Keskitytkö toiseen ihmiseen vai oletko esiintymiskokeessa?

 

keskitytkö toiseen IHMISEEN VAI OLETKO.Moi!

Olen tässä taas elänyt jonkinlaisessa sosiaalisuuspuuskassa ja tavannut ihmisiä paljon keskimääräistä enemmän, ja tämän yhteydessä on mieleen noussut taas eräs juttu, jota olen mietiskellyt joskus aiemmin ja sen koommin ikävä kyllä unohtanut.

Minulle (kuten kuulemma aika helkkarin monelle muullekin) käy nimittäin usein niin, että jonkun kanssa ollessani – erityisesti jos kyseessä on joku minulle tuntemattomampi ihminen – kiinnitän ehkä hieman liikaa huomiota omaan “sosiaaliseen suoritukseeni”. Toisin sanoen ajattelen sitä, millä tavalla käyttäydyn, mitä ja miten puhun, miten äännän ja lausun sanat, millaisia eleitä käytän ja mitä olemukseni kertoo tälle toiselle ihmiselle.

Tämä ei oikeastaan häiritse minua mitenkään, sillä se on vain pieni kasa ajatuksia jossain kaiken muun taustalla. Koen kuitenkin että sekä itselläni että muille olisi kivempaa, jos tuollaisten ajattelun sijaan voisin keskittyä siihen toiseen ihmiseen/ihmisiin oikeasti “sataprosenttisesti”.

No miksi mä sitten ajattelen tuollaisia alunperinkään?

Omalla kohdallani uskon, että kyse on joko joku vanha ja hyödytön ajatusmalli, että olisi jollain tapaa noloa tai kiusallista käyttäytyä jotenkin “epätäydellisesti” tai joku uskomus, että on jollain tapaa etujeni vastaista käyttäytyä epätäydellisesti.

No onko kumpikaan noista jotenkin totta?

Voisin nähdä että jossain työhaastattelussa sillä miten puhun ja miten käyttäydyn voisi olla todellista vaikutusta johonkin. Missä tahansa muussa tilanteessa, tuskin. Aiemmin tästä keskustellessani eräs ystäväni tuumasi että jossain treffitilanteessa omilla sanomisilla ja muilla voisi olla hyvinkin paljon vaikutusta. Luultavasti joo, mutta luulisi myös, että jos kykenee valtaosan ajasta olemaan suhtkoht siisti tyyppi, ei pienellä välimokailulla olisi yleensä mitään ratkaisevaa vaikutusta.

En toki mitenkään kyseenalaista “normaalin” ja sulavan käytöksen tärkeyttä ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Koen vain että on oikeastaan aika typerähköä stressata sellaisen asian takia, joka ei ole oikeasti mitenkään vaarallinen tai ratkaisevan haitallinen. Erityisesti sen valossa, että useimmat meistä tietävät kuitenkin osaavansa olla ja käyttäytyä ihan sopivalla tavalla ilmankin sitä “miltämävaikutanmiltämävaikutan”-ajatusta.

Nyt kuitenkin ajattelin yrittää ihan tietoisesti keskittyä sosiaalisessa tilanteessa enemmän siihen toiseen ihmiseen – oikeasti kuunnella ja kokea – sen sijaan, että olisin kuin jonkinlaisessa teatterikoulun esiintymiskokeessa.

Olisi myös aika kivaa kuulla muiden kokemuksia vastaavista fiiliksistä. Muutaman kerran tästä kysyttyäni olen käsittänyt että tälläinen ajatus on tuttu hyvinkin monelle. Joten hei, kertokaahan jotain :>

(Visited 586 times, 1 visits today)

9 comments… add one

  • Salli Alho Hei 11, 2012, 8:06 am

    Heittäisin yhden huonon puolen, mitä et liiemmin pohtinut kirjoituksessasi, mutta mikä oleellisesti liittyy asiaan. Liiallisen oman huomion omaan käytökseen kiinnittämisestä saattaa seurata se, että toinen ihminen myös kiinnittää siihen huomiota. Oikeastaanhan itsensä tarkkailu on osoitus (normaalista) epävarmasta itsetunnosta – ei kykene olemaan tilanteessa täysin rennosti. Ihmiset, joiden kanssa on kanssakäymisissä aistivat kyllä tämän epävarmuuden.

