Entisen kiusaajan ja kiusatun näkökulma koulukiusaamiskeskusteluun

entisen kiusaajan ja kiusatun näkökulma koulukiusaamiskeskusteluun

Tänään netissä on levinnyt Ylioppilaslehden koulukiusaamista käsittelevä juttu Rakkaudella, Äiti. Haluaisin entisenä kiusattuna ja kiusaajana antaa oman panokseni tähän keskusteluun sekä tuoda esiin syitä siihen, miksi minun aikanani kiusaamista tapahtui varsin vapaasti, huolimatta järjestelmän hyvistä pyrkimyksistä lopettaa se.

Olin kiusattu ala-asteen loppupuolella ja koko yläasteen ajan. Kiusaajana olin lähes yhtä pitkään. Tiedättehän, sellainen joka kiusaa heikompiaan ja jota vahvemmat vuorostaan kiusaavat. En tiedä millaista kiusaaminen oli tyttöjen maailmassa, mutta poikien maailmasta kokemusta kertyi liiaksikin:

Ensinnäkin, millaiset tyypit valikoituivat kiusaamisen kohteeksi?

Tähän oli ainakin meillä yksiselitteinen vastaus. Ne, jotka olivat sosiaaliselta statukseltaan kaikkein alimpana. Oudot, läskit, nössöt, puhevikaiset. Itse olin nössö ja puhevikainen. Minut sai itkemään helposti, en osannut sanoa ärrää ja olin huono puolustamaan itseäni. Tilannetta pahensi vielä se, että olin hyvä koulussa. Hikke, hikari. Myös ne, joiden kiusaamiseen itse osallistuin, kuuluivat johonkin näistä kategorioista.

En koskaan ollut suoranaisesti epäsuosittu. Minulla oli aina paljon kavereita ja tulin myös toimeen “luokan koviksien” kanssa. Kiusaaminen tapahtui yleensä muiden luokkien oppilaiden taholta. Sanon tämän siksi, että usein oletetaan, että kiusatuiksi joutuvat vain yksinäiset ja epäsuositut. Se ei ainakaan omalla kohdallani pitänyt paikkaansa.

Kiusaaminen oli alusta loppuun hyvin vapaata. Tapauksia, jolloin opettajat, vanhemmat ja rehtori puuttuivat kiusaamiseen oli muutamia, mutta ne eivät koskaan tuottaneet tulosta. Siihen oli muutama syy:

Ensinnäkin se, että auktoriteetit, joilla Suomessa niin kovasti tykätään pelotella, pelottavat vain niin kauan, kun niillä uskotaan olevan jotain voimaa. Kun huomataan, että rehtori, ope, vanhemmat ja poliisi ovat loppujenlopuksi voimattomia, eivät ne tietystikään enää ketään pelota.

Oli interventioita, joissa kiusaaja ja kiusatut istutettiin saman pöydän ääreen juttelemaan. Kaunis keino joka toisinaan jopa toimi. Yleensä ei. Jotta nämä toimisivat, olisi molempien osapuolten haluttava päästä ratkaisuun. Meillä näin ei ollut, sillä kiusaajat eivät säännönmukaisesti kokeneet tehneensä mitään väärää. “Kato ei me mitää tosissamme, vähä tämmöstä poikien leikkiä vaan ;)”. Kiusatut nyökyttelivät vieressä.

Miksikö? Siksi, että poikien maailmassa yleisesti hyväksytty sääntö oli se, että “vasikkaa” eli tyyppiä, joka vetää opettajan mukaan juttuun, sai kurittaa entistä pahemmin. Kiusatut tiesivät tämän (ja monissa tapauksissa jopa hyväksyivät asian) eivätkä kertoneet kiusaamisesta eteenpäin. Väitän, että kaikista kiusaamistapauksista joita kouluaikoinani todistin, ehkä 5 % nousi opettajien tietoon. Tuskin niinkään moni.

Lisäksi se, että opettaja tai vanhemmat vedettiin juttuun mukaan, vahvisti kiusaajien silmissä entisestään sitä, ettei kiusaamisen kohde pysty puolustamaan itse itseään. Kouluikäisten poikien maailmassa tämä lähenteli sosiaalista itsemurhaa. Tämä tiedettiin ja avun hakemista välteltiin viimeiseen asti.

Aivan järjestelmällisesti sattui tällaisia tapauksia: Pojat tappelevat tosissaan ja opettaja tai joku ohikulkija tulee kysymään että onhan kaikki hyvin (huom. kysymään, ei suoraan puuttumaan!). Tällöin molemmat osapuolet, niin kiusaaja kuin kiusattu katsovat viattomasti aikuiseen, vakuuttavat että tää nyt on tällaista poikien leikkiä. Aikuinen uskoo ja poistuu.

Kiusattuna tuli usein mieleen, että ovatko ne opettajat oikeasti niin tyhmiä, etteivät tajua tilanteen olevan aito, vai eikö niitä oikeastaan edes kiinnosta? Tämä reagoimattomuus vaikutti osaltaan siihen, ettei opettajilta haettu apua. Eivät ne kuitenkaan tajuaisi.

