Sosiaalisen itsevarmuuden oppiminen on järkyttävän helppoa (näin onnistut siinä)

itsevarmuuden oppiminen helposti

“Sosiaalisten taitojen ja sosiaalisen itsevarmuuden oppiminen on järkyttävän helppoa”.

Kuinka voin väittää jotain tällaista, kun jokainen pystyy näkemään, että maailmassa on valtavasti ihmisiä, joille juuri tämä on niitä vaikeimpia taitoja?

Vielä parempi kysymys voisi olla se, miten kehtaan väittää tällaista, kun itsekin jouduin harjoittelemaan aktiivisesti lähes 10 vuotta, ennen kuin onnistuin tämän taidon oppimisessa. Luulisi oppimisen sujuneen nopeammin, jos se kerta on niin “järkyttävän helppoa”!

Ei ole missään tapauksessa tarkoitus väheksyä kenenkään haasteita, mutta kyllä se on helppoa. Ei ehkä järkyttävän helppoa, mutta helppoa. Ainakin silloin, kun oppimisprosessi on rakennettu järkevästi. Valtaosa oppimisen ongelmista juontuvat juuri siitä, että emme useinkaan tee oppimisprosessista itsellemme kovinkaan helppoa, pikemminkin päinvastoin. Hämmentävän asiasta tekee se, että osaamme kyllä yleensä opettaa muita ihmisiä melko taitavasti. Emme vain syystä tai toisesta sovella samoja oppimisen tekniikoita itseemme.

Ymmärrämme esimerkiksi, ettei pikkulapsi ole lähtökohtaisesti taitava lusikan käyttämisessä, vaan hän tarvitsee paljon aikaa ja harjoitusta sen oppimiseen. Autamme lasta oppimaan esimerkiksi siten, että hajotamme oppimisen pieniin, helpommin omaksuttaviin osiin:

Ensin riittää, että lapsi oppii pitelemään lusikkaa, tavalla tai toisella. Sitten riittää, että se pysyy kädessä suurin piirtein oikein päin. Sitten riittää, että sen saa tökättyä suurinpiirtein lautasta kohti. Sitten se, että lusikka osuu ruokaan. Sitten se, että lusikalle ehkä jääkin ruokaa, kun se nostetaan lautaselta. Ja lopulta, monien vaiheiden ja sotkettujen pöytien, vaatteiden ja kasvojen jälkeen ruoka alkaa siirtymään lusikan kautta suuhun asti.

Koko tämän ajan toimimme ikään kuin lapsen mentoreina ja helpotamme, sekä ohjaamme järkevästi hänen oppimisprosessiaan. Kehitysteoreetikko Lev Vygotsky kutsui tätä prosessia nimityksellä scaffolding. Suomeksi termi kääntyy yleensä muotoon oppimisen ohjattu tukeminen. Toinen hänen hyvin käyttökelpoinen oppimiseen liittyvä käsite on zone of proximal learning, suomeksi lähikehityksen vyöhyke. Se näyttää tältä:

 

lähioppimisen vyöhyke

Juuri tämä kuva havainnollistaa hyvin sitä, miksi sosiaalisten taitojen ja sosiaalisen itsevarmuuden kehityksessä epäonnistutaan niin usein, tai miksi se on meille niin järkyttävän vaikeaa. Eri syistä emme millään malta pysyä lähikehityksen vyöhykkeellämme, vaan vaadimme itseltämme jatkuvasti kauas haastavalle vyöhekkeelle kuuluvia suoritteita. Itse kohtaan tätä valtavaa vaativuutta esimerkiksi keskusteluissa ihmisten kanssa, jotka osallistuvat itsevarmuuskursseilleni. Heidän (toistuvana!) tavoitteenaan on oppia kykyjä, kuten

  • tuntemattomille ihmisille juttelu tilanteessa kuin tilanteessa ja esimerkiksi kyky heittää sujuvaa ja oivaltavaa läppää
  • kenen tahansa viehättävän ihmisen ulos pyytäminen tilanteessa kuin tilanteessa
  • kyky esiintyä ja puhua täydellisen itsevarmasti yleisön edessä

ja monia muita vastaavia. Ja sinänsä nämä ovat loistavia tavoitteita. Olisihan se upeaa osata tuollaista. Näiden ongelma on kuitenkin se, että nämä ovat todella, todella, TODELLA haastavia asioita! Melko vähissä ovat ne ihmiset, jotka kykenevät jatkuvasti tekemään mitään näistä!

Tavoitteet siis asetetaan aivan järkyttävän korkealle, jolloin niiden oppimisesta tulee nykyisestä tilanteesta katsoen todella vaikeaa, tai jopa mahdotonta. Tämä taas altistaa epäonnistumisille ja pettymyksille. Kun tarpeeksi pitkään kiusaa itseään tai jopa satuttaa itsensä tavoitellessaan jotain, mikä on kaukana oman sen hetkisen oppimiskyvyn ulkopuolella, voi myös tulla luoneeksi mielikuvan itsestään ihmisenä, joka ei vain opi. “Ei minusta tule koskaan itsevarmaa ja sosiaalisesti taitavaa, olen kyllä kokeillut kaikkeni.

Tämä on hyvin inhimillinen, ymmärrettävä ja yleinen virhe, johon jokainen meistä aina toisinaan sortuu. On kuitenkin valtava sääli, jos jokin elämän ja esimerkiksi ihmissuhteiden kannalta tärkeä taito jää oppimatta, kun oppimista lähestytään liiallisen vaativuuden kautta.

Ehkäpä ongelma on osittain ajassa ja kulttuurissa, jossa elämme. Olemme yhä tottuneempia ajatukseen, että halutut asiat pitäisi saada helposti ja nopeasti. Kun se ei onnistu, ollaan herkästi valmiita toteamaan, että niiden saaminen on juuri itsellemme mahdotonta. Tavoitteet taas asetamme asiattoman korkealle siksi, että median ja internetin kautta altistumme jatkuvasti maailman taitavimpien ihmisten suorituksille. Kun katsoo jatkuvasti kyvykkäimmän 1 % suorituksia, unohtaa helposti, että 99 % meistä ei ole yhtä taitavia. Eikä edes tarvitsisi olla. Riittää, että saavuttaa itselleen riittävän tason. Ei ole kannattavaa verrata itseämme vain maailman parhaisiin.

Sosiaalisen itsevarmuuden ja sosiaalisten taitojen oppiminen on helppoa, kun oppimisprosessi on muodostettu jo lähtökohtaisesti järkevästi. Esimerkiksi näin:

  1. Oma lähtötasomme on tiedossa ja keskitymme oppimaan itsellemme vain lievästi haastavia asioita
  2. Opittavat asiat on jaettu sopiviin osiin. Niitä ei tarvitse oppia heti kokonaisuudessaan, vaan ne saa oppia osissa
  3. Oppimiseen saa tukea ihmisiltä, jotka jo osaavat kyseisen taidon ja kykenevät helpottamaan oppimistamme

Kun nämä kolme asiaa ovat kunnossa, oppimisesta tulee helppoa ja mielekästä. Itsensä kiusaaminen liiallisella haastavuudella jää pois, jolloin pettymyksiä ja epäonnistumisia tulee paljon vähemmän. Näin vaikeidenkin taitojen oppiminen sujuu helpommin ja nopeammin, mutta ennen kaikkea kivuttomammin.

Tästä syystä kirjoitin Eroon ujoudesta -kirjan ja rakensin Itsevarmuus: Eroon sosiaalisesta jännittämisestä -verkkokurssin. Molemmat on luotu sen periaatteen varaan, että itsensä kehittämisen ei pitäisi olla niin hemmetin raskasta ja epämiellyttävää. Jos sosiaalinen jännittäminen ja epävarmuus on omassakin elämässäsi tuttu vieras, niin voit halutessasi tutustua näihin. Kiitos paljon ja tsemppiä!

Rakkaudella,

Jevgeni

Aiheeseen liittyviä kirjotuksia