    Lisäksi kannattaa ehdottomasti olla epätäydellinen. Se on inhimillistä. Jos pyrkii täydelliseen sosiaaliseen suoritukseen, saattaa siitäkin kanssakumppanille välittyä hermostuttava vaikutelma; jokin on pielessä tämä täydellisyys ei ole normaalia. Sillä epätäydellisyys on normaalia. :)

    • Salli Alho Hei 11, 2012, 8:06 am

      Ps. ootko varma että kuvassa on kundi? :o

      • Jevgeni Hei 11, 2012, 8:45 pm

        En enää todellakaan! Multa tossa jo aiemmin kyseltiin samaa. En ollu tajunnu ennen sitä epäiläkkään. Syytän liian hyviä maskeeraajia ;)

    • Jevgeni Hei 11, 2012, 8:49 pm

      Nimenomaan joo. Tosin läheisten ystävien ja vastaavien seurassahan sitä usein tuntuu vapautuvan silleen melko tai aivan täysin. Ja jos se on mahdollista läheisten ystävien kanssa, on se teoriassa mahdollista myös kenen tahansa muun kanssa. Ja teoriassahan se, että pystyisi olemaan täysin rento (tai siis olla ajattelematta omaa suoritusta) ei sulje edes sitä epävarmuutta pois. Eli voi olla epävarma, mutta ikäänkuin sen epätäydellisyytensä hyväksymisen kautta olla silti rento. Eli hyväksyy että on okei mokailla ja olla epätäydellinen.

  • Äläkatso Hei 13, 2012, 10:34 am

    Kiva että kirjoitit tästä. Itselläni on varmaan jatkuvasti muiden kanssa päällä tuollainen stressaava ”esiintymiskoe”, siinä voi olla osasyy siihen, että tykkään olla yksin… niin tai voihan se olla syyn sijaan seurauskin siitä, en tiedä. Ärsyttää kun haluaisi keskittyä itsensä ulkopuolisiin asioihin, niin rupeaa miettimään (kesken juttelun tai jonkin ei edes ihmisiin liittyvän, esim. lukemisen) omaa olemassaoloaan ja keskittyminen itsensä ulkopuolelle herpaantuu. Seurauksena tästä on kömpelö olemus ihmisten ilmoilla, mikä varmaan vaan lisää sitä epätoivottua huomiota.

    • Jevgeni Hei 13, 2012, 3:57 pm

      Jepjep, usein just sama fiilis. Jännää on periaatteessa se, että mulla toi on kiinni lähinnä siitä ympäristöstä missä olen, eikä niinkään niistä ihmisistä kenen kanssa kommunikoin. Esimerkiksi töissä olen usein aivan jäässä, kun taas esimerkiksi joku liiketapaamisen tapainen keissi jossain vapaa-ajan ympäristössä ei tunnu oikein missään.

  • katri Elo 31, 2012, 11:43 pm

    Kolmisen tuntia sitten kaverini linkitti mulle juttusi peloista sosiaalisen median kautta, koska olen kertonut hänelle olevani benjihyppäämään muutaman päivän päästä ja minua pelottaa jo nyt. Hauskinta tässä vain on se, että olen hypännyt benjin jo monta kertaa aikaisemmin; ei minua se hyppy etukäteen pelota, vaan minua pelottaa, että hypyn hetkellä minua alkaa pelottamaan niin paljon, että jätän hypyn hyppäämättä ja petyn itseeni.
    Ihmismieli, gotta love!

    Kuitenkin, kolme tuntia myöhemmin olen lukenut jokaikisen postaukseni ja täytyy sanoa, että olen hyvinkin vaikuttunut teksteistäsi.
    Itse kuulun niihin ihmisiin, jotka turvautuvat usein tupakkapaikalla valittamiseen, sarkastiseen suhtautumiseen firman ilmaisen viinan bileisiin (vittu siellä kuitenkaan taaskaan hauskaa ole), sekä why the armageddon is always going down on me – ajatusmaailmaan.

    Lisäksi myös stressaan aivan järkyttävästi. Lähetin pari päivää sitten työhakemuksen paikkaan, johon hakee luultavasti parisen sataa ihmistä, olen vieläkin toisessa maassa enkä tiedä milloin palaan Suomeen koko muuttorumban ollessa edessä, ja viime yönä menetin yöuneni siksi, että aloin stressaamaan sitä, missä kahden vuoden takaiset työtodistukseni ovat ja kehtaako ilman niitä mennä työhaastatteluun, jos edes pääsisin sinne saakka.

    Ja jännintä tässä on, että näiden viimeisten tuntien aikana olen ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin kyseenalaistanut omat ajattelumaneerini, ja alkanut tosissaan miettimään, että pitäisiköhän sitä olla vähän positiivisempi ihminen. Kiitos siitä, pelastit iltani ja ehkä monta tulevaa päivääkin jopa!

    Mutta sitten takaisin tärkeimpään;
    Voiko sinne työhaastatteluun mennä ilman työtodistuksia työtehtävistä joista on mainittu CV:ssä, ja kelpaako selitykseksi työ 3 maassa vuoden sisällä ja se, etten oikeasti enää edes tiedä missä puolet omaisuudestani seilaa, vai tekeekö se minut auttamattomaksi luuseriksi mahdollisten työhaastattelijoiden edessä?

