Kuinka lakata pelkäämästä kuolemaa

BK Kuolemanpelko

(PS. Katso myös uudempi videopohdiskeluni aiheesta kuolemanpelko tämän linkin takaa.)

Sanotaan että kuolemanpelko on ihmisten keskuudessa toiseksi voimakkain pelko, jonka ylittää vain julkisen puhumisen pelko (!). Kuolemanpelko on siitä ikävä juttu, että kyseessä on kuitenkin asia, jonka ainakin nykytiedon valossa jokainen joutuu joskus kohtaamaan ja joka on yleensä odotettavissa vasta määrittelemättömän pitkän ajan kuluttua.

Lisäksi meillä ei ole vieläkään mitään täysin kiistatonta tietoa siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, jolloin emme voi olla varmoja, että kuolema on kiva juttu, jonka pelkääminen on täysin turhaa. Tämän vuoksi kuolemanpelosta ohi kasvaminen ei ole aivan niin suoraviivainen juttu kuin monien muiden pelkojen kohdalla, mutta silti täysin mahdollista.

Tässä vaiheessa on myös syytä huomauttaa, että kuolemanpelolla tarkoitan sitä, että pelätään itse kuolemaa, tästä maailmasta poistumista. En siis tarkoita kuolemista, eli sitä, millä tavoin me tästä maailmasta poistumme. Vaikka ajatus kuolleena olemisesta ei herätä minussa mitään kielteisiä fiiliksiä, tuntuu ajatus esimerkiksi syöpään tai väkivaltaan kuolemisesta aika hemmetin epämiellyttävältä.

Itse kuolemanpelosta olen kuitenkin päässyt eroon jo hyvän aikaa sitten ja haluan jakaa muutaman hyväksi todetun ajatuksen siihen liittyen.

Mistä kuolemanpelko johtuu?

Miksi kuolemaa oikeastaan pelätään?

Alla on listattu muutamia yleisimpiä syitä. Lista ei ole täydellinen, mutta sulkee sisäänsä kaikki yleisimmistä syistä:

Asioiden kesken jääminen

Kun jokin tärkeä on kesken tai jonkin tekemisestä vain pitää niin paljon, että siitä on ajatuksen tasolla vaikea luopua, on ymmärrettävää, että kuolema pelottaa. Voin samaistua tähän monessa mielessä. Minulla on elämässäni monia tavoitteita, joissa onnistuminen olisi tärkeää paitsi minulle, hyödyttäisi suuresti myös muita. Olisi sääli, että ne jäisivät toteutumatta siksi, että sattuisin kuolemaan.

Koska kuitenkin ymmärrän, että oma kuolema ei useinkaan ole asia, johon voi vaikuttaa ja että lopulta on kuoltava kuitenkin, pidän elämää tietynlaisena leikkinä. Teen parhaani sillä ajalla mikä minulla on, ja jos asiat jäävät kesken, ne jäävät kesken. Tätä voi verrata hiekkalaatikolla leikkivään lapseen, joka rakentaa hiekkalinnaansa aivan innoissaan, kunnes äiti huutaa tämän kotiin syömään ja linna jää kesken. Itse rakentaminen oli kuitenkin kivaa, eikä kyse ole siten siitä, että on leikitty tai eletty turhaan.

Tuhlattu elämä

Elämäntaito-oppaissa törmää usein motivaatiokeinona käytettyyn vertaukseen: Kuvittele, että olet kuolinvuoteellasi ja katsot elämääsi taaksepäin: Mikä tekemättä jättämäsi asia harmittaa eniten? Mitä tekisit toisin, jos voisit elää elämäsi uudestaan?

Monille tämä on vahva motivaattori, sillä elämän heittäminen hukkaan on synkkä ajatus. Se, mikä on hukkaan heittämistä on tietysti yksilöllistä. Jonkun mielestä elämä, jossa ei perustanut perhettä voi olla hukattu. Joku taas pitää hukattuna elämää, jossa ei saavuttanut urallaan korkeaa statusta. Omasta mielestäni hukattu elämä taas on sellainen, jonka käyttää eläen vain itseään varten, hyödyttämättä ympäristöään mitenkään.

Tähän on onneksi ratkaisu: Päätä minkä tekeminen saisi elämän tuntumaan merkitykselliseltä ja tee parhaasi sen suhteen. Vaikket saavuttaisikaan lopullista tavoitettasi, tiedät ainakin yrittäneesi, ja se on lähes yhtä arvokasta.

Läheisten fiilikset

Toisia taas ei harmita niinkään oma kuolema kuin se, että heidän läheisensä jäävät sen vuoksi suremaan ja kaipaamaan. Tämä on tietysti synkkää. Työssäni tunne-elämän valmentajana olen kuitenkin huomannut, kuinka kestävä olento ihminen on. Myös palautumiskykymme on vähintäänkin upea. Harvoja tapauksia lukuun ottamatta (tyypillisesti esim. nykypäivän lapsikuolemat) ihmiset näyttävät tottuvan läheisten menettämiseen siedettävässä ajassa.