Kyseinen fiilis oli muutenkin yleinen. Aikuisten ja lasten välillä nähtiin selkeä ero. Koettiin, että aikuiset eivät vain osaa samaistua lasten maailmaan ja vaikuttaa tilanteisiin niin, että lapsetkin lähtisivät mukaan. Ja ihan oikeasti. Näen kyseisen eron nytkin käytävästä keskustelusta. Aikuiset yrittävät vaikuttaa lapsiin niin, kuin vaikuttaisivat toisiin aikuisiin. Mikäli  lapset ovat samanlaisia kuin minun aikanani, tilanne on tämä: Ne lapset nauravat teille ja jutuillenne. Niillä ei ole sijaa maailmassa, jossa aikuiset ovat etäisiä eivätkä tajua poikien maailmasta mitään. Lapsiin pitäisi vaikuttaa lasten tasolta ja seuraten lasten sääntöjä, ehkä puhe kuuluisi silloin paremmin. Miten se tehtäisiin, minä en tiedä. Tiedän kuitenkin, että aikuisten puhe ei kiusaajia ihan hirveästi kiinnosta.

Niin, se itsensä puolustaminen. Väkivalta. Hirveää sanoa, mutta ainakin minun aikanani se oli poikien keskuudessa varmin, tehokkain ja toimivin tapa lopettaa kiusaaminen kuin seinään. Ala-asteen loppupuolella opettelin tappelemaan ja aloin pistämään kiusaajille hanttiin. He luonnollisesti olivat ihmeissään: miten ihmeessä tuollainen nössö kaveri uhoaa meille? Valta piti ottaa takaisin. “Nähdään koulun jälkeen”.

Niille jotka eivät tiedä, koulun jälkeen näkeminen tarkoitti lähes poikkeuksetta sitä, että tulee todennäköisesti tappeluun päättyvä välienselvittely. Niin kävi nytkin. Tulos vain oli yllätys. Kiusaajat saivatkin turpiin. Tätä seurasi vielä suurempi yllätys, yksi heistä nimittäin soitti illalla minulle, pyysi anteeksi ja meistä tuli kaverit. Olin näyttänyt voimani ja se on alakoulupoikien keskuudessa parasta valuuttaa.

Kerran tämä meni myös toisinpäin. Minä olin kiusaaja ja kiusaamiseni kohde veti minua ihan reilusti lättyyn. Luovuin kiusaamisesta aika uskottoman nopeasti. Hirveää sanoa, mutta väkivalta toimi. On myös tietysti äärimmäisen väärin, että kiusattu joutuisi opettelemaan tappelua tällaisen syyn vuoksi. Vielä valitettavampaa on se, jos joku tässä tilanteessa oppii järjestelmällisesti selvittämään välejään puhumisen sijaan väkivallalla. Poikien maailmassa se kuitenkin toimi ja se on ikävä fakta.

Tiedostan tämän olevan todella ikävä neuvo, mutta laittakaa ne kiusatut lapset johonkin itsepuolustustunneille. Olen kaikenlaista väkivaltaa vastaan, mutta olen myös sitä mieltä, että koulukiusaamistapauksissa se todennäköisesti on nopein keino lopettaa kiusaaminen. Lisäksi ihminen, joka kokee kykenevänsä puolustamaan itseään nauttii paremmasta omapystyvyyden tunteesta sekä sitä kautta mahdollisesti paremmasta itsetunnosta. Silloinkin, kun homma ei etene välienselvittelyyn asti.

Korostan vielä kerran: En suosittele väkivaltaa tai nyrkeillä juttelua, mutta meidän aikana se toimi.

Monesti kuuluu puhuttavan, että lapset kiusaavat, koska heillä on paha olla. Se ei ainakaan meidän kohdalla pitänyt paikkaansa. Me kiusasimme, koska olimme pieniä ja julmia kusipäitä. Lapsethan ovat muutenkin julmia: Jalkojen repiminen heinäsirkoilta ja leppäkerttujen liiskaaminen olivat suurta huvia ainakin poikien keskuudessa. Ei se ihmisen kiusaaminen niin hirveän erilaiselta tuntunut. Kyse ei ollut myöskään siitä paljonpuhutusta kotikasvatuksen puutteesta: Kotonani niin jalkojen repiminen heinäsirkoilta kuin kiusaaminenkin olivat tiukka ei. Molempia tehtiin silti. Salassa, tottakai.

Olen jälkeenpäin pyytänyt anteeksi heiltä, joita itse kiusasin. Joistakin on jopa tullut kavereitani. Osaa ei ymmärrettävistä syistä ihan hirveästi ole napannut olla tekemisissä kanssani. Olen omalta osaltani myös antanut anteeksi heille, jotka kiusasivat minua. Se oli sitä poikien maailmaa, jonka itse silloin hyväksyimme.

Tämä ei tarkoita sitä, että haluaisin sen pysyvän sellaisena. Kiusaamisen pitäisi yksiselitteisesti loppua. Mitä nopeammin, sen parempi. Miten, en tiedä. Rakkaudella, Äiti-jutun perusteella suurempi huoli näyttäisi olevan koulun henkilökunnan tarve pestä kätensä kiusaamisesta kuin oikeasti lopettaa se.

Tälläistä leukojen louskutusta tämäkin kirjoitus vain on. Voisiko olla niin, että tarvitsemme tekijöitä pelkkien puhujien sijaan?

(Visited 1 680 times, 3 visits today)

19 comments… add one

  • Jevgeni Maa 8, 2013, 10:21 am

    Jatkan vielä. Puhuin tuossa kirjoituksessa lapsista. Voin valitettavasti myös kertoa, että myös armeijassa on monesti hyvin samanlainen meininki. Sielläkin kiusataan joukkuueen töhöintä, läskeintä, oudointa ja ennenkaikkea saamattominta kaveria. Siellä kiusaamista vaan ei perustella sillä, että joku on läski ja saamaton, vaan sillä, että tämän tyypin takia koko muu joukkue joutuu kärsimään. Tätä tilannetta on onnistuneesti kuvattu elokuvassa Full Metal Jacket.

