Suremisen määräaika: kuinka kauan suru saa kestää?

kuinka kauan suru saa kestää

Hei!

Tänään haluan kirjoittaa surusta ja suremisesta. Tarkemmin ottaen haluan käsitellä mielenkiintoista kokemusta, josta olen kuullut monien mainitsevan. Kyse on ”surun oikeasta kestosta”. Olen kuullut useita tarinoita, joissa esimerkiksi jonkinlaista menetystä sureva ihminen on kokenut, että on saanut surulleen ymmärrystä, mutta vain tietyn aikaa.

Ensin surua on ymmärretty, mutta kun menetyksestä on kulunut tietty määrä kuukausia tai vuosia, on tämä muilta saadun ymmärryksen määrä vähentynyt, sillä suru on ulkopuolisten henkilöiden mielestä (ilmeisesti) jatkunut jo liian kauan. Tällöin aiempi ymmärrys on saattanut vaihtua lausumattomiin tai jopa ääneen lausuttuihin kehotuksiin ”päästä yli” omasta surusta ja ”jatkaa eteenpäin elämässään”.

Minulla ei ole tästä varsinaisesti omia kokemuksia, mutta koska olen sekä kuullut, että lukenut ilmiöstä useita kertoja, voin uskoa sen todelliseksi. Ja aihe on kyllä mielenkiintoinen. Ilmiö kielii siitä, että meillä ihmisillä on jonkinlainen tilannekohtainen käsitys siitä, mikä on ”oikea” kesto surulle.

Pohditaan ensin, mistä tämä käsitys voisi olla peräisin:

  • Ehkäpä käsitys nojaa omiin kokemuksiimme: kuinka kauan itse olemme surreet vastaavissa tilanteissa?
  • Ehkäpä se nojaa jonkinlaisiin käsityksiin keskiarvoista: kuinka kauan ihmiset tuntuvat keskimäärin surevan vastaavankaltaisissa tilanteissa?
  • Ehkäpä taas kyse on jonkinlaisesta ”sopivuuden” havainnosta? Kuinka kauan mielestämme on ”sopivaa” surra erilaisia menetyksiä?

Omia ajatuksiaan aiheesta voi testata esimerkiksi seuraavanlaisilla kysymyksillä:

  • Mikä on mielestäsi tyypillinen/sopiva/hyväksytty/tavallinen aika surra menetettyä työpaikkaa? Entäpä lemmikkieläintä? Entäpä perheenjäsentä? Entäpä elämänkumppania? Entäpä ystävää? Entäpä tuttavaa?
  • Entä vaikuttavatko menetykseen liittyvät ominaisuudet sopivan surun aikaan? Onko tyypillistä/sopivaa/hyväksyttävää/tavallista surra kuollutta lemmikkihiirtä yhtä kauan, kuin kuollutta koiraa? Onko sopivaa surra läheistä perheenjäsentä yhtä kauan, kuin perheenjäsentä, johon ei ole aktiivisesti pitänyt tämän eläessä yhteyttä? Entä onko esimerkiksi ”normaalin” kuoleman ja vaikkapa itsemurhan tehneen läheisen suremisen keston sopivuudessa eroja?
  • Entä minkä ajan jälkeen ”tyypillinen” suru muuttuu ”epätavallisen pitkäksi” suruksi? Millainen suruaika aiheuttaisi sinussa esimerkiksi ihmetystä?

Nämä ovat mielenkiintoisia kysymyksiä, joihin tuskin (ja toivottavasti) ei ole selkeitä vastauksia. Useimmat lienevät siinä melko yksimielisiä, että jokainen suree juuri sen verran kuin suree, ja se on täysin hyväksyttävää.

Palataan kuitenkin näihin tarinoihin, joissa surevan surua on ymmärretty jonkin aikaa, mutta ajan kuluessa ymmärrys on vaihtunut kehotuksiin ”päästä surusta yli ja jatkaa elämässä eteenpäin”. Mitä muuta, kuin yllämainittu käsitys ”suruajan sopivuudesta” tämän ilmiön takaa voisi löytyä?