Ihminen on myös varsin huono arvioimaan tunteidensa voimakkuutta etukäteen. Eräässä tutkimuksessa kysyttiin, kuinka kauan he olisivat poissa tolaltaan jos menettäisivät läheisensä. Koehenkilöiden tyypillinen arvio taisi olla, että he olisivat “aivan rikki” ainakin pari vuotta. Kun heidän läheisensä sitten kuolivat, huomattiin, että heidän tunteensa palasivat normaaleihin uomiin usein jo puoli vuotta kuoleman jälkeen. Kuulostaa hieman synkältä ja kylmältä (“ai miten niin ollaan muka noin tunteettomia”), mutta samalla varsin valoisalta. Kukaan ei oletettavasti halua läheistensä kärsivän liikaa.

Kyvyttömyys vaikuttaa asioihin

Kuolema ainakin näyttäisi estävän tehokkaasti maallisiin asioihin vaikuttamisen. Tämä näyttää olevan monille kova pala, koska he pitävät joitakin asioita niin tärkeinä,  että ajatus kyvyttömyydestä vaikuttaa niihin tuntuu ahdistavalta. Kyseessä ei tarvitse edes olla mikään elämää suurempi asia. Muistan varsin elävästi, kuinka eräs mummo voivotteli tuskaisesti sitä, kuinka hän ei pääse kuolemansa jälkeen enää lakaisemaan roskia ja pikkukiviä kotirappunsa edustalta.

Tämänkin suhteen suhtaudun elämään kuin ohimenevään leikkiin. Teen kivoja asioita ja pidän hauskaa niin kauan kuin voin, pitäen kuitenkin mielessä, ettei niihin tarvitse kiintyä niin käsittämättömän paljon, että olettaisi niiden olevan ikuisia.

Kivan, tutun ja turvallisen loppuminen

Elämä on tunnetusti varsin kiva juttu. Ja jos ei aina kiva, niin yleensä ainakin ihan siedettävä. Ja jopa epämiellyttävä elämä tuntuu monista houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin kuolema, sillä epämielyttävyydessäänkin elämä on yleensä tuttua ja turvallista. Samaa ei voi sanoa kuolemasta, sillä emme oikeastaan tiedä, mikä siellä odottaa. Tähänkin löytyy onneksi ratkaisu, josta lisää seuraavassa kohdassa.

Se, mikä kuolemassa odottaa

Tämä on kaikista listan kohdista mielestäni ylivoimaisesti ratkaisevin: Mitä uskot tapahtuvan kuoleman jälkeen? Koska emme sitä kiistattomasti vielä tiedä, on mahdollista vain uskoa ja arvella. Ne ihmiset, jotka uskovat, että heitä odottaa jokin hyvin miellyttävä asia (taivas, paratiisi, universaali rakkaus jne.) eivät ymmärrettävistä syistä pelkää kuolemaa samalla intensiteetillä kuin he, jotka uskovat helvettiin tai mihinlie tulihäkkyrärangaistukseen.

Ottamatta sen enempää kantaa kenenkään uskomuksiin, kuolemanpelosta eroon pääsemisen kannalta pidän valoisia ja positiivisia uskomuksia ylivoimaisina kaikkiin näihin pelottelu-uskomuksiin verrattuna. Pidän myös valitettavana sitä, että näitä uskomuksia levitetään eteenpäin, luoden lisää pelkoa maailmaan, jossa sitä on jo nykyisellään liikaa.

On tietysti helppoa sanoa että hei, muuta sinä uskomuksiasi. Kokemuksesta sanon, että ihminen, joka on kasvanut ja elänyt koko ikänsä esimerkiksi kristillisissä piireissä, joissa usko helvettiin on voimakas, ei ihan tuosta noin vain pysty uskomuksiaan muuttamaan. Ajan ja vaivan kanssa tämä on kuitenkin mahdollista, mikäli todellista halua vain löytyy.

Joidenkin olen kuullut pelkäävän kuolemaa siksi, että he uskovat joutuvansa silloin kohtaamaan kaikki ne, joita kohtaan ovat tehneet vääryyttä tässä elämässä. Olisi toki reilua, jos näin olisi, mutta tässäkin on kyse uskomuksista. Se, mitä uskot kuolemasta, ratkaisee sen, mitä tunnet.

Toinen mielenkiintoinen juttu on sivistyneelle ihmiselle ominainen “absoluuttisen totuuden” etsiminen. Halutaan uskoa siihen, mikä on todellista, eikä esimerkiksi siihen, mistä on hyötyä. Minä uskon, että kuoleman jälkeen tulee olemaan varsin mukavaa ja mielenkiintoista siksi, että tästä uskomuksesta on minulle hurjasti iloa. Jos taas uskoisin luonnontieteiden kannalta siihen kaikkein todennäköisimpään vaihtoehtoon, että kuolema on kuin unta, ei-olemista ja tyhjyyttä, niin hei, mitä kivaa siinä on? Ei sellaisesta uskomuksesta ole minulle mitään hyötyä.

