Kuinka olla stressaamatta, kun parisuhdetta ei löydy

kuinka olla stressaamatta kun parisuhdetta ei löydy

Moi Jevgeni!

Tätä aihetta on jossain muodossa jo varmasti käsitelty tällä sivustolla, mutta kysytäänpä kuitenkin.

Olen hieman alle 25-vuotias, mutta pieniä paineita parisuhteen löytymisen osalta on havaittavissa. Niitä oli nuorempana paljon enemmän, mutta ne ovat hälvenneet ajan ja toisenlaisten elämäntapahtumien myötä. Ja nyt sitten taas hieman nostamassa päätään.

En koe hanakasti etsiväni ketään, mutta erään suositun seuranhakusovelluksen tsekkailu säännöllisesti on kuitenkin läsnä elämässäni. Ja pyörittelen mielessäni ajatuksia: laittaako joku mainio tyyppi minulle viestiä juuri sillä hetkellä, kun sitä vähiten odotan? Vai kohtaanko kenties vaikka ystäväni juhlissa vieraan, mukavan ihmisen, jonka kanssa juttu luistaa ja jotain voisi kehkeytyä? Kenties jompikumpi näistä tapahtuu, mutta mitään pysyvämpää ei vaan tunnu muodostuvan.

En ole seurustellut hirveän vakavasti koskaan kenenkään kanssa, en ole siis esimerkiksi asunut yhdenkään kumppanin kanssa saman katon alla. Ystävien pariutuminen ympärillä joskus suorastaan ahdistaa, ja omat nettituttavuuksien kanssa kehkeytyneet jutut kaatuvat parin kahvilareissun jälkeen. Televisiosta tulee hääohjelmia, jossa onnellinen pariskunta on tavannut toisena yllättäen viisi vuotta sitten ja hankkinut pari lasta ja menossa kovