Itsensä vähättelemisen vaarat

Itsensä vähättelemisen vaarat

anna-emiliaTänään luvassa vähän erilaista juttua! Ystäväni, kasvatustieteen opiskelija, taiteilija ja ohjaaja Anna Emilia Laurila kirjoitti hyvän ja oivaltavan kokemustekstin itsensä väheksymisestä ja hyväksynnän löytämisestä, mukavia lukuhetkiä :)!


“Havahdun jälleen…

Voin pahoin…

Viikkokaudet ihmettelen miksi…

Sitten tajuan…

aivan yhtäkkiä…

Kylpylän naisten suihkuun katsoessani

Itse saunassa istuessani…

Elän kulttuurissa, joka vähättelee itseään…

Elän kulttuurissa, jonka naiset vähättelevät naiseuttaan…

Elän kulttuurissa, jossa ei jollain tavalla ole sallittua olla se koko itsensä…

Elän kulttuurissa, joka yrittää tukahduttaa…

Elän kulttuurissa, jossa tätä tuskin edes huomataan…

Elän kulttuurissa, johon itsensä vähättely on kasvanut kiinni lujasti ja vaikeasti irrotettavasti…

Tulen saunasta takaisin suihkutilaan…

Päätän karistaa tuon itseäni ’anteeksipyytelevän suihkuasennon’ itsestäni…

Joudun tekemään sen vielä silmät kiinni suihkutellessani

Päätän nauttia itsestäni ja kauneudestani niin kuin tosi asiassa nautinkin…

Avaan silmät ja huomaan…

Koko suihkutilan naisten ’suihkuasento’ muuttui…

Kaikki olivat ryhdikkäämmin omia itsejään…

Itseään vähemmän vähättelemättä…

Hämmästelin tämän eleeni suurta vaikutusta…

Kävelin siitä asti samalla asenteella…

Muistin taas millaista on kävellä vähättelemättä, omana itsenäni…

Huomasin että hyvä olo alkoi virrata minuun…

Tajusin jälleen…

yhä uudelleen…

Olin voinut viikkokausia huonosti, koska olin vähätellyt itseäni…

Ryhtini oli vaihtunut kulttuurissamme loistavaan ’anteeksi olen olemassa’ -ryhtiin…

Pelkkä vaihto ryhdissäni ja olemuksessani siihen iloon, että olen olemassa juuri tällaisena, kokonaisena…

Sai minut taas voimaan hyvin…

Koen että itsensä vähättely on suomalainen kansansairaus, joka on itseasiassa alku ja juuri monelle muullekin suomalaiselle kansansairaudelle, kuten masennukselle ja sitä kautta alkoholismille ja ahdistukselle.

Itseään vähätellessään ihminen tulee vähätelleeksi samalla itse elämää…

Itseään vähätellessään ihminen on kiittämätön elämästään…

Itseään vähätellessään ihminen kuin pyytää anteeksi olemassaoloaan…

Itsensä vähättely on lähes suora vastakohta rakkaudelle…

Itsensä vähättely on rakkaudettomuutta omaa itseä kohtaan…

Suomessa tätä usein pidetään kaiken lisäksi vielä positiivisena asiana…

Suomessa tätä usein verrataan positiiviseen nöyryyteen, ollen kuitenkin harvinaisen kaukana siitä…

Itsensä vähättelyllä ei ole mitään tekemistä nöyryyden kanssa…

Ihmisiä jotka Suomessa taas uskaltavat olla mitä ovat itseään vähättelemättä katsotaan usein pahasti ja pidetään ylpeinä ja negatiivisesti ajateltuna ’itseriittoisina’… Mitä vikaa on ’itseriittoisuudessa’?

Itsensä vähättelyn vastakohta ei kuitenkaan ole narsismi, negatiivinen ylpeys tai egoismi…

Itse olen kasvanut sukuun, jossa sekä isäni, että äitini puolelta ollaan positiivisesti ylpeitä siitä mitä ollaan…

Se ei tarkoita, eikä poissulje sitä, että olisi myös positiivisesti ylpeä siitä mitä muut ovat, vaan täysin päinvastoin…

Olen kiitollinen, että olen saanut tällaisen pohjan suvustani ja perheestäni…

Vanhempani laittoivat minut myös jo 10 kuukauden ikäisenä sirkuskouluun, jossa ei itsensä vähättely myöskään kuulu tapoihin vaan täysin päinvastoin… Sirkuksessa jokaisesta kaivetaan se potentiaali täyteen loistoonsa.