Miksi kuolemaa ei kannata pelätä?

Tästä aiheesta keskustellessani eräs ihminen esitti kysymyksen: Miksi ajattelen, että kuolemanpelosta pitäisi päästä eroon? Eikö kuolemanpelko esimerkiksi suojaa meitä turhalta riskien ottamiselta ja sitä kautta onnettomuuksiin joutumiselta?

Kyllä ja ei. Ihminen, joka kovasti pelkää kuolemaa, voi hyvinkin olla varovaisempi ja harkitsevampi ja siten hakeutuu vähemmän hengenvaarallisiin tilanteisiin. Tähän ei kuitenkaan vaadita mitään kuolemanpelkoa, sillä kykenemme toimimaan myös järjen varassa. En hyppää 15 metriä korkealta kalliolta kiviseen rantaveteen, koska se ei yksinkertaisesti ole kovin järkevää. Ei siksi, että sisälläni asuisi jatkuvasti kuolemanpelko.

Lisäksi pelolla on ikävä tapa alentaa elämänlaatua. Pelkääminen ei ole kivaa, eikä sen vaikutus kehoomme ole myönteinen, päinvastoin (stressireaktio, adrenaliinin ylieritys jne). Koska useimmat meistä tuskin haluavat tietoisesti aiheuttaa hallaa elämänlaadulleen ja keholleen, on järkevää hioa pelkonsa edes siihen tilaan, etteivät ne hölsky jatkuvasti yli, aiheuttaen toistuvan stressireaktion.

Miksi pelkoa on olemassa, mikä on sen tarkoitus? Ihmisen tunteiden voidaan karkeasti väittää olevan olemassa kahta tarkoitusta varten: edistämään elämää sekä suojata sitä. Toisin sanoen osa tunteista helpottaa meitä toimimaan niin, että pääsemme jatkamaan sukuamme, osa taas suojaa elämää ennenaikaiselta katkeamiselta.

Tällä jaottelulla pelko on tietysti elämää suojaava tunne. Kuolema vaan näyttää olevan sellainen asia, jonka jokaisen on (nykytiedon valossa) kohdattava joskus. Tässä tapauksessa pelko ei voi kuitenkaan suojata meitä, sillä kuolema tulee silti. Tästä syystä myös liiallinen kuolemaan keskittyminen on mielestäni vähän arveluttavaa: Vatvot asiaa niin paljon kuin lystäät, et silti muuta mitään.

Tästä syystä pyrin mieluummin keskittymään elämään rauhassa ja vailla turhia pelkoja. Kun aika on, sitten voidaan siirtyä eteenpäin. Ennen sitä asialla ei kannattane vaivata itseään.

(Visited 6 806 times, 3 visits today)

7 comments… add one

  • Hanna Tam 8, 2014, 7:11 am

    Tämä on kyllä semmoinen asia mikä minulla näin äidin näkökulmasta on kokoajan ajatuksissa mukana. Vaikka sitä kokoajan yrittää ajatella juuri niin kuin tekstissäsi kirjoitat, niin lapseen oman vanhemman menettäminen jättää aina jälkensä. Tämän tiedostaminen taas ei auta yhtään siihen itse pelon poistamiseen. Jotenkin sitä vaan yrittää elää sen tunteensa kanssa. Äidin elämä on täynnä (turhia?) huolia.

  • Anne Hel 9, 2014, 7:17 pm

    Erinomainen teksti ja hienoa, että otit tämänkin aiheen esiin. Tämän lukeminen toi jotenkin rauhallisemman ja paremman olon muuten vähän alakuloiseen sunnuntaipäivään.

    Yleisesti suuret kiitokset hienosta blogista. Hyviä aiheita ja kirjoitat mukavalla tavalla: helposti luettavaa, mutta kuitenkin täyttä asiaa. Hyvää jatkoa! :)

  • Jesse Hel 10, 2016, 12:11 am

    Kiitos tästä. Tämä lohdutyi mua paljo ku tapana pelätä kuolemaa

  • Katja Hei 28, 2016, 1:47 am

    Kiitos. ❤

  • easy kredit info Lok 31, 2016, 2:54 pm

    I love that you are "out" about having a pit mutt. My pupper looks a LOT like Georgie and I always end up evaluating my audience before I say she's a pit mutt vs "we just don't know" or "border collie something something." Though, sometimes it is fun to talk about her pit-ness to confuse more conventional folks for whom it is incongruous … Anyway, yes, Georgie is super cute and I love the pic of her in the sun. Puppy powering up!!

  • http://www./ Mar 14, 2016, 9:06 pm

    j’ai vu cette video apres le dernier Bref(Bref, je suis vieille), et bah ça m’a fait encore plus rire! c’est EnOOorme!Grosses bises Deedee!So la parisienne

Leave a Comment