Kuinka lähestyä ihmisiä ja ystävystyä heidän kanssaan

 

Kuinka lähestyä ihmisiä ja ystävystyä heidän kanssaanKoetko ihmisten lähestymisen ja heidän kanssaan ystävystymisen haastavaksi?

Sähköpostiini saapui taannoin tällainen kysymys:

Moi!

Olen lukenut kirjoituksiasi ja ovat todella hyödyllisiä. Olen ryhmissä ja uusien ihmisten kanssa todella ujo enkä saa solmittua mitään ystävyyssuhteita ja olen sen vuoksi aika yksinäinen. Pelkään että masennun jos en pääse epävarmuudestani eroon. Ahdistun jopa small-talkista. Tosin joskus on myös parempia päiviä kun olen rennommin. Mietin, että olisiko sinulla jotain neuvoja mitä voisin tehdä? Olen valmis ihan mihin vain. Kunpa voisin jutella ihmisten kanssa niitä näitä kun huvittaa, välitän liikaa mitä muut voivat ajatella minusta.

Hei! Kiva että kirjoitit! Laitoin syntyneitä ajatuksia osaan kysymyksistäsi suoraan sähköpostiisi, mutta osan haluan jakaa myös julkisesti.

Alkuun haluan hehkuttaa kaikille ihmissuhdetaitoja pohdiskeleville ystäväni Karlan Jäänmurtajat-ihmissuhdetaitoblogia. Sieltä löytyy varsin kovatasoista juttua ihmissuhdetaidoista ja niiden kehittämisestä.

Kuinka solmia ystävyyssuhteita

Oleellisin kysymys tässä koskee tietysti ystävien saamista. Kuinka ihmisten kanssa oikein ystävystytään?

Ystävystyminen näyttää yleensä tapahtuvan kahdella eri tavalla:

Ensimmäinen ja oman kokemukseni mukaan huomattavasti harvinaisempi tapa on tietoinen ystävystyminen. Tietoista ystävystymistä on se, että haet kontaktia ihmisiin tarkoituksena nimenomaan löytää uusia ystäviä elämääsi. Se, että lähestyt bileissä kiinnostavanoloista tyyppiä ja pyrit tutustumaan tähän taka-ajatuksena se, että teistä voisi joskus tulla ystäviä, on tietoista ystävystymistä.

Tämä metodi toimii hyvin, mutta ei välttämättä istu suomalaiseen mielenmaisemaan (“tuollainenhan on ihan epäaitoa”) eikä se varsinaisesti ole helppoa tai luontevaa ujommille ihmisille. Jos juttelun ja muun sosiaalisen kanssakäymisen kokee vaikeaksi, ei uuden ihmisen lähestyminen ystävystymismielessä ole ehkä se maailman luonnollisin tapa toimia.

Toinen tapa taas on perinteinen yhteen ajautuminen. Haastan jokaisen pohtimaan, kuinka onkaan alunperin päätynyt yhteen parhaimpien ystäviensä kanssa.

Todennäköistä on, että olette tavanneet jossain tilanteessa, kuten koulussa, työpaikalla tai harrastuksissa, jossa olette ajan myötä huomanneet, että hei, tuo on varsin loistava ihminen ja hänen kanssaan on mukavaa viettää aikaa. Ajan myötä suhde on syventynyt ja olette ehkä huomanneet olevanne suorastaan parhaimpia ystäviä.

Tässä tapauksessa mitään tietoista ystävystymistä ei ole harrastettu. On vain ajauduttu viettämään aikaa yhteisessä tilanteessa ja huomattu, että hyvin synkkaa. Tällainen ystävystyminen koetaan tietoista ystävystymistä “aidommaksi” eikä se vaadi samanlaista sosiaalista rohkeutta. Se näyttää “vain tapahtuvan”.

Vaikeinta on yleensä parin ensimmäisen ystävän löytäminen. Heidät löydettyään monet huomaavat nopeasti kaveripiirinsä kasvavan vauhdilla. Yksi ystävä kutsuu illanistujaisiin, joissa pääsee tutustumaan uusiin ihmisiin. Toinen tuo tapaamiseen pari omaa ystäväänsä, jotka hekin osoittautuvat hyviksi tyypeiksi. Yhtäkkiä koossa onkin jo enemmän tai vähemmän pysyvä kaveriporukka.