    Kiitos vastauksesta ja kaikkea parasta elämääsi!

    – Katri

    • Jevgeni Syy 1, 2012, 6:42 am

      Moimoi Katri! Jee, tositosi kivaa että tekstit kelpaa! Toivottavasti päivät pelastuvat, joskaan se ei johdu näistä teksteistä vaan ihan siitä että nyt ehkä ajattelet niistä ikävistä hetkistä vähän eri tavalla ;)

      Aika jännä toi benjijuttu. Olen kanssa kerran aiemmin hypännyt ja silloin se ei oikeastaan pelottanut, mutta oli yllättäen paljon ikävämpi kokemus kuin odotin! Jos nyt joutuisin uusiksi loikkaamaan niin voisi jopa olla että pelottaisi enemmän kuin ekalla kerralla.

      Noissa peloissahan on se, ettei niissä suoranaisesti ole mitään vikaa, ts. ei ole huono asia että pelkäät. Joo, okei, turhaa pelätä jotain missä ei ole loppujenlopuksi mitään todellista pelättävää, mutta jos sitä nyt kuitenkin pelkää, niin nykyään ajattelisin että okei, eipä siinä mitään, mua nyt pelottaa ja se on ihan ookoo. Pelko on vaan joku biokemiallinen ajatusharha mun aivoissa, se tuntuu ikävältä ja vaikuttaa negatiivisesti mun ajattelukykyyn, mutta ei se oikeasti ole huono asia josta tarvitsisi aktiivisesti pyrkiä eroon. Toki koen että peloitta eläminen on paljon kevyempää ja kivempaa kuin hirveässä pelossa jatkuvasti oleminen, mutta kun se kevyt elämä on saavutettavissa myös sillä, että vain hyväksyy ne pelkonsa ja lakkaa ikään kuin uskomasta niihin, eli ei anna niille enää todellista painoarvoa. Koska meidän tunteet vaihtelevat ajatuksiemmi mukana, pelkäämme vaikkapa sitä köydellä hyppäämistä tasan sen ajan kuin ajattelemme sitä. Kun tiedostaa että hei, mä meen nyt hyppäämään, mua pelottaa mut tää pelko katoaa heti hypättyäni, koska pääsen silloin näiden odotustilanteen ajatusten yli ja voin taas keskittyä muuhun. Oikeastaan hei, tää vaatisi pidemmän kirjoituksen, mitäpä jos väännän tänään myöhemmin sellaisen ja jätän tän vastauksen nyt tähän muotoon missä se on. Joo, näin teen.

      Mitä työhaastiksiin tulee: Sen verran mitä oon niissä juossut, niin jos niitä todistuksia on multa kysytty niin muodossa ”hei oisko sulla jotain työtodistuksia ja muita vielä?”, ilman mitään erillistä pyyntöä näyttää just jotain tiettyjä lippulappuja. Usein niitä ei kysytä ollenkaan ja jos kysytäänkin, niin nehän voi aina toimittaa myöhemmin. Ja joo, okei, onhan se varmaan täysin mahdollista että se haastattelija pitää sua jonain epäjärjestelmällisenä dillenä kun et edes tiedä missä omaisuutesi menee, mutta yhtä hyvin voi olla pitämättäkin, erityisesti jos kykenet uskottavasti näyttämään ettet sellainen oo. Ja tälläinen ajatus: jos et oikeasti ole tälläinen auttamaton luuseri ja kerrot sen haastattelijalle, joka ei kuitenkaan usko sinua, niin onko kyseessä oikeasti sellainen työpaikka, jossa haluaisit olla? Itse en näkisi ihan hirveän mielekkäänä olla töissä paikassa, jossa vaikkapa esimieheni ei usko sanomisiini.

      Mutta jätänpä tän nyt tähän ja juoksen töihin ja illemmalla vaikka kirjoittelen kirjoituksen noista peloista, jeejee, kaikkee hyvää sulle :)

  • Karla Nieminen Hei 13, 2013, 4:22 pm

    Omat fiilikset aiheesta ”anna hyvä kuva vs. keskity toiseen”.

    On toki merkityksellistä antaa hyvä kuva. On mukavaa, että eleet, omat sanat ym. ovat kohdallaan.

    MUTTA. On niin monta kertaa tärkeämpää keskittyä toiseen ja itse tilanteeseen. Jos haluaa tehdä positiivisen vaikutuksen ja viettää hyvän hetken, niin toiseen keskittyminen ja tunnelman parantaminen ovat usein niitä tehokkaimpia keinoja.

    Helposti ujo ihminen miettii esim. ”näytänkö hyvältä” tai ”mikä olisi hauska juttu kerrottavaksi”, vaikka oikeasti kannattaisi miettiä sitä, miten voi kannustaa ja kiinnostua toisista, nauttia hyvästä ilmapiiristä jne.

Leave a Comment