Et tarvitse syytä onneen

et tarvitse syytä onneen

Oletko koskaan sanonut tai ajatellut kutakuinkin seuraavasti?

“KUN löydän itselleni kumppanin, olen onnellinen.”

“JOS saan lottovoiton, olen onnellinen!”

“KUN saan ylennyksen, minusta tuntuu upealta!”

Tämän kaltainen ajattelu on ominaista henkilölle, joka uskoo, että hänen onnensa ja hyvä olonsa on riippuvaista siitä, mitä hänelle tapahtuu. Löytääkö hän kumppanin, nappaako lottovoiton tai saako ylennyksen.

Mitä jos mitään näistä ei tarvita?

Mitä jos voimme olla onnellisia ilman, että meillä on kumppania, lottovoittoa ja ylennystä? Mitä jos meidän ei tarvitse asettaa ehtoja onnellisuudellemme? Mitä jos onnellisuus on helppoa ja ilmaista?

Ja sehän on.

Tunteet joita koemme, ovat lähtöisin ajatuksistamme. Kun ajattelemme ilahduttavia tai innostavia ajatuksia, on meillä juuri sillä hetkellä onnellinen olo. Kun ajattelemme synkkiä tai ikäviä ajatuksia, olo on vastaavasti synkkä ja ikävä.

Näistä synkistä ja ikävistä ajatuksista ei tarvitse edes päästä eroon, jotta voisi tuntea onnea. Ne ovat aivan yhtä luonnollinen osa mielemme toimintaa kuin kivatkin ajatukset, eivätkä näin ollen mitenkään “pahoja” tai “vääriä”.

Mikä parasta, meissä jokaisessa on sisäänrakennettu hyvänolon järjestelmä, joka yrittää jatkuvasti palauttaa meidät hyvään oloon. Tämä järjestelmä toimii tehokkaimmin silloin, kun hyväksymme kaikki ajatuksemme ja tunteemme – myös ne kielteiset – ja annamme niiden olla, luottaen siihen, että ne menevät ohi itsestään. Jos taas tartumme ikäviin ajatuksiin ja alamme märehtimään niitä, hyvänolon järjestelmämme ei pääse toimimaan kunnolla eikä saa meille aikaan haluamaamme hyvää oloa.

Voimme olla onnellisia heti, kun annamme itsellemme luvan olla onnellisia.

Yleinen harhaluulo on, että onnellisuus olisi joku jatkuva tila ja onnellinen ihminen olisi jatkuvasti onnellinen. Tämä on – anteeksi kovasti ilmaisu – ihan hirveää paskapuhetta. Väitän tuntevani hyvin monia aivan uskomattoman onnellisia ihmisiä (niin onnellisia, että se on joidenkin mielestä jopa ärsyttävää) ja he kokevat synkkiä ja ikäviä hetkiä aivan kuten kuka tahansa muukin.

Heidänkin ajatuksensa ajautuvat välillä synkkiin uomiin ja vetävät heidän mielentilansa hetkeksi maahan. Se kuitenkin palautuu nopeasti onnelliseksi, sillä heillä ei ole tapana ottaa näitä ajatuksiaan liian tosissaan. He ymmärtävät, että ne ovat vain ajatuksia ja että synkkä olo menee pian itsestään ohi.

Sen sijaan tuntemistani ihmisistä onnettomimmat jäävät tavanomaisesti märehtimään synkkiä ajatuksiaan, yrittävät pakottaa niitä pois tai ajattelevat olevansa jotenkin rikki, koska eivät ole jatkuvasti onnellisia. Eivät he rikki ole, vaan ihan yhtä ehjiä ja täydellisiä kuin kuka tahansa muukin. He vain ottavat synkät ajatuksensa turhan totena.

Eivät he, eikä kukaan muukaan tarvitse lupaa tai ulkoista syytä onneen. Se kaikki tulee itsestämme. Vaikka lottovoitto, hyvä kumppani tai korkea asema ovatkin aidosti kivoja juttuja, ne eivät ole ehto eivätkä välttämättömyys, vain aidosti kiva bonus.

Mitä jos antaisit itsesi olla onnellinen tässä ja nyt?

(Visited 669 times, 1 visits today)

3 comments… add one

  • juha.jankeri@gmail.com Maa 4, 2013, 1:58 pm

    Upeaa Tekstiä Jevgeni!

  • M Maa 4, 2013, 4:47 pm

    Tämä on niin totta ja yleinen harhaluulo! En voi kylliksi painottaa tämän asian tärkeyttä! Olen elänyt kolmekymmentä vuotta ja voisin sanoa, että melkeinpä yhtä monta vuotta on kulunut tämän asian sisäistämiseen. Jevgeni, olet siis onnekas ;) että elämänhallintasi on niin hyvällä pohjalla jo nuorella iällä. Jos et pahastu, niin kirjoituksesi sai runosuoneni kukkimaan ja haluaisin jakaa lukijoiden kanssa pienen kertomuksen. Olet oikeassa siinä, että kukaan joka jauhaa negatiivisia ajatuksia ei voi olla onnellinen, vaikkakin kaikilla tulee niitä hetkiä. Ihmisen on vaikea ottaa vastuuta omasta elämästään ja hyvinvoinnistaan. Jostain syystä helpommalta tuntuu hakea ja etsiä sitä asioista ja muista ihmisistä. Nämä käsitykset voivat olla niin syvään juurtuneita.