Yksi mieleen tuleva oma havaintoni on se, että jotkut ihmiset tuntuvat ”suorittavan lohduttamista”. Kun jollakulla heidän läheisellään on surua, he näkevät paljon vaivaa ottaakseen tämän surun huomioon ja tukeakseen surevaa. Ja tämä on tietysti hyvä asia. Toisinaan tämä surevan tukeminen tuntuu kuitenkin niin kokonaisvaltaiselta ja ”aktiiviselta”, että se kysyy varmasti paljon aikaa ja jaksamista myös tukijalta. Tällaisissa tilanteissa voisi olla ymmärrettävää, ettei näin kokonaisvaltaista tukemista jaksa jatkaa tiettyä määräaikaa pidempään, sillä se söisi myös tukijan omaa jaksamista. Kun suru ei sitten tietyssä ajassa menekään ohi, ei tukija ehkä jaksa enää tarjota yhtä aktiivista ja laadukasta tukea, kuin aluksi.

Lohduttaminen on myös aihe, johon saattaa liittyä jonkinlaisen onnistumisen tarve (”auttaako tämä tarjoamani tuki?”). Tällöin voi ehkä tuntua turhauttavalta, ettei tarjotusta tuesta ollutkaan ”odotettua” hyötyä. Tämähän ei tarkoita, etteikö tuki olisi auttanut. Se on kuitenkin saattanut auttaa eri tavoin, kuin tuen tarjoaja on ehkä itse odottanut.

Toivon, etten kuulosta seuraavaa ajatusta esittäessäni liian kyyniseltä, mutta joissain tapauksissa on tullut myös mieleen, että surussa tukevaa henkilöä ei kiinnosta ainoastaan itse surevan tukeminen, vaan myös se, kuinka ”onnistunut” itse on tukijana. ”Kuinka hyvin onnistun olemaan läheiseni tukena?”

Tämä ajatus pohjaa muutamaan kuulemaani ja käymääni keskusteluun siitä, millaista kenenkin mielestä on ”oikeanlainen lohduttaminen”. Jotkuthan tykkäävät lohduttaa ja tarjota tukea kuuntelemalla, jotkut antamalla yhteistä aikaa, jotkut auttavat arjen askareissa, jotkut lohduttavat koskettamalla, jotkut taas vaikkapa keskustelemalla. Toiset muuttavat suurestikin ”tavanomaista käytöstään” tukea tarjotessaan. Tavallisesti aina vitsikäs henkilö saattaakin vakavoitua ja tavallisesti etäinen saattaakin tulla kosketusetäisyydelle. Toiset taas ovat tukea tarjotessaan samanlaisia, kuin tavallisestikin ovat.

Pari kertaa nämä keskustelut ”oikeanlaisesta lohduttamisesta” ovat olleet jopa melko tulisia. Ihmisillä tuntuu olevan melko vahvojakin näkemyksiä siitä, mikä on lohduttaessa oikein ja mikä väärin. Itse en malta olla ajattelematta, että jos tämäkin on aihe, jossa pyritään soveltamaan niitä juuri omasta mielestä oikeita toimintatapoja ja koetaan juuri niiden käyttäminen hyvin tärkeänä, niin missä määrin muistetaan pitää mukana ajatus siitä, mitä itse sureva tilanteessaan oikeasti haluaa ja tarvitsee?

Itselleni tuttuja ovat tilanteet, joissa tarjotun tuen muoto ja surevan ihmisen tarpeet eivät aivan kohtaa. Joskus sureva on saattanut esimerkiksi kaivata lähinnä kuuntelijaa, mutta tukija on keskittynyt tarjoamaan tilanteessa omia neuvojaan. Joskus taas sureva on saattanut kaivata kaveripiiriltään ”ihan sitä tavanomaista arkista yhdessäoloa”, mutta kaverit ovat yrittäneet tukea ja myötäelää surua olemalla aivan erilaisia, kuin tyypillisesti arjessaan ovat.

