Helvetinpelko ja sen käsittely

Helvetinpelko ja sen käsittely

Oletko uskon ihminen, jota pelottaa kuoleman jälkeinen aika ja mahdollinen helvettiin joutuminen? Pelko ei ole tietyissä piireissä mikään harvinaisuus, minkä vuoksi haluan julkaista siitä tämän pienen kirjoituksen.

Minulle lähetettiin taannoin seuraava yhteydenotto:

Moi!

Tilanteeni on se, että olen sattunut syntymään sellaiseen perheeseen ja sukuun, joka kuuluu erääseen konservatiiviseen kristinuskon lahkoon. Olen siis saanut koko lapsuuteni ja teinivuoteni kuunnella mm. sitä, mikä on oikea totuus, ja kuinka vääräuskoiset joutuvat helvettiin.

Tämä aivopesu ei kuitenkaan ole ollut kohdallani ilmeisesti tarpeeksi tehokasta, koska en voi sanoa ajattelevani tai uskovani kaikesta samalla tavalla kuin sukulaiseni ja perheeni. Uskon kyllä Jumalaan ja pidän uskoa ehdottomasti hyvänä asiana omassa elämässäni, mutta se muoto minkä usko saa tässä sukuni suuntauksessa, ei tunnu omalta. Ja tiedän, että vaikka ”päättäisin” uskoa kirjaimellisesti kaiken minkä minun ”pitäisi” uskoa, niin valehtelisin vain itselleni.

Olen onnellinen että olen syntynyt Suomeen, sillä täällä saan aikuisena ihmisenä valita mihin, ja miten uskon. Kuitenkin jäljellä on yksi ongelma. Vaikka järjelläni tiedostan että olen ollut uskonnollisen aivopesun uhri, niin aivopesu on ollut sen verran voimallista ja toistuvaa, että pelko on silti olemassa. Pelkään siis sitä, että jos elän tai uskon eri tavalla kun minun ”pitäisi”, niin ennemmin tai myöhemmin menetän uskoni kokonaan eli joudun helvettiin.

En halua uskoa, että kukaan joutuu helvettiin. Enkä halua uskoa, että se mitä tämä uskonto sanoo, on kirjaimellisesti totta, ja ainoa oikea totuus. Enkä näe myöskään mitään rationaalista syytä uskoa siihen, että tämä olisi ainoa totuus. Jos kerran sekä järki-että tunnetasolla en halua uskoa tiettyihin uskontoni uskomuksiin (jotka samalla rajoittavat elämääni), niin miksi sitten uskoisin?

Kuitenkin pelko siihen, että ”mitä jos tämä uskonto onkin se ainoa oikea totuus , mitä jos parhainta minulle olisi vain nöyrtyä uskomaan ne vaikeamminkin ymmärrettävät asiat”, eli pelko siihen samanlaiseen jumalaan, johon tässä lahkossa uskotaan, on edelleen minussa.

Tämän pitkän alustuksen jälkeen ”vaatimaton” kysymykseni kuuluukin: Voiko tällaisesta syvälle iskostuneesta pelosta päästä eroon?

Kiitos Jevgeni tästä blogista, tää on ihan loistava :)

Kiitos kysymyksestä ja kiitos kehuista! :)

Olen pahoillani siitä, että olet tuossa tilanteessa. Itsekin suhtaudun uskontoihin hyvin suopeasti ja näen niissä paljon enemmän hyvää kuin huonoa. Kuitenkin tuollainen pelkoja luova aivopesu tuntuu kyllä aika väärältä ja julmalta toiminnalta. On yksi asia uskoa johonkin ikävään ja pelottavaan itse ja aivan toinen asia pilata myös toisen, vieläpä itselleen läheisen ihmisen elämää istuttamalla tähän samoja, elämänlaatua heikentäviä uskomuksia.

Itselläni ei ole itse aiheesta mitään vastaavia kokemuksia, mutta etsin kuitenkin käsiini samankaltaisia kokemuksi läpikäyneen ihmisen, joka tarjoutui kirjoittamaan muutamia omia ajatuksiansa aiheesta. Toivottavasti koet jonkin näistä ajatuksista hyödylliseksi :)

———————————————-

Luulen, etten itse tule ikinä pääsemään eroon “entäs jos-“ajatuksesta. Entä jos helvetti onkin olemassa.

Kun perheeni on mitä on, ja haluan pitää heidän kanssaan yhteyttä, pysyy väkisinkin kiinni heidän maailmankuvassaan. Maailmankuvassa, jonka ympäröimänä on kasvanut ja jota on pitänyt ainoana totuutena, jossa on itsekin ollut täysillä mukana, oikeasti uskonut kaiken ja ollut sitä mieltä, että helvetti on totta ja että itse kuuluu niihin harvoihin, jotka näkevät tämä totuuden.