    Työpaikkakiusaamiseen en ole onneksi itse koskaan törmännyt, mutta sen perusteella mitä olen siitä kuullut, ei ole sekään kovin aikuista. Ei ole kyllä vahvaa tämä meidän meininki.

  • Karla Nieminen Maa 8, 2013, 7:25 pm

    Hyviä pointteja. Erityisesti tuo, että lasten maailmassa ja ajatuksissa aikuisten jutut eivät usein toimi. Meilläkään ala- ja yläasteella eivät opettajat tienneet todellisista kiusaamisista, ja epäiltyihin kiusaamisiin puuttumiset usein vain pahensivat tilannetta. Lapset osaavat peittää, mitä haluavat.

    Jos koulukiusaajat lopettaisivat kiusaamisen sillä, että puhutaan ettei saa kiusata, niin ei kiusaaminen olisi ongelma. Jotkut konkreettisemmat rangaistukset kuin puhuttelut/neuvottelut voisivat toimia paremmin. Jotain epämukavaa, aikaa vievää, etuoikeuksia pois kiusaajilta ym. Tähän varmaan joku toteaisi, että sittenhän kiusaajia kiusataan, mutta lasten maailmassa meininki on vähän sellaista silmä silmästä -tyylistä. Kuulema ihan biologinenkin juttu, että käsitys oikeudenmukaisuudesta, toisten arvostuksesta ym. muuttuu radikaalisti pariin otteeseen ennen 20 v ikää.

    • Jevgeni Maa 8, 2013, 7:33 pm

      Jep. Ja oon ymmärtänyt tän olevan myös niin, että pelätään syntyvän myös viattomia uhreja, koska joissain kiusaamistapauksissa on tosi vaikeeta sanoa että kumpi on alunperin aloittanut, kuka jatkanut, kuka eskaloinut jne jne. Voisin kumminkin jotenkin uskoa, että huomattavasti enemmän tulisi niitä täsmäosumia ja tässä asiassa niiden tarpeeks suuri määrä mielestäni melkeinpä korvaisi sem, että välillä joku viaton uhrikin joutuisi kärsimään.

  • Johanna Wirman Maa 9, 2013, 12:32 am

    Pakko nyt vastata tähän kun äitinä koskettaa tälläinen aihe.

    Poikaani kiusattiin Itä-Helsingin koulussa ekalta luokalta kolmanteen asti tai oikeastaan kiusaaminen alkoi jo eskarissa. Eskarissa todettiin vaan, että eivät ole huomannut mitään sellaista ja koska kiusaajat olivat ulkomaalaisia niin olisi liian hankalaa pyytää tulkit ym paikalle. Koulussa asiat vaan pahenivat ja kiusaaminen jatkui väkivaltana, kiristämisenä ja haukkumisena. Halusin selvittää asiaa ja otin yhteyttä näiden kolmen vuoden aikana opettajaan, rehtoriin, koulukuraattoriin, koulupsykologiin ja perheneuvolaan. Koulun osalta asialle ei ikinä tehty yhtään mitään. Rehtori totesi, että hän ei tiedä kiusaajien nimiä ja koulun ulkopuolella tapahtuvaan kiusaamiseen ei voi puuttua, koska asia ei kuulu koululle vaikka oppilaat ovatkin samassa koulussa. Opettajat taas vastasivat vaan, että eivät ole huomannet sellaista tapahtuvan ja pesivät sillä kätensä. Rohkaisin aina poikaani kertomaan opettajille heti jos tälläistä tapahtuu, mutta poikani lopulta turhautui ”vasikoimiseen” sillä se ei tuottanut mitään tulosta.

    Olen aina opettanut pojalleni, ettei ketään saa ikinä lyödä tai olla väkivaltainen, mutta niinkun Jevgeni kirjoititkin,että poikien maailmassa se on ainut keino todistaa ettei ole heikompi. Poikani alkoi harrastamaan karatea, josta toivoin hänen saavan itseluottamusta eikä pelkäisi kouluun menoa. Lopulta olen todennut, että pojalleni antamat neuvot olivat aivan vääriä. Olen tullut siihen tulokseen, että kyllä se on vaan takaisin lyötävä, jotta voi tuolla lasten raa´assa maailmassa pärjätä.

    Koulukiusaamisen osalta lopulta vein poikani lääkäriin naama mustana ja tein rikosilmoituksen. Lääkäri totesi, että on minun syytäni etten ole tehnyt tarpeeksi asian eteen, vaikka olin useaan otteeseen ollut koululla keskustelemassa asiasta. Samana päivänä poliisi soitti rikosilmoituksesta, että asiaa ei aleta tutkia, koska pojat on alle 15-vuotiaita. Tein koulusta ilmoituksen lastensuojeluun, jossa ihmiset ensimmäisen kerran olivat kiinnostuneita asiasta. Sovimme yhteisen tapaamisen lastensuojelun, rehtorin, vararehtorin, koulupsykologin, kuraattorin ja opettajan kanssa. Tapaamiseen saapui paikalle ainoastan pojan oma opettaja ja lastensuojelu. Tämä mielestäni kertoi tarpeeksi koulun kiinnostuksesta puuttua asiaan.