(Esimerkiksi itse koen jopa kiusallisena sen, että tavanomaisesti etäiset ja ”kevyet” henkilöt pyrkivätkin lohduttaessaan koskettelemaan ja puhumaan vain vaisuja ja ”syvällisiä” juttuja, sillä ehkä itse kokevat, että se on nyt se, mitä tarvitaan. Sen sijaan itse koen juuri arkisen keveän läpänheiton ja tavanomaisuuden ja siihen liittyvän ”arjen jatkuvuuden tunteen” mitä parhaimpana lohdukkeena omissa suruprosesseissa. Toisaalta joku muu saattaa kokea aivan toisin.)

Tämä surijan tarpeiden ja lohduttajien tuen ”kohtaamattomuus” ei sinänsä ole kenenkään ihmisen vikaa. Hyvähän se kai on, että lohduttajat tekevät parhaansa kukin omalla tavallaan. Alkuperäiseen aiheeseen tämä ajatus liittyy kuitenkin näin: mitä jos joillain ihmisillä on kyllä vahva tarve tukea ja lohduttaa, mutta sureva henkilö on epävastaanottavainen juuri heidän ”lohdutustyylilleen”, minkä vuoksi koko tilanne (varsinkin pidempään jatkuessaan) tuntuu kaikkien osapuolten mielestä hankalalta? Tällöin olisi ymmärrettävää, että olisi jonkinlainen yhteinen helpotus, että surusta ”päästäisiin jo yli” ja se voisi osaltaan selittää kehotuksia ”jatkaa elämässään jo eteenpäin”.

En sinänsä epäile, etteivätkö kehotukset päästä surusta yli ja jatkaa elämäänsä olisi yleensä ihan hyvällä tahdolla lausuttuja. Eikä ole toki poissuljettua, etteikö niistä voisi joidenkin henkilöiden kohdalla olla joissain tilanteissa jonkinlaista hyötyäkin. Nämä kehotukset ovat kuitenkin herkästi myös ongelmallisia. Ne ikään kuin vihjaavat surijalle siitä, ettei hänen suruprosessinsa etene ”oikeassa ajassa”. Ottaen huomioon, kuinka herkkiä me ihmiset olemme tuntemaan erilaisia epäonnistumisen ja vääränlaisuuden tuntemuksia, ei tämä ajatus ole kovin mukava.

Tästä päästään vielä yhteen ajatukseen, jonka epäilen osaltaan olevan tämän kaiken takana: Surevan lohduttaminen ja tukeminen ei ole kovin helppo aihealue.

Harva meistä on varsinaisesti mikään lohduttamisen ammattilainen. Harva meistä joutuu lohduttamaan muita heidän suurissa menetyksissään kovinkaan usein. Näin ollen surevan lohduttaminen on aihealue, joka on paitsi itsessään vaikea, myös sellainen, ettei meillä ole siitä yleensä kovin laajaa kokemusta.

Tässä valossa on ymmärrettävää, että myös lohduttajat saattavat hyvistä tarkoitusperistään huolimatta toimia taitamattomasti. On ymmärrettävää, että toisen surua saatetaan tukea ehkä hieman huonosti valikoiduin sanoin tai teoin. Tässä valossa on tärkeää ymmärtää myös sitä mahdollisesti tökeröä lohduttajaa, sillä hän on yhtälailla joutunut alueelle, joka on hänelle verrattain hankala ja tuntematon.

Itselläni ei ole itse aiheesta ”surun sopiva kesto” varsinaisesti mitään konkreettista näkemystä. Suru ja sureminen on aiheena melko monimutkainen, enkä ole siitä kovin tieteellistä tekstiä varsinaisesti lueskellut. Tällä hetkellä elän käsityksessä, että erilaisten menetysten suremiselle on kyllä olemassa jonkinlaiset ”tyypilliset” aikavälit, mutta ettei ole myöskään poikkeuksellista, että suru kestää myös paljon lyhyemmän tai pidemmän ajan, olematta kuitenkaan millään tavoin haitallinen tai epänormaali.

Oli miten oli, tsemppiä jälleen kaikille.

Rakkaudella,

Jevgeni

(Visited 1 times, 1 visits today)

Leave A Response

* Denotes Required Field