Olen myös nähnyt ja kuullut ihmeellisiä juttuja, joita en vieläkään ymmärrä enkä osaa selittää kuin ihmeinä. Näitä ihmisten paranemistarinoita, joissa kasvain kutistuu pois silmissä, joku kuulee jumalan äänen käskevän kääntyä juuri ennen kuin putoaa rotkoon, jumala puhuu unessa, että jokin tulee tapahtumaan ja joka sitten tapahtuukin juuri sellaisenaan. Nämä asiat ovat ehkä selitettävissä psykologialla, kognitiivisella dissonanssilla ja itseään toteuttavilla ennusteilla. En ole kuitenkaan varma, onko se mielekästä saati tieteellistä lähteä siitä oletuksesta, ettei mitään yliluonnollista ole olemassa vain siksi, etten itse sellaiseen kykene uskomaan tai koska sitä ei voida vielä tieteellisesti todentaa.

Minulle on jäänyt “hihhuliajoistani” tarve selittää tämän maailman toimintaa, löytää itselleen jokin elämänkatsomus, jokin “totuus”. Mistä, miksi, milloin, miten jne. Ehkäpä tästä ei edes pääse eroon, ennen kuin löytää toisen uskonnon, alkaa ateistiksi tai hyväksyy, että nämä asiat ovat vain arvailun ja teoretisoinnin ja uskon varassa.

Ajattelen näitä asioita yhä toisinaan, mutten voi enää sanoa pelkääväni helvettiä. Olen tullut ajatustyössäni sellaiseen pisteeseen, että järkeni ja logiikkani kanssa olen oikealla tiellä. Ajattelen suurin piirtein näin:

Jumala, jos olet sellainen kuin raamatussa sanotaan (minkä vuoksi alunperinkin aloin kyseenalaistamaan tätä kaikkea), en haluakaan olla seuraajasi. Jos taas olen tajunnut jotain väärin tai olet erilainen, mukavampi, osaat kyllä arvostaa, että ajattelen omilla aivoillani ja pyrin rehellisesti hyvään. Tällöin tulen löytämään sinut uudelleen jossain muodossa ja jossain vaiheessa.

Pääsin siis pelostani uskomalla vahvemmin järkeen ja logiikkaan. En kuitenkaan ole päässyt, enkä ehkä tule pääsemäänkään eroon “mitä jos”-ajatuksesta. Nämä hommat ovat lopulta kuitenkin uskon asioita, eli niihin kuuluu tietty epävarmuus. “

——————————————-

Kiitos tuon kirjoittajalle! Lopuksi haluan jakaa vielä yhden toimintamallin, josta voi ainakin teoriassa olla hyötyä:

Pitkäaikaisista, pinttyneistä ajatusmalleista voidaan joskus päästä eroon pitkäaikaisen ja toistuvan itsesuggestion avulla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kerta toisensa jälkeen, yhä uudelleen ja uudelleen perustelet itsellesi, miksi jokin vaihtoehtoinen uskomus on parempi kuin se, joka sinulla toistaiseksi on.

Tässä tapauksessa voit pyrkiä esimerkiksi perustelemaan, kuinka vaikkapa järkikin sanelee, että laupiaaksi ja ymmärtäväksi kuvattu Jumala ei todennäköisemmin toimisi niin julmasti, että pakottaisi ketään helvettiin niin mitättömästä syystä, kuin uskonsa kyseenalaistamisesta. Kokeile erilaisia vaihtoehtoisia uskomuksia ja ajattelumalleja, toistele niitä itsellesi ja katso, alkavatko ne tuntumaan ajan kanssa helpommin uskottavilta, kuin miltä ne toistaiseksi tuntuvat.

Hankalan tilanteesta tekee se, ettemme voi näissä uskon kysymyksissä varmuudella tietää, kuka on oikeassa ja kuka ei. Suggestiolla oloansa voi kuitenkin edes helpottaa, vaikkei se lopullista ratkaisua ehkä toisikaan.

Toinen toimivaksi todettu keino epämiellyttävien ajatusten vähentämiseksi (täysin eroon niistä lienee mahdotonta päästä) on itsensä ympäröiminen ihmisillä, jotka eivät aktiivisesti kyseisiä ajatuksia pohdiskele ja joiden elämästä ja toiminnasta kyseinen ajatus ei heijastu. Eli tässä tapauksessa itsensä ympäröiminen ei-uskovilla/laupeammin uskovilla ihmisillä voisi olla hyvä ratkaisu. Tämä ei ehkä auta totuuden löytämisessä etsimisessä, mutta saattaa lisätä mielenrauhaasi.