Nykyään on onneksi myös netti. Jotkut kokevat tämän yhä jotenkin epäaitona, mutta itse myönnän mielelläni, että monet parhaista ystävistäni ovat alunperin nettituttavuuksia. Netissä voi myös tutustua rauhassa ilman, että ujous välttämättä pääsee häiritsemään. Netti on myös loistava tapa löytää muunkinlaista seuraa, mistä olen kertonut tarkemmin kirjassani ”Onnistu nettideittailussa”.

Niin, entäs se ujous?

Minun on tietysti helppo louskuttaa tässä leukojani ystävystymisen helppoudesta, kun en ole vuosiin enää ollut kovinkaan ujo. Vaan mitä tehdä, kun jopa smalltalk ahdistaa eikä ihmisille oikein kehtaa jutella muutenkaan?

Minä väitän silmät kirkkaina, että ujous ei ole minkäänlainen este ystävien löytämiselle. Mutta millä perusteella väitän näin?

Kuvitellaan, että olet äärimmäisen ujo ihminen. Kuvitellaan, että jonkin yhteensattuman seurauksena päädyt viettämään aikaa hyvin rohkean, menevän ja ulospäinsuuntautuneen ihmisen kanssa. On todennäköistä (joskin poikkeuksiakin näkee), että tämä ulospäinsuuntautunut kokee seurasi hieman uuvuttavana ja tylsänä, sillä et vain pääse “samaan fiilikseen” hänen kanssaan. Sinä taas todennäköisesti koet hänen seuransa väsyttävänä, energiaa vievänä, painostavana ja suorastaan ahdistavana, sillä hän vie sinut mukanaan juttuihin, joista et ujona ihmisenä koe nauttivasi tai edes selviytyväsi. Todennäköisesti ystävyytenne laimenee nopeasti.

Nyt kuvitellaan, että rohkean, menevän ja ulospäinsuuntautuneen tyypin sijaan ystävystytkin toisen hiljaisen, ujohkon, pohdiskelevan ja rauhallisen tyypin kanssa. Huomaatte, että pidätte molemmat elokuvien katsomisesta, lukemisesta, kirjoittamisesta ja rennoista koti-illoista viinilasillisen äärellä jutustellen. Ennen kuin ehdit silmiäsi räpäyttämään, on elämääsi ilmaantunut upea, kanssasi yhteensopiva ystävä.

Totuus on se, että tulemme parhaiten toimeen samankaltaisten, kiinnostuksenkohteemme, arvomme ja mielipiteemme jakavien ihmisten kanssa. On hirvittävää ja vahingollista paskapuhetta, että vastakohdat vetäisivät puoleensa. Mikäli olet ikinä ollut minkäänlaisessa syvemmässä ihmissuhteessa tyypin kanssa, joka on sinun vastakohtasi, tiedät mistä puhun. Sen sijaan samankaltaisten ihmisten kanssa oleminen on äärimmäisen helppoa. Juuri heidän kanssaan tulee jo alkuvaiheissa “tuntuu että olisin tuntenut sut aina”-olo. Juuri sinulle sopivien ihmisten löytämisestä olen kirjoittanut kuulemma ihan hyödyllisen kirjan, jonka saat kahden kahvikupin hinnalla verkkokaupastani.

Mutta miten tämä liittyy mihinkään?

Siten, että ujona ihmisenä todennäköisesti paras vaihtoehto on ystävystyä itsesi kaltaisten kanssa. Heihin ystävystyminen taas ei vaadi kovin kummoistakaan rohkeutta, sillä heitä ei varsinaisesti tarvitse edes lähestyä. Kun olin ujo, useimmat ystävyyssuhteeni alkoivat siten, että päädyin vain hengailemaan toisten ujojen läheisyyteen, vaihdoin muutaman ujon sanan silloin tällöin ja annoin ajan tehdä tehtävänsä. Voit siis aloittaa etsimällä ympäristöstäsi ne tyypit, jotka istuskelevat yksin tai pienessä porukassa hiljaisenoloisina sivussa kaikista muista ja liittyä seuraan. Tutustuminen todennäköisesti tapahtuu ilman sen hirveämpää vaivannäköä.

Ja vihje. Se yksin nurkassa sulkeutunut ilme naamallaan kököttävä tyyppi ei yleensä kökötä siellä sen vuoksi, ettei halua ketään seuraansa tai siksi, että on hankala mulkku. Yleensä hän on siellä siksi, ettei uskalla lähestyä ketään ja on pahalla mielellä, kun on vähän yksinäinen olo. Voin luvata, että hän on vain kiitollinen siitä, jos otat ensimmäisen askeleen ja menet hänen seuraansa.