    Itselläni oli jo hyvin nuorella iällä (yläasteella) juuri tuo ajatus onnen hakemisesta kumppanista. Parikymppisenä, kun ”vihdoin” ”löysin” ”mukavan” ”poikaystävän” , seurustelun alkuhuuma oli jo takana, tasaista arkea oli kuljettu jonkin matkaa, ja oletin, että poikaystäväni pitäisi jotenkin tehdä minut onnelliseksi, kun kaikista yrityksistä huolimatta en elämäniloa tuntenut. Ei ollut kyse edes masennuksesta eikä mistään niin vakavasta: opiskelin, kävin koulua, tapasin kavereita, rakastin poikaystävääni, minä ja perheeni olimme terveitä. Kaikesta huolimatta tunsin ilottomuutta ja suoraan sanoen tylsyyttä. Kaikki oli niin kuin ’pitäisi’ olla, mutta en silti ollut onnellinen. Tuolloin silloinen poikaystäväni kysyi minulta ”Mitä haluat tehdä? Jos voisit tehdä mitä vaan niin mitä tekisit?” niin kauan kunnes suustani putkahti vastaus: Matkustaisin New Yorkiin! Kuulostaako hölmöltä tai yksinkertaiselta? Olin tuolloin 21 vuotias, enkä ollut juurikaan matkustellut, tai muutenkaan yrittänyt tai uskaltanut tehdä jotakin jännittävää, pelottavaa, haastavaa ja uutta. Vaikka muuten en ollutkaan pelokas ihminen ja olin sosiaalinen, pidin hauskaa ja tein asioita kavereiden kanssa, tajusin, että mieleni perukoilla olin haaveillut matkustamisesta tuohon legendaariseen maailmaan kuuluisimpaan kaupunkiin. Pikku hiljaa tajusin, että aina on oltava jokin unelma, jota tavoitella, oli se sitten vaikka matka tai muu asia, jonka avulla voi kehittää elämäänsä. Unelma, joka liittyy itse jonkin asian tekemiseen, ei pelkkään materiaan tai asian olemassaoloon. Täällähän (joidenkin uskontojen mukaan) ollaan elämässä ja tekemässä asioita! (Olikos jokin sanonta toivosta? Sanoisin, että ”Ilman toivoa ei voi elää.” Yhdistäisin tämän toivon nyky-Suomessa, jossa valtaosalla on jo kaikkea, unelmiin.)

    Tuolla hetkellä asetin unelmalleni tavoitteen, ensi kesänä matkustamme yhdessä New Yorkiin (siellä asui eräs tuttuni ja aioin kysyä hänelyä yösijaa). Tuo unelma mielessäni aloin säästää rahaa ja tehdä suunnitelmia. Kaiken lisäksi tuona puolena vuotena ennen matkaa selvisi, ettei poikaystäväni unelma ollut sama kuin minulla, hänellä oli omat unelmansa ja toiveensa, ja elämämme olivat risteytymässä, erosimme. Hetken aikaa oli vaikeaa ja pelkäsin, etten voisi toteuttaa matkaani. Päätin kuitenkin, että löydän toisen matkakumppanin ja vaikken löytäisi, niin joka tapauksessa matkustan vaikka yksin! Lopulta kahden viikon matkalle kanssani lähti paras ystäväni. Hän oli todella onnessaan, kun tajusin kysyä häntä mukaan. Tiedän, että tuo matka on edelleen meille molemmille hyvin tärkeä muisto ja kokemus historiassamme.

    Nykyään nuoret matkustavat koko ajan enemmän, kauemmas ja nuorempana. Tuolloin melkein kymmenen vuotta sitten tuo kokemus vahvisti itseluottamustani todella paljon. Läpäisin itselleni asettamani haasteen. Tuolloin vielä puhuttiin siitä, kuinka vaarallinen New York on, voi tulla kidnapatuksi kadulle jne. Matkan jälkeen maailma ei tuntunut enää niin isolta ja tiesin, että minä pärjään. Olin päässyt näkemään ison maailman itse toiminnassa! (Ja New York on oikeasti ihana paikka, Suomesta erilaisen ilmapiirin tuntee aidosti nahoissaan heti.) Myöhemmin olen välillä tehnyt pienempiä matkoja viisikin kertaa vuodessa ja asunut ulkomailla ollessani vaihdossa. Myönnän, että välillä matkustaminen on ollut korvike tylsälle arjelle (lue: Suomelle :) ).

    Ei ole väärin toivoa kumppania rinnalleen, mutta itseään pitäisi aika ajoin muistuttaa siitä, kuka itse on ja mitä haluaa tehdä. Jos et koe olevasi onnellinen, ole rehellinen itsellesi, MIKÄ on se asia, johon kaipaat muutosta ja mitä haluat saavuttaa? Aloita suhde rohkeasti, uskalla erota, vaihda alaa ja opiskelupaikkaa, avarra mieltäsi! Matkustaminen oli pitkään tärkein intohimoni ja harrastukseni. Nyt keskityn musiikki- ja tanssiharrastuksieni lisäksi kodin rakentamiseen ihanan miehen kanssa, ja vaikka se kuulostaakin ehkä tylsältä, on se minun varhaisin unelmani, jonka aika on tullut vasta nyt. Ja tähänkin unelmaan liittyy matka, joka vaatii valmistautumista :) Lopuksi: How can you be happy tomorrow if you are not happy today?

Leave a Comment