Voimia ja rakkautta matkaasi!

Jevgeni

(Visited 615 times, 3 visits today)

10 comments… add one

  • Uskova Hel 16, 2015, 7:48 pm

    Olipas mielenkiintoinen aihe. Liippaa silleen läheltä että ajattelin laittaa tänne kommentteihin omat ajataukseni, vaikkei se tietenkään varmaan kysyjää välttämättä auta, kun en tiedä mihin lahkoon hän kuuluu/kuului.

    Itse kasvoin perus-luterilaisessa perheessä, paitsi ei-niin-perus, koska vanhempani olivat oikeasti uskovaisia, rukoiltiin päivittäin ja käytiin sunnuntaina kirkossa yms.

    Mut se ero tuohon lahkoon lienee sitten se, että vaikka mutkin ”aivopestiin”, niin mulle jäi Jumalasta turvallinen olo, sellainen olo että Jumala on rakkaus ja antaa synnit anteeksi ja vaikka helvetti onkin, niin ei sinne joudu jos yrittää elää hyvin ja pyytää syntinsä anteeksi. Se hyvin eläminen on tietty hyvinkin suhteellista, jossain lahkossa ei saa tyyliin katsoa telkkaria tai muutakaan omissa silmissäni normaalia, kun se on jo synniksi luokiteltu.

    Luterilaisuudessa pääpointti on se, että pyrkii olemaan hyvä, ns. ei vahingoita muita vaan pyrkii ”rakastamaan lähimmäistään”. Kaikki tekee kuitenkin syntiä se on selvä mutta niitä sitten pyydetään anteeksi ja saadaan jos aidosti kadutaan, kunhan ehdoton pyrkimys on edes yrittää parhaansa olemalla tekemättä syntiä.

    Mulle usko on silleen tärkeä, että ilman uskoa elämäni tuntuisi paljon turvattomammalta, saan siis siitä voimaa että on minua suurempi voima, joka suojelee ja varjelee täällä maanpäällä. Enhän minä sitä todistaa voi että näin on mutta se onkin siis uskon asia että näin on :) olen lukenut myös Raamattua hyvin valikoiden sieltä täältä, en ikinä koko kirjaa, koska mun on helpompi säilyttää lapsen uskoni kun keskityn niihin kohtiin joissa Jumala on armollinen, rakastava ja anteeksiantava. Eli jotkut Vanhan Testamentin jutut koskivat ehkä aikaa ennen kuin Jeesus tuli maanpäälle pelastamaan meidät. Uusi Testamentti lienee ns. armollisempaa luettavaa?

    Joskus mietin sitäkin että kun on olemassa niin paljon eri uskontoja, niin onko olemassa myös paljon eri mahdollisuuksia mitä meille kuoleman jälkeen tapahtuu? Ehkä sen sanelee se mihin kukin uskoo! Jos uskoo sielunvaellukseen (idän uskonnot) ehkä ko. tyypin sielu tosiaan kiertää. Jos uskoo taivaaseen, ehkä sinne sitten pääsee?

    Siihen en usko hetkeäkään etteikö olisi olemassa korkeammat voimat ja kuoleman jälkeinen elämä, koska kuitenkin suurin osa maapallon väestöstä näihin uskoo, oli uskonto mikä hyvänsä. Se vaan poikkeaa se lopputulema sen mukaan mihin uskoo. Eli en usko että uskonnot ovat tuulesta temmattuja satuja, sen verran voimakas pohja uskonnoilla on maailmassa. Ateistit toki sanovat että koska Jumalan olemassaoloa ei voi todistaa, häntä ei voi olla. Toisaalta ihmettelen sitä agressiivisuutta millä he tuota toitottavat, koska käsittääkseni kukaan ei ole koskaan myöskään tieteellisesti todistanut että Jumalaa ei olisi olemassa. Siksi sitä kai kutsutaan uskoksi?

    No eipä tästä ehkä apua ollut ja joku toinen sanoisi jotain ihan muuta, mutta yhdenlainen näkökulma tässä kehiin.