    Sain tarpeekseni ja muutimme toiseen kaupunkiin. Uudessa koulussa ei onneksi ole tullut vastaan kiusaamista ja ero on muutenkin erittäin suuri koulun toiminnassa. Rehtorin toiminnalla ja panostuksella on erittäin iso rooli koulukiusaamisasioissa ja henkilökunta pystyy siihen vaikuttamaan jos kiinnostusta vaan tarpeeksi löytyy. Eihän kiusaaminen ole koulun syytä, mutta opettajat ja henkilökunta ovat ainoita, ketkä koulupäivän aikana voi asiaan puuttua. Eihän se ole kiusatun tehtävä vaihtaa jatkuvasti koulua ja muuttaa paikkakunnalta toiseen, että voi suorittaa oppivelvollisuutensa.

    Omien kokemusten perusteella voin sanoa, että rehtorin toiminta ja kiinnostus koulukiusaamiseen on erittäin suuri eikä pidä ottaa vastaan virkaa mitä ei kykene hoitamaan.

  • Helena Pavloff Maa 9, 2013, 1:44 am

    Muistakaa, että kiusaaminen kehittyy ja lopulta on tunne-elämän sairaus – ihan siinä missä huumeriippuvuuskin. Samoin on myös kiusatuksi alistuminenkin – ihan niin kuin alkoholismikin. Ja niin kauan, kun emme käsittele kiusaamisilmiötä sellaisena tunne-elämän sairautena, joka se on, emme tule siitä koskaan vapaaksi pääsemään > kiusaamiskäyttäytyminen alkaa sitäpaitsi useimmiten niin nuorena, että siinä vaiheessa jo ihan sillä että puhutaan asiasta oikeilla käsitteillä sairautena, voidaan jo sillä saada paljon tuloksia aikaan; kukaan kun ei kuitenkaan haluaisi olla sairas.

    • Jevgeni Maa 9, 2013, 1:52 pm

      Aika jännä toi sairausnäkökulma, en oo koskaan ennen kuullut puhuttavan siitä noin. Voisin kuvitella että juuri lasten olisi vaikea ostaa tuota käytöstään sairautena, koska ymmärrys henkisistä sairauksista on silloin vielä vähän heikohko ja koska kiusaaminen on koululaisten maailmassa niin arkipäiväinen ilmiö, että sen sairausluokitus ohitettaisiin vain olankohautuksena. ”Jotai tommosii opejen lässytyksii”. Toisaalta voisin myös nähdä että se toimini niin kuin kerrot, mikäli kiusaaja oikeasti uskoisi asian olevan noin. Eivät vaan ainakaan oman kokemukseni mukaan ole ihan siinä vastaanottavaisimmassa mielentilassa.

      Nyt jälkeenpäin oikeastaan kun ajattelee, se kognitiivisen dissonanssin määrä oli ainakin omalla kohdallani tuolloin hurja. Periaatteessa itse kiusattuna tiesin että kiusaaminen on väärin ja tuntuu todella pahalta. Tiedostin muistaakseni tämän myös ihan siinä samalla kuin kiusasin. Mutta koska ihmisen kyky selittää asiat haluamikseen on kertakaikkisen upea, taisinkin ajatella että ”no ei tää oo mitään verrattuna siihen mitä jotkut tekee”, ”no mä en sentää kiusaa kauheen usein” ja ”no mut mä oon sentään edes vähän noiden mun uhrien kaveri” ja siten tehdä siitä omasta osallisuudestani kiusaamiseen jotenkin vähemmän vakavaa.

      Oikeastaan nytkin ajattelen, etten ollut kiusaajana lähelläkään niitä pahimpia tapauksia. Sinänsä se tuntuu lohduttavalta. Toisaalta kuten jälkeenpäin on selvinnyt, vaikka kiusaamiseni ei mielestäni ollutkaan vahvaa, ovat ne kiusatut osapuolet kokeneet sen sellaisena. Eli voisiko tästä hieman yleistää ja väittää, että lapset eivät välttämättä ymmärrä sen vahingon suuruutta jota sellaisella omasta mielestään pienellä ja kevyellä kiusaamisella aiheuttavat?

      • Helena Pavloff Maa 9, 2013, 4:27 pm

        Ja juuri siksi kun lapset ei sitä ymmärrä, pitää niille opettaa että vain kipeet ihmiset kiusaa. Sanommehan me heille sellaisiakin opetuksia kuin että ”tuo on kehitysvammainen”, tai ”vaan vauvat kitisee karkkia kaupassa” ja hyvin ovat nekin opineet.

        • Johanna Maa 9, 2013, 4:50 pm

          Minä en ainakaan alkaisi puhua sairaudesta, koska sairaus olisi asia mikä pitäisi hyväksyä, huonoa käytöstä taas ei tarvitse. Onhan varmasti osa noista kiusaajista narsisteja tai sosiopaatteja, joka ilmenee mm. toisten kiusaamisena, mutta yleensä kuitenkin kiusaaminen on oire huonosta olosta joka ei ole sairautta tai ihan vaan oppia toisten käytöksestä. Useinhan kiusaajat ovat täysin tietämättömiä siitä olosta, jonka toiselle aiheuttaa ja miten pitkälle elämää nämä kokemukset seuraavat kiusattua. Siksi olisi erittäin tärkeää, että näihin tilanteisiin puuttuisi aikuinen, AINA, sillä hyvin harvoin kiusattu osaa sanoa kiusaajilleen ääneen miten pahalta se tuntuu.