PS. Näitä aiheita käsittelen paljon myös ”Eroon ujoudesta ”-kirjassani. Mikäli rohkeutensa ja sosiaalisten taitojensa kehittäminen kiinnostaa, pääset tutustumaan kirjaan täältä.

Kuinka lähestyä ihmisiä?

Kollektiiviseen tajuntaamme on iskostunut jostain äärimmäisen typerä ja vahingollinen harhaluulo, ettei ihmisille voi mennä juttelemaan, ellei ole jotain todella tähdellistä sanottavaa. Ääriesimerkki tästä ovat tietysti baareissa “iskulauseilla” muita lähestyvät kaverit. Mikäli olet sellainen, haastan sinut iskureplan sijaan kysymään sinua viehättävältä tyypiltä vaikka että ”moi, miten menee”. Voi olla, että heruu vähän paremmin.

Sillä ei ihmisiin tutustuessa, olkoot kyse sitten ystävystymisestä tai petiseuran hakemisesta, tarvitse olla mitään kiinnostavaa sanottavaa. “Moi miten menee” ja “Mikä meininki” variaatioineen riittäävät usein vallan mainiosti. Nämä voi (ja toisinaan kannattaa) jopa esittää siihen sävyyn, etteivät ne vaadi vastapuolelta suoraa vastausta. Riittää, että olet osoittanut, että sinulle saa jutella jos siltä tuntuu. Vastapuoli halutessaan tarttuu tai on tarttumatta syöttiin. Yleensä tarttuu, sillä ihmiset (kas kummaa!), näyttävät olevan varsin halukkaita solmimaan uusia tuttavuuksia ja ystävyyssuhteita.

Ei siten kannata olettaa, että muut eivät jotenkin aktiivisesti tahdo olla ystäviäsi. Totuus on pikemminkin se, että jopa me vähän rohkeammat tyypit emme ole aina niin kovin hyviä lähestymään muita tai ottamaan ensimmäistä askelta. Kun joku tulee ja osoittaa, että hänen kanssaan voi kaveerata, sen tekee yleensä ihan mielellään.

Ei siis mitään sen suurempaa salatiedettä tässäkään. Sen kuin puristat itsestäsi väkisin jonkin “moi”n ja katsot miten käy. Usein näyttää käyvän varsin hyvin.

Entä jos se ei tykkääkään minusta?

Kirjoitat ajattelevasi paljon sitä, mitä muut ajattelevat sinusta.

Minä sen sijaan tunnen valtavan määrän porukkaa, joka kirkkain silmin väittää, ettei heitä hetkauta “paskan vertaa” se, mitä muut heistä ajattelevat.

Huvittavaa on tietysti se, että he valehtelevat. Yleensä ensisijaisesti itselleen.

Totuus näyttää olevan se, että jokaista meistä kiinnostaa edes jossain määrin se, mitä muut meistä ajattelevat. Se on osa sosiaalista ohjelmointiamme. Voi olla, että jotkut harvat oppivat siitä pois, mutta valtaosa meistä kyllä viettää huimat määrät aikaa ajatellen, että mitähän mieltä ne muut oikein minusta ja tekemisistäni ovat.

Joku viisas on joskus jopa väläyttänyt, ettei omia sosiaalisia virheitään kannata häpeillä, sillä muut tuskin edes huomasivat niitä, sillä heillä oli liian kiire ajatella sitä, etteivät vain itse jotenkin mokaisi. Olen huomannut tämän vastaavan tosielämää hämmentävän usein.

Kysymys ei ole siitä, mitä muut sinusta ajattelevat. Aina tulee löytymään niitä, jotka sinusta pitävät ja niitä, joiden mielestä olet täysi kusipäämulkku ja muutenkin ihan pelle. Tämä on valitettavaa, muttei sille nähdäkseni voi mitään. Kaikkien kaveri ei voi (eikä kannata) olla.

Ne, jotka tuntevat minut oikeassa elämässä tietävät, kuinka kovasti jaan mielipiteitä. Valtaosa pitää minusta, mutta välillä löytyy myös heitä, joiden mielestä olen täysi pelle. Minusta on toki harmillista olla kenenkään mielestä täysi pelle, mutta tämä näyttäisi olevan niitä asioita, joita ei vain voi muuttaa. Miksi? Koska jopa maailman kivoimmista ja kilteimmistä ihmisistä (mitä minä en todellakaan edes ole) eivät kaikki pidä. Päinvastoin, tuossa tilanteessa voit olla varma siitä, että joku pahastuu siitä, miten olet niin ärsyttävän kiva ja kiltti.