  • Tuuli Hel 16, 2015, 10:53 pm

    Keskustelin kerran ihmisen kanssa, jolla oli ollut isoja pelkoja lahkosta irtautumisen jälkeen. Hän oli saanut apua ja tukea uskontojen uhrit -yhdistyksestä. Hän oli lopulta myös löytänyt tasapainoisemman jumalasuhteen luterilaisen kirkon yhteydestä. Joskus, kun ihmisen mieleen on vaikutettu vahvasti, myös psykiatrinen apu saattaa olla paikallaan. http://www.uskontojenuhrientuki.fi

  • kysyjä Hel 16, 2015, 11:16 pm

    Kiitos Jevgeni sulle ja tälle vastaavan kokemuksen omaavalle henkilölle tästä vastauksesta! Oon ihan otettu että teit tästä ihan kokonaisen postauksen.

    Erityisesti tuo kohta joka alkoi ”Jumala, jos olet sellainen kuin…” tuntuu jollain lailla todella helpottavalta ajatukselta. Olen joskus ajatellut, ja oikeastaan rukoillut vähän samaan suuntaan, suunnilleen ”Jumala, jos sä olet todellinen ja jos sä todella rakastat mua niin paljon kuin annetaan uskoa, niin älä anna mun ikinä mun ikinä tehdä, ajatella tai olla tekemättä jotain niin typerää, että se koituis mulle pahaksi kohtaloksi. Vaan anna mulle sellainen usko joka pitää mut turvassa ja jonka sä tiedät olevan mulle kaikkein parhaaksi.” Tästä pyynnöstä huolimatta en ole ”saanut” sellaista uskoa, joka on tuon suuntauksen mukaan täydellisen oikeaoppinen. Siksi olen alkanutkin järkeillä, että ehkä mun uskossa ei olekaan Jumalan silmissä mitään vikaa, jos hän ei sitä mun omasta pyynnöstäkään huolimatta muuksi muuta.

    Kiitos myös ”Uskova” kommentistasi, ihana kuulla että sulle usko on aina ollut vain hyvä ja turvaa tuova asia. Haluan tässä vaiheessa myös omasta puolestani korostaa, että mullekkin usko on ennen kaikkea hyvä, turvallisuutta tuova, iloa ja rentoutta antava asia. Ainoastaan se, että mun usko on hieman erilaista kuin sukulaisillani ja tutuillani tässä lahkossa, on tuntunut ahdistavalta, ja mieleen on noussut juurikin nämä ”entä jos he ovatkin oikeassa ja minä väärässä” kysymykset. Hyvä pointti oli myös tuo, että ”entä jos” kysymykset eivät ehkä koskaan tule kokonaan lähtemään pois. Ja toisaalta, ei niiden ehkä tarvitsekaan lähteä.

    Ja Jevgeni toi sun viimeinen pointti että välttää näiden ihmisten seuraa ja kyseisissä tapahtumissa käymistä on kyllä erittäin totta. Varsinkin tässä vaiheessa, kun pelkoni on vielä jossain määrin olemassa ja tavallaan vasta työstämisvaiheessa. Koska se aivopesu on ihmeellisen, jopa pelottavan voimallista…

    ”Tarpeen selittää maailman toimintaa, tarpeen löytää jonkin totuuden” voin myös itse allekirjoittaa täysin. Olen luonteeltani ja ominaisuuksiltani sellainen, että minun on tarve ymmärtää, tarve nähdä asiat syvällisemmin ja myös siksi juuri nämä uskonnonfilosofiset kysymykset ovat olleet aina pohdinnoissani. Minulla on myös tarve tarkastella ja pohtia asioita monesta eri näkökulmasta, ja varmaan juuri siksi en niin helpolla iskostunut tämän uskonnollisen suuntauksen syöttämään muottiin. Oikeastaan luulen, että tulen aina olemaan eräänlainen etsijä näissä kysymyksissä; en jaksa sitäkään uskoa että jossain vaiheessa elämääni saisin Jumalalta sen ”täydellisen ymmärryksen ja uskon” tai itse löytäisin sen totisimman totuuden. Eli tällaista tasapainottelua ja etsintää järjen äänen, tunteiden ja toiveiden sekä itsessäni asuvien sisäisten mallejen välillä. :)

  • kysyjä Hel 16, 2015, 11:21 pm

    Kiitos myös Tuuli linkistä! Vilkaisisn sivuja ja vaikuttavat oikein hyödyllisiltä mun tilanteeseen :)

  • MEJo Hel 19, 2015, 1:57 am

    Olen tekniikan ihmisiä, silti uskon Jumalaan. Nythän on niin että vaikka töissä mennään hyvinkin kylmänviileiden mahdollisimman absoluuttisten faktojen mukaan niin pysytään hetki samassa tiedemaailmassa: alkuräjähdys. Mieti/mietin että oli paljon ainetta pienessä tilavuudessa, hirveässä kuumuudessa ja sitten se räjähti ja maailma alkoi muodostumaan, ok ok. Nyt sitten kukaan ei ole kertonut; mistä aine tuli ja miksi. Miksi maailmassa on me, molekyylit, atomit jne. Voisiko olla ikuista tyhjyyttä, jota kukaan ei katselisi mistään kun mitään ei olisi. Saa muuten pään sellaiseen asentoon sisältä että Huh