          • Helena Pavloff Maa 9, 2013, 9:11 pm

            Hä? Kuka niin on sulle opettanut että sairaus pitää hyväksyä? ”Hyväksy angiinasi, älä hommaa antibioottikuuria!” -vai? Puhut ihan höpöjä. Hyväksytkö alkoholisminkin? Luojan kiitos kaikki eivät! Alkoholistit (tai angiinaiset) ei ole vastuussa siitä että ovat sairaita – he ovat vastuussa siitä että paranevat!!! Ja aivan sama pätee kiusaajiin!

            • Johanna Maa 9, 2013, 9:17 pm

              Synnynnäinen sairaus niinkun kehitysvamma tms mitä tuossa mainitsit. Sellainen on vaan hyväksyttävä. Ei kiusaaminen ole sairautta koska sen voi oppia poistamaan ihmisestä opettamalla mikä on oikein ja väärin. Kuka lapsi ymmärtää kun hänelle kerrotaan olevan sairas mieleltään kun kiusaa ihmisiä?! En vaan ymmärtänyt tuota ajatusta.

  • Helena Pavloff-Murto Maa 9, 2013, 9:32 pm

    Kiusaaminen on TUNNE-ELÄMÄN SAIRAUS. Noi opetusesimerkit oli vaan pedagogiselta tasoltaan rinnastettavissa siihen työhön millä voidaan lapsi kasvattaa ajattelemaan kiusaamista sairautena. Ihan mielenkiinnosta siis: etkö näe alkoholismia sitten muka sairautena? Seksiriippuvuutta? Anoreksiaa? Ahmimishäiriötä? Ongelmapelaamista?

    • Johanna Maa 9, 2013, 11:00 pm

      Tottakai alkoholismi ym mainitsemasi ovat sairauksia ja kiusaaminenkin voi tietysti liittyä lapsella esimerkiksi masennukseen. Oma mielipiteeni on syntynyt vain omien kokemusten perusteella, jotka ovat yksinkertaisesti johtunut siitä että koululla ei ole tarpeeksi kiinnostusta tai keinoja sen lopettamiseen.

  • Helena Pavloff-Murto Maa 9, 2013, 9:36 pm

    Ei lapselle tarvitse sanoa kuin ”Lopeta! Vaan sellaiset tekee noin (=kiusaa) jotka on kipeitä – etkä sä taida nyt olla kipee.” 

  • Helena Pavloff Maa 14, 2013, 2:12 am
  • Heikki Dillström Maa 17, 2013, 10:00 am

    Aloittajan kirjoitus on mielestäni kuvaus luultavasti -80 tai -90 luvun koulusta. Kiusaajilla on yleensä itsellään paha olla, siitä kertoo myös aloittajan toiminta kiusaajana. Kun itseään kiusattiin, piti se laittaa kiertämään kiusaamalla muita. Useimmat henkisen väkivallan kohteet eivät kuitenkaan toimi näin.

    Käytän kiusaamisesta termiä henkinen väkivalta, joka kuvaa toimintaa mielestäni kiusaamista paremmin. Olen samaa mieltä aloittajan kanssa, että väkivalta ei ratkaise mitään, vaan tuo lisää ongelmia. Jos saman tekisi koulussa nyt, puuttuisi poliisi asiaan, joko koulun tai vanhempien toimesta.

    Monille tulee yllätyksenä tieto, ettei kiusatun ominaisuuksilla ole mitään tekemistä henkisen väkivallan kohteeksi joutumiseen ja että ”kiusatun ominaisuudet” johtuvat todennäköisesti heihin kohdistetusta henkisestä väkivallasta. Katson, että näin tapahtuu myös kiusatun kiusatessa muita.

    http://www.digitoday.fi/tyo-ja-ura/2007/08/27/tyossa-kiusataan-ihan-tavallisia-ihmisia/200720711/66

    Koulukiusaamisessa huono johtaminen tulee koulun henkilökunnan taholta, tätä ilmiötä voisi kuvata ammattitaidottomuudeksi. En kuitenkaan usko, että sekään on pelkästään näiden henkilöiden ongelma, vaan opettajien puutteellinen koulutus on aivan yhtä suurena tekijänä tilanteen kehittymiseen.

    Henkisen väkivallan on todettu aiheuttavan kohteissa traumaperäisen stressihäiriön (PTSD). Tämän asian havaitsi Heinz Leymann -90 luvulla tekemissään tutkimuksissa. Vertailun vuoksi voidaan sanoa, että PTSD on myös yksi yleisimmistä taisteluista palaavien sotilaiden ongelmista.

    http://www.traumajadissosiaatio.fi/TR/ptsd.html

    Henkinen väkivalta vaikuttaa myös koko yhteisöön, myös sivustakatsojiin samalla tavalla, kuin kohteeseen ja heillä todetaan samoja oireita.

    http://tyopiste.ttl.fi/Uutiset/Sivut/Tyopaikkakiusaaminen_koskettaa_ainakin_joka_toista.aspx

    Nämä ovat mielestäni niitä syitä miksi henkiselle väkivallalle ei ole sijaa koulussa tai työpaikoilla. Vaikka esimerkkini tulevat enemmän työpaikkojen henkisen väkivallan puolelta, ne pätevät kouluun samalla tavalla.

    Kouluista puuttuu täysin eettinen opetus ja sille olisi mielestäni tarvetta, että henkinen väkivalta saadaan loppumaan kouluissa ja työpaikoilla. Jos lapsi ei tiedä/opi elämänarvoja ja osaa tiedostaa omaa toimintaansa, henkisen väkivallan voidaan katsoa johtuvan vanhempien elämänarvojen vääristymisestä tai puuttumisesta ja tätä kautta opittujen toimintamallien jatkamisesta lapsen omassa elämässä.

