Epäonnistumisesta on hyötyä

epäonnistumisesta on hyötyä

Moi!

Tämä meidän länsimainen maailmamme on ainakin siinä mielessä ikävä, että se näyttää suhtautuvan epäonnistumiseen kuin suureenkin vitsaukseen. Viimeistään siinä koulun ensimmäisellä luokalla (punakynä, anyone?) alamme ehdollistua siihen, että epäonnistumisen on perseestä ja että sitä kannattaa vältellä. Pian jo kehitämmekin itsellemme pahemman luokan epäonnistumisen pelon – oikeastaan turhaan. Epäonnistumisesta on nimittäin myös hyötyä.

Mitä hyötyä?

Jokainen meistä epäonnistuu toistuvasti ja usein. Mikäli asia ei ole näin, on todennäköistä ettei kyseinen henkilö myöskään yritä kovin usein mitään uutta tai hankalaa. Koska epäonnistuminen on aika hiton yleistä ja todennäköistä, epäterve suhtautuminen siihen tekee elämästä epämiellyttävämpää ja vaikeampaa.

Ensinnäkin on muistettava, että epäonnistuminen on kriittistä oppimisen kannalta. Mikäli epäonnistuttuamme kerran luovuttaisimme heti, emme todennäköisesti oppisi koskaan lähes mitään uutta. Jos olisit lapsena luovuttanut ensimmäisten epäonnistumisiesi jälkeen, et olisi koskaan oppinut esimerkiksi kävelemään tai ajamaan polkupyörällä! Koska suurin osa kriittisten asioiden oppimisesta kuitenkin tapahtuu lapsena tai varhaisessa nuoruudessa, emme enää aikuisina muista, kuinka oppimisen kannalta tärkeää epäonnistuminen on.

Mutta mitä hyviä puolia epäonnistumisella sitten on?

Epäonnistuminen näyttää missä todella mennään. Saamme harvoin nähdä itseämme huonoimmassa mahdollisessa tilanteessa. Epäonnistuminen taas usein johtaa juuri tälläiseen tilanteeseen. Ja sen huonoimman mahdollisen tilanteen kokeminen ei suinkaan ole vain pahasta (ja joskus pahasta ollenkaan), vaan kehittymisen ja kasvamisen kannalta jopa suotavaa.

Epäonnistumisen mahdollisuus pitää meitä varpaillaan. Pahimmin epäonnistuvat juuri ne, jotka ovat itsestään aivan liian varmoja, eivätkä ota epäonnistumisen mahdollisuutta edes huomioon. Tämä ei tunnetusti ole se paras mahdollinen tapa toimia. Lueskellessani erinomaista säästöblogi Saituria, törmäsin mielenkiintoiseen ja hyvin paikkaansapitävään huomioon: Edes teoreettinen epäonnistumisen mahdollisuus tekee mistä tahansa asiasta paljon kiinnostavamman. Jos et voisi epäonnistua, olisiko asia vähemmän mielenkiintoinen?

Epäonnistuessasi voit kartoittaa tehdyt virheet sekä sen, mikä johti epäonnistumiseen. Tästä viisastuneena et yhtä todennäköisesti toista samoja virheitä myös tulevaisuudessa. Epäonnistuminen siis tuo lähemmäksi onnistumista, koska tiedät miten kannattaa toimia ensi kerralla ja mitä taas välttää. On kuitenkin osattava välttää ns. analyysi-paralyysiä. Ei saa jäädä analysoimaan epäonnistumiseen johtavia syitä loputtomiin ja antaa niiden halvaannuttaa toimintaa, vaan on myös yritettävä uudestaan.

Epäonnistuminen nostaa itsetuntoamme ja varmuuttamme. Tiedämme mitä virheitä olemme tehneet, olemme oppineet niistä ja tiedämme osaavamme välttää niitä tulevaisuudessa. Tiedämme, että olemme taas askeleen verran kokeneempia.

Epäonnistumisesta siis seuraa aina myös jotakin hyvää, vaikkei se epäonnistumisen hetkeltä siltä tuntuisikaan. Joko onnistumme, joko opimme jotain, joko saamme kokemuksia tai varmuutta. Win/win.