  • MEJo Hel 19, 2015, 2:00 am

    Eräs asia uskonnoissa häiritsee minkä hoksannut iän myötä: miksi minä synnyin kylmään pohjolaan kristinuskon piiriin? Eikö Australian aboriginaali saa kuulla Jumalastamme? Sattumaa kaikki ja epäreilua aboriginaalia kohtaan? Pitänee olla iloinen? että sai tulla kristinuskon yhteyteen? Kysyjän haasteesta sen verran että myös ns. normiperhe sai osansa helvetillä pelottelusta keskipohjanmaalla jo ennen kouluikää kiitos ns. suurperheiden lasten. Vieläkin muistaa järkyttävän tunteen kun lapset sanoo meidän perheen joutuvan helvettiin, tulimereen.

  • kysyjä Hel 19, 2015, 8:53 pm

    MEJo itsekkin olen miettinyt ihan samaa kysymystä. JOS on niin, että vain yksi uskonto on täydellisen oikea totuus ja ainoa tie pelastukseen, niin miksi, minkä takia juuri minä olisin niin onnekas että olen sattunut syntymään tämän uskonnon piireihin? Ja vastaavasti: minkä takia jollekkin toiselle, kelle tahansa eri uskontoon syntyneelle/kasvaneelle tai täysin uskonnottomaan perheeseen syntyneelle on sattunut niin huono säkä, että koko iän opetettu totuus olikin valetta vain ja siksi valitettavasti joutuukin helvettiin.

  • Minna H. Tou 17, 2016, 1:23 pm

    Hei. Olen todella pahoillani, että joku on saanut lakihenkisen kasvatuksen. Jumala itse vihaa sellaista toimintaa, koska juuri siitä meidät on Jeesus vapauttanut ristintyöllään.
    Laki ei ole voima tai tie pelastukseen. Vain evankeliumi. Laki vie ilon, vapauden ja tekee raskaan elämän. Siksi juuri Jumala näki parhaaksi pelastaa ihmisen evankeliumin kautta.
    Jotkut uskovat luulevat pelastuvansa tekojen kautta. Jopa uudestisyntyneet saattavat vaihtaa lain tekojen tielle, kun heitä opetetaan väärin.
    Miten kukaan voisi olla iloitsematta, kun hän tajuaa olevansa syntinen ja katsoo sen jälkeen ristille, jossa Jeesus roikkuu hänen syntiensä tähden? Tajuten, että siellä ne kaikki on maksettu! Olet vapaa, kun vain otat vastaan tuon lahjan – sijaiskärsimyksen.
    Turvaa Herraan ja anna Hänen pelastaa sinut <3

  • MEJo Tou 17, 2016, 3:06 pm

    Minna H:n positiiviseen ja toivoa henkivään kirjoitukseen kysymys joka eittämättä nousee; onko tässä kyse siitä että uskonto laitetaan lain yläpuolelle? Eikö (en osaa niin hyvin raamattua) kristinuskossa kuitenkin kehoiteta noudattamaan aina kyseisen yhteiskunnan lainsäädäntöä? Tästä voidaan vetää keskustelu myös mm. lestadiolaisuuden synkempään puoleen (vai onko kyseessä vain osa ko. porukasta) jossa suoranaiset rikokset hoidetaan ns. omalla porukalla.

    • Minna H. Tou 17, 2016, 4:49 pm

      Nimenomaan juuri näin. Eli ihmisten tekemät säännöt on laitettu Jumalan Sanan edelle. Se ei ole Jumalan tahto. Yksikään ihminen ei pysty täyttämään lakia tai elämään sen mukaan.
      Pelastus tulee yksinomaan armosta ja sen vastaanotettuaan ihminen yleensä itse tahtoo elää rakastamaansa Jumalaa kunnioittaen.
      Lain ydin on rakkaus ja sen henki on rakkaus. Ja tämä Pyhä henki annetaan ihmiselle, kun hän tulee uskoon ja ottaa Jeesuksen vastaan Vapahtajanaan (joka siis on täyttänyt koko lain hänen puolestaan).
      Tämä muutos saa aikaan sen, että ihminen tahtoo ja haluaa elää Jeesuksen tahdossa. Hänen siis ei ole pakko tehdä mitään tai ”väkisin” yrittää jotain.

Leave a Comment