    Vastuu henkisestä väkivallasta kuuluu meille kaikille, syyllisten etsiminen on ajanhukkaa ja kaikki voimavarat olisi syytä keskittää ratkaisujen löytämiseen syyttelyn sijasta.

    • Helena Pavloff Maa 20, 2013, 12:18 pm

      Mielestäni ainoa toimiva ratkaisu olisi ottaa teatteritaide perusopetuksen piiriin viikottaiseksi oppiaineeksi. En tiedä mitään muuta keinoa, joka niin loistavasti opettaisi;

      A) EMPATIAA:
      toisen ihmisen asemaan asettumista

      B) MOKAAMISTA:
      mokaamiselle nauramista ja naurun alaiseksi asettumisen sietämistä – yhdistettynä siihen tosiasiaan, kuinka taiteessa moka on aina lahja (vrt. ei neroja ole mokaamatta syntynyt)

      C) NÄKÖKULMAN VAIHTAMISTA:
      (jonka perusteeksi pari lainausta kirjasta Näkökulman vaihtamisen taito > napattu sivustolta: http://coachingpedia.wikispaces.com/N%C3%A4k%C3%B6kulman+vaihtamisen+taito)
      1. Stoalainen filosofi Epiktetos sanoo: ”Eivät asiat sinänsä vaivaa meitä vaan käsitykset, jotka meillä on näistä asioista.” Hän uskoi, että näkökulman vaihtamisen taito on kuin antiikin Kreikan jumalten sanansaattajan, Hermeksen taikasauva, joka muuttaa kullaksi kaiken, mihin sillä kosketaan. Hermeksen ihailtu ominaisuus oli kyky synnyttää harmoniaa ja rauhaa.
      2. Käsitteet toimivat suodattimen tavoin suojaten meitä informaatiovyöryltä, joka muutoin hukuttaisi meidät alleen. Niiden avulla erotamme olennaisen epäolennaisesta. ”Näemme vain sen minkä ymmärrämme” (Goethe). Suodattamisen kääntöpuoli on kuitenkin, että kaikki näkökulmamme maailmaan ovat kapeita ja rajoittuneita; näemme (huomaamme) vain kapean siivun maailmasta kerrallaan. Siksi tarvitsemme toisten esittämiä erilaisia näkemyksiä, kokemuksia ja vastaväitteitä. Dialogin avulla voimme kasvaa rajoittuneen minämme yli.

      D) TODELLISTA DIALOGIA JA REFLEKTOINNIN TAITOA:
      http://fi.wikipedia.org/wiki/Reflektio

      E) TOISTEN YMMÄRTÄMISTÄ, ITSEN KÄSITTÄMISTÄ, IHMISYYDEN OLENNAISINTA

      F) PROJEKTION MERKITYSTÄ:
      sillä kaikki palaute (johon kiusaaminenkin toiminnalliselta ulottuvuudeltaan kuitenkin pohjimmiltaan perustuu) on aina projisointia, eikä se välttämättä todellakaan pidä paikkaansa. (http://xa.yimg.com/kq/groups/19412344/187769381/name/PROJISOINNISTA+%26+KONTAKTISTA+mit%C3%A4+ne+on.pdf)

      G) ARVOJA:
      mikä on oikein? mikä on väärin? ja minkälaiset seuraukset milläkin teollamme on? kaikkea ei tarvitse kokeilla todellisuudessa, kun sen voi kokeilla myös näyttämöllä, jolloin useimmissa tapauksissa toiminnan seuraukset ovat mittavassa määrin vähäisemmät kuin mitä ne todellisen kokeilun kentällä koskaan voisivat olla.

      Ajatus teatteritaiteen ottamisesta kouluopetuksen viikottaiseksi pakolliseksi aineeksi, ei ole todellakaan uusi ja nämäkin edellä esittämäni väitteet kyseisen oppiaineen hyödyiksi on lukuisin tutkimuksin todistettu paikkaansapitäviksi. Se, miksei ratkaisua sitten käytetä, kun se kerta olemassa on, onkin sitten jo ihan toinen keskustelu ja sen voittamiseksi minulla ei ole esittää yhtäkään toimivaa ratkaisua. Silminnähtävästikään sitä ei olla vielä löydetty.

  • Helena Pavloff Maa 20, 2013, 12:32 pm

    Siihen saakka kunnes kiusaaminen saadaan kitkettyä kokonaan pois, onkin käytettävä vain keinoja joilla hoitaa jo tapahtuneita kiusaamistapauksia. Yläasteelle vinkkinä: kun henkilö jää kiusaamisesta kiinni, älkää puhuko saarnojanne, vaan istuttakaa kiusaaja pimennettyyn huoneeseen ja näyttäkää virolainen elokuva Klass. Olen kokeillut oppilaitteni kanssa ja oman kokemukseni pohjalta voin ainakin sanoa, että toimii!