anna-emilia2

Olen siis ikään kuin kasvanut kulttuurin sisällä täysin päinvastaisessa kulttuurissa…

Tästä on syntynyt hyvin, hyvin mielenkiintoinen ristiriita…

Synnyin myös pääkaupunkiseudulle, jossa on yleisesti paljon sallitumpaa olla kokonaisesti oma itseni kuin muualla päin Suomea…

Tämän eron huomasin viimeistään muutettuani opiskelemaan Jyväskylään…

Jossa sain ensimmäistä kertaa eläessäni jatkuvasti kuulla olevani jotenkin liikaa…

Puhuin liian paljon, olin epäilyttävän iloinen, ylpeä ja jopa kuulemma narsistinen…

Nyt kirjoittaessa tulee kyynel silmään…

jostain hyvin syvältä…

Vaikka taustani tuki minua juuri sellaisena kun olen…

Jyväskylä sai minut aivan masennuksen valtaan…

Nyt olen viime aikoina ehtinyt lasta odottavana äitinä muistella ja prosessoida paljon taaksepäin…

Huomaan elämääni kokonaisvaltaisesti tarkasteltuani,

että muutto Jyväskylään sai minut masennuksen valtaan…

Pikkuhiljaa minua lannistettiin ja lannistettiin…

Taistelin ja taistelin vastaan…

Mutta yhtäkkiä tuntui, etten kelvannut minnekään…

Perheeni, taustani ja muutamien arvokkaiden ystävien tuella en kuitenkaan luovuttanut…

Mutta nuo voimakkaat lannistuksenyritykset jättivät minuun silti syvät arvet…

Olen niitä nyt parannellut ja onnekseni,

Koska en ole kuitenkaan koskaan luovuttanut olemasta se mikä todella olen…

Olen löytänyt ympärilleni nyt perheeni ja sukuni lisäksi lukuisia ihmisiä, jotka rakastavat minua juuri sellaisena kun olen ja lannistuksen sijaan kannustavat minua yhä korkeammalle siihen mitä todella olen…

anna-emilia3

Se on rakkautta…

Itsensä ja toisten nostamista ja kannustamista heidän omaan korkeimpaan potentiaaliinsa…

Itsensä vähättely tai toisten lannistaminen taas….

ei ole rakkautta….

Ymmärrän ja kohtaan rakkaudella nämä lannistajani, koska tiedän, ettei se ole heidän vika, että he tekevät niin…

He ovat saaneet vakavan tartunnan tästä suomalaisten kansansairaudesta,

Itsensä vähättelystä…

Miten tämän kansansairauden voisi parantaa?

Kun ihmiset eivät saa olla mitä ovat, se aiheuttaa lukuisia haittavaikutuksia, joista yksi pahin on juuri tuo toisten lannistaminen …

Itseään vähättelevä vähättelee muitakin…

Itsestään positiivisesti ja terveesti ylpeä nostaa ja kannustaa muitakin siihen positiiviseen ylpeyteen omasta ainutlaatuisuudestaan… Luo ympärilleen kannustamisen ilmapiiriä.

Miten tämän kansansairauden voisi parantaa?

Mitä siitä seuraisi, jos tämä kansansairaus paranisi?

Olisiko Suomi myös kaiken materiaalisen hyvinvointinsa lisäksi, myös henkisesti hyvinvoiva kansa, joka kannustaa toisiaan yhä upeimpiin ja upeimpiin suorituksiin, keksintöihin, yrityksiin, taiteeseen, tutkimustuloksiin…?

Mihin me kehittyisimmekään, jos lakkaisimme vähättelemästä itseämme?

Miten tämän voi parantaa?

Mistä olisi lähdettävä liikkeelle?

En usko, että televisioon täyttyneet laulukilpailut, tanssii tähtien kanssa yms. sitä täysin tekevät…

Minulla ei ole vastauksia, mutta toivon että tämä teksti herättää ajattelemaan ja peilaamaan itseään suhteessa kulttuuriimme ja kulttuuriamme suhteessa itseen…

Olenko minä kulttuurin vaikutuksesta itse itseni lannistaja?

Kuinka voin parantaa tämän itsessäni?”

<3; Kasvatustieteen opiskelija, taiteilija ja ohjaaja,

Anna Emilia Laurila

Aiheeseen liittyviä kirjotuksia