Usein ajatellaan, että epäonnistuessaan emme pääse haluttuun tulokseen. On totta, että epäonnistuminen ei yleensä ole se haluttu tulos, mutta tulos se on sekin, eikä se ole aina tuloksena edes täysin huono. Usein ajoissa epäonnistuminen ja homman uudelleen miettiminen ehkäisee myöhemmin pahemman epäonnistumisen.

Kun epäonnistuminen on kerran näin siisti juttu, mitä oikein pelkäämme siinä? Eihän kyse voi olla pelkästään siitä, että pelkäämme epäonnistuvamme vain tavoitteessaamme?

Yksi iso pelko voi olla tuomituksi tuleminen muiden taholta epäonnistujaksi, häviäjäksi ja muutenkin kyvyttömäksi henkilöksi. Huvittavan tästä asiasta tekee se, että ne, jotka muita tuomitsevat ovat itse juuri sitä ihmiskunnan – anteeksi – kuonaa, joilla ei todennäköisesti olisi munaa yrittää mitään vastaavaa itse. Kentän laidalta on tietysti mukava ja helppoa huudella.

Turvallisintahan on antaa muiden yrittää, niin ei joudu itse näkemään vaivaa ja epäonnistumaan. Samalla tietysti pelätään yrittävän henkilön onnistumista ja onnistumisen tapauksessa surkutellaan itsekseen ja tokaistaan että ”no kyllä minäkin olisin tuohon pystynyt.”

Kannattaa miettiä, antaako tämänlaisten ihmisten sanomisien ja mielipiteiden vaikuttaa tekemisiisi.

On myös muistettava, ettei epäonnistuminen ole ikuista. Epäonnistumisesi unohdetaan viimeistään silloin, kun onnistut. Se, mikä vaikuttaa todelliselta tragedialta epäonnistumisen hetkellä, ei todennäköisesti edes muistu mieleesi kolmen vuoden kuluttua. Useimmat eivät esimerkiksi tiedä toverimme Bill Gatesin surkeasta epäonnistumisesta ensimmäisen yrityksensä parissa, jokainen muistaa vain hänen Microsoftinsa.

Toinen monia pelottava asia on se, että he kokevat olevansa yksin vastuussa epäonnistumisestaan. Harvahan vastuusta suorastaan pitää. Tästä syystä jonkun kanssa yhdessä epäonnistuminen ei tunnu läheskään yhtä pahalta kuin yksin mokaaminen.

Oikeastaan voidaan sanoa, että epäonnistuminen on pahasta vain, jos se johtaa tavoitteestaan luopumiseen (mikäli kyseessä siis on tavoite, jossa oikeasti haluaisi onnistua). Eihän se toivottava tilanne ole missään tapauksessa, mutta ei myöskään koskaan niin paha, kuin miltä saamme sen kuulostamaan. Se on osa elämäämme, joten hyvähän se olisi oppia se hyväksymään.

Epäonnistuminen on ihan okei, ottakaa iisisti sen kanssa ;)

(Visited 1 597 times, 1 visits today)

2 comments… add one

  • Karla Kes 2, 2011, 7:04 pm

    Erityisesti syytä 4 tuntuu olevan monen vaikea uskoa. Mutta tosiaan: Varmojen onnistujien taustalta löytyy usein kasa epäonnistumisia. Se on valaiseva kokemus, kun huomaa epäonnistuttuaan pelänneensä jotakin, jossa ei ollutkaan mitään kovin kamalaa.

    Itseä on auttanut epäonnistumisten kestämisessä lausahdus ”Kaikki on vain testi”. Jos meni pieleen, niin on hankkinut lisää tietoa ja aika seuraavaan testiin! :)

    • jevgeni Kes 2, 2011, 9:04 pm

      Nimenomaan :)
      Tykkään kutsua tuota turhan pelkäämistä hyppytorniefektiksi. Hyppytornin huipulla seisoessa ja alas katsoessaan pelottaa aivan helvetisti, mutta kun lopulta uskaltautuu hyppäämään, huomaa ettei siinä mitään kamalaa ollutkaan.

Leave a Comment