    KLASS
    virolainen nuorisoelokuva tarjoaa suomalaiseen nykytodellisuuteen kosketeltavan todellisen ja tärkeän elokuvan kouluväkivallasta

    Koulun liikuntatunnilla Joosepille ei koskaan heitetä koripalloa. Sen sijaan häntä tönitään pois tieltä aina tilaisuuden tullen. Opettaja ei viitsi puuttua poikien väliseen pieneen kiusantekoon ja kääntää selkänsä. Ilman järkevää syytä jo pitkään jatkunut kiusaaminen on turruttanut Joosepin jatkuvaan vaistomaiseen pelkotilaan ja epävarmuuteen. Koulun uusi poika Kaspar puolustaa puolivahingossa Joosepia ja saa luokan vihat päällensä. Kaspar liittoutuu Joosepin kanssa, mutta sanallinen kiusaaminen muuttuu fyysiseksi ja päättyy lopulta julmaan nöyryytykseen. Umpikujatilanne ajaa pojat tekemään äärimmäisimmän ratkaisun.

    Ilmar Raagin esikoispitkä ohjaus Klass (The Class) on harvinaisen todenmukainen kuva nykynuorten elämästä. Elokuva paljastaa tunnistettavasti koulumaailman julman valtajärjestelmän ja sen, miten mahdotonta vanhempien ja opettajien on ymmärtää – saatikka vaikuttaa, nuorten väliseen oikeuden jakoon. Columbinen koulutragediasta vaikutteensa ottanut, muutoin virolaisten nuorten omakohtaisiin kokemuksiin perustuva käsikirjoitus, on työstetty yhteistyössä näyttelijöiden ja ohjaajan kanssa.

    Vimmainen näyttelijäntyö, sekä visuaalisesti harkittu kuvamaailma yhdistyy tapahtumien syitä ja seurauksia tarkasti selvittävään kerrontaan. Tekijöiden antama ennakkoinformaatio lopussa häämöttävästä kouluammuskelusta, voi katsojakokemuksena tuntua jopa inhottavalta riistolta – sillä miksi katsoisin elokuvan, josta tiedän miten se päättyy? – Kyllä, juuri siksi!

    Typerältä tuntunut juonipaljastusidea kääntyykin suorastaan nerokkaaksi ja ennen kaikkea yleisön tarpeeseen nähden, jopa ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi tällaisen elokuvan toteuttamiseen, tähän maailmanaikaan. Elokuvan lähtömetreillä kauhistuttava tieto lähestyvästä kouluammuskelusta, antaa katsojalle silmälasit todellisuuteen. Nyt kun juonta ei tavitse seurata, katsojalle tarjoutuu puhdasta aikaa kohdata miten, miksi ja missä lopputulos oikein rakentuu? Sekä milloin ja mistä syystä se astuu jatkuvasti meitä lähemmäksi?

    Valkokankaalla harjoitettava kiusaaminen ja vääryys on julmetun raakaa, mutta samalla pelottavankin tuttua meidän jokaisen koulujumppatunnilta. Silloin meille ei vain samalla tavalla jääny aikaa nähdä niitä tunteita, jotka kiusatussa kaikessa tapahtuneesta heräsivät. Toisin kuin silloin, me alamme nyt puolustaa kiusattua mielessämme, jolloin samalla asetumme vahvasti hänen puolelleen. Tunteiden liikuttumiselta on vaikea välttyä, jo ihan elokuvan alkumetreistä lähtien. Joten kun kaikki ennalta ilmoitettu lopulta sitten tapahtuu, tuntuu ammuskelu katsojasta ennen kaikkea vain äärimmäisen helpottavalta – jopa niin helpottavalta, ettei sitä voi, eikä edes pysty millään käsittämään. Elokuvan viimeiset minuutit järkyttävät ja jättävät vaitonaiseksi – useaksi päiväksi. ”Oikeissa olosuhteissa, minäkin olisin voinut tuon tehdä.”

    Elokuva esitettiin Suomessa (2008) ”Rakkautta ja Anarkiaa” -festivaaleilla.
    Elokuva on palkittu Karlovy Varyn elokuvajuhlilla (2007), sekä Varsovan kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla.

    ”elokuva, joka jäi minuun”