Kyse ei ole siitä, mitä muut sinusta ajattelevat. Kyse on siitä, kuinka hyvin tulet toimeen sen kanssa, ettei jokainen tule kuitenkaan pitämään sinusta ja että tulet joka tapauksessa tekemään virheitä. Minä teen virheitä harva se päivä, mutta sellaista se on. Ei auta kuin oppia niistä, kohauttaa olkiaan ja jatkaa elämäänsä.

Näin toimiessasi tulet nopeasti huomaamaan, että parin tunnin päästä kukaan ei edes muista jotain pikkumokaasi. Ja kaikkihan niitä virheitä tekevät, se on ihan sallittua ja luonnollista. Ei siitä kukaan tykkää, mutta niin vain tapahtuu. (Paitsi tietysti perfektionisteille. He taas ovat säännönmukaisesti niin onnetonta porukkaa, ettei sieltä päin kannata katsoa mallia.)

Kun huomaat ajattelevasi muiden reaktioita, voit tehdä varsin toimivan todellisuustarkistuksen:

Kysy itseltäsi seuraavat kysymykset:

  1. Mikä on pahinta mitä voi tapahtua?
  2. Mikä on parasta mitä voi tapahtua?
  3. Mitä todennäköisimmin tapahtuu?

Jos kyse on kiinnostavan ihmisen lähestymisestä, pahinta olisi tietysti se, että kohteesi katsoo sinua inhoten, nauraa typerälle ulkomuodollesi, osoittaa sormella ja poistuu paikalta. Kuten jokainen tajuaa, tällainen skenaario on naurettavan epätodennäköinen.

Sen sijaan paras lopputulema on se, että tulet kohteesi kanssa upeasti toimeen ja päädytte olemaan vaikkapa parhaita ystäviä! Mielestäni ihan riskin arvoinen tulos.

Todennäköisesti taas käytte lyhyen keskustelun, toteatte toistenne olevan ihan mukavia ja joko sovitte tai ette sovi jatkosta. Ihan kiva vaihtoehto tämäkin.

Mitään todellista pelättävää ei oikeasti ole. Edes pahimman mahdollisen toteutuminen ei vahingoita sinua mitenkään, ellet ota sitä turhan tosissasi. Ja mulkkuja ihmisiä ei tosissaan edes kannata ottaa. Sitähän he haluavat ja sitä en heille mielelläni suo.

Siispä, väkisin vain yrittämään ja mokailemaan. Mitään pahaa ei tule tapahtumaan, hyvää todennäköisesti senkin edestä. Monet muut ovat ihan yhtä ujoja kuin sinäkin, joten muita ihmisiä ei kannata nostaa jalustalle. Et ole heitä huonompi. Jo pelkän aloitteen tekeminen tekee sinusta rohkeamman kuin monet muut. Ujo, aloitteita tekevä ihminen on minusta jotain todella arvostettavaa ja kunnioitettavaa!

PS. Jos kaipaat henkilökohtaisempaa opastusta itsevarmuuden lisäämiseen ja tykkäisit opiskella sitä yhdessä muiden kanssa, tutustu seuraavaan Itsevarma Minä -kurssin toteutukseen ja tule mukaan!

(Visited 4 884 times, 2 visits today)

2 comments… add one

  • Karla Nieminen Kes 1, 2014, 11:59 am

    Kiitos linkityksestä blogiini.

    Hyvä pointti, että kaikkia mietityttää mitä muut ajattelevat. Ujona JA aloitteita tekevänä & juttuihin mukaan lähtevänä pystyy tosiaan tutustumaan vaikka keneen. Ei tarvitse olla mikään showhenkilö ja aina isoissa porukassa äänessä, kunhan jollain lailla pääsee vuorovaikutukseen muiden kanssa. Jos kaksi ujoa nököttää kahdestaan hiljaa, niin tutustuminen voi jäädä vähäiseksi. :p

  • sgh Kes 6, 2015, 10:00 am

    Pakko kommentoida, että täytyy kuitenkin muistaa, että ujojakin on hyvin erilaisia. Aluksi ujo voi alkukankeuden lähtemisen jälkeen olla hyvinkin sosiaalinen ja menevä. Ujous on kuitenkin vain yksi piirre muiden joukossa, ujolla ja ei-ujolla voi olla paljon muita yhteisiä piirteitä ja kiinnostuksenkohteita, joten en olisi välttämättä sitä mieltä, että ujona kannattaisi hengailla vain toisten ujojen kanssa. On tietysti paljon sekä ujoja että hiljaisia, mutta aina nämä piirteet eivät esiinny yhdessä.

Leave a Comment