    TRAILERI: http://www.youtube.com/watch?v=Wo_LYkn88o8

  • Helena Pavloff Maa 20, 2013, 12:34 pm

    parempi traileri elokuvasta: http://www.youtube.com/watch?v=IPsZqmyexVw

  • Helena Pavloff Maa 20, 2013, 12:40 pm

    K IUSAAMISEEN PUUTTUMINEN ON KOHTAAMISTA !!
    1) Kiusaamistilanteen sattuessa kuka tahansa aikuisista on velvollinen puuttumaan siihen.
    2) Kiusaamiseen puututaan heti ja pyritään herättämään nuorissa empatian tunteita.
    3) Kaikki kiusaamistilanteet (pienimmätkin) selvitetään välittömästi keskustelemalla siitä kiusaajan ja kiusatun kanssa, sekä ennen kaikkea myös jokaisen kiusaamistilannetta mahdollistaneen silminnäkijän kanssa.
    4) Kiusaajan tulee sovittaa tekonsa tilanteeseen nähden sopivalla rangaistusmenettelyllä. Myös kiusaamistilanteen silminnäkijöitä tulee rangaista puuttumatta jättämisestään.
    5) Kaikkia kiusaamistilanteen osapuolia ohjataan katsekontaktissa tapahtuvaan anteeksipyyntöön, sekä sanalliseen anteeksiantoon. Ristiriitatilanteet opetetaan selvittämään puhumalla.
    6) Kaikista kiusaamistapahtumista keskustellaan AINA kaikkien kiusaamiseen liittyvien osapuolten vanhempien kanssa ja niitä selvitetään avoimesti yhdessä.
    7) Erityisesti kiinnitetään huomiota nuorten vuorovaikutukseen toisten nuorten ja aikuisten kanssa. Pyritään painottamaan, että toiset ihmiset on otettava huomioon ja heille puhutaan ystävällisesti. Hyvät käytöstavat ovat tärkeitä ja ne helpottavat vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa. Käytöstavoista opetetaan ainakin tervehtiminen, kiittäminen, anteeksi pyytäminen, hyvät ruokatavat, oman vuoron odotteminen, sekä toisen huomioon ottaminen.
    8) Opetetaan jatkuvasti, ettei toisten omaisuuteen kosketa ilman lupaa, eikä toista satuteta sanallisesti tai fyysisesti.
    9) Kiusaamista estetään ohjaamalla omalla esimerkillä toivotun käyttäytymisen lisääntymistä, eli: inhimillistä avoimuutta, tunteiden rehellistä jakamista, sekä ennen kaikkea tarjoten käyttäytymismalleja ilmaistujen tunteiden vilpittömään ja rehelliseen kohtaamiseen – ilman hyssyttelyä – hyvässä ja pahassakin päivässä.
    10) Ympäristölle annetaan rehellistä palautetta, aina kun siihen on aihetta, sekä ennen kaikkea silloin kun se saa aikaan itsessä, tai ympäristössä tunteita – olivat ne sitten positiivisia, tai negatiivisia.
    11) Erilaisilla järjestelyillä, esim. ruokailupaikat ja istumapaikat luokassa, estetään kiusaamistilanteiden syntyä ja rohkaistaan tasapuoliseen tutustumiseen.
    12) Nuorten yhteistyökykyä ja sosiaalisia taitoja tulee kehittää pienimuotoisia ryhmätöitä tekemällä ja erilaisia pelejä ja leikkejä pelaamalla. Leikkimisen kykyä ei tule nuorilta sammuttaa – edes kiireessä. Oppitunteihin ja niissä käsiteltäviin teemoihin tulisi virittäytyä jopa ensisijaisesti leikkien avulla. Se auttaisi tutustumaan toisiin, sekä sietämään mokaamista toisten edessä…. ja no, Herran jestas – ihan kaikkea mitä elämässä tarvitaan!
    Teatterileikit opettavat kaiken edellä mainitun lisäksi ihmisyyden perusteita ja asettumaan toisen asemaan – empatiakykyä. Unohtakaa esitelmät ja tehkää niiden sijaan näytelmiä ja draamallisia tilanteita (lue: Psykkis-Teatteri / Valistusteatterin Vallankumous)
    13) Koska oppilasryhmissä on hyvin eritasoisia opiskelijoita, tulisi osaavien vahvuudet valjastaa muiden oppilaiden auttamiseen. Kunkin oppilaan erityisosaamisen jakamista muiden hyödyksi tulee kannustaa monin eri tavoin.
    14) Koulun tärkein tavoite on sosiaalinen kasvatus ja että nuorelle kehittyy terve itsetunto (eikä siis tiedon lisääminen). Lain mukaan opetuksen arvopohjana ovat ihmisoikeudet, tasa-arvo, demokratia, luonnon monimuotoisuuden ja ympäristön elinkelpoisuuden säilyttäminen sekä monikulttuurisuuden hyväksyminen. Opetuksen tulee edistää yhteisöllisyyttä, vastuullisuutta sekä yksilön oikeuksien ja vapauksien kunnioittamista. Nuoren tulee tietää, että hänet hyväksytään sellaisenaan. Aikuiset voivat omalla esimerkillään opettaa, että
    jokainen nuori on tärkeä, häntä kunnioitetaan ja kuunnellaan.

    ESIMERKKEJÄ SEURAAMUKSISTA KIUSAAMISESTA:
    > pysäyttäminen ja keskustelu asiasta
    > rauhoitustuoli, ’harmin paikka’, jäähypenkki
    > ryhmän ulkopuolelle siirtäminen, esim. erikseen syömään
    > varataan molemmille aika kuraattorilta, tai koulupsykologilta – kiusaaminen on tunne-elämän sairaus!

    KIUSAAMISEEN PUUTUTAAN HETI !!

    ”En tehnyt tätä tekoa vanhempieni vuoksi, ei, vika on yhteiskunnassa. Se kuinka paljon siitä tiedostan, on tehnyt minut onnettomaksi, turhautuneeksi ja vihaiseksi. Voitte kysyä itseltänne, miksi tein tämän. Luultavasti sanotte, että olen ”hullu”, ”psykopaatti”, ”rikollinen”, tai muuta tämän tapaista roskaa. Ei, totuus on että olen vain ihminen, yksilö, toisinajattelija ja toivon, että tulevaisuudessa olot tulevat olemaan paljon paremmat yksilöille, että tämmöisiä tekoja ei tarvitsisi enää koskaan tehdä.” – koulukiusattu Pekka-Erik Auvinen jäähyväiskirjeissään Jokelassa 2007 –

    ” Ketä kiusataan seuraavaksi? Kuolenko minä? ” – Veikkolan koulun 7-lk oppilaan kirjoittama kysymys maailmankaikkeudelle, Psykkis-Teatterin ”Himo Kiusata–Halu kohdata” -draamatyöpajassa 2009 –

    KIUSAAMINEN ON TUNNE-ELÄMÄN SAIRAUS, AIVAN KUTEN HUUMERIIPPUVUUS – ADDIKTIO PELASTAA SUT ITSELTÄSI … mutta kuka opettaisi rohkean uskaltamaan? kun se ei itse tajua pelkäävänsä?

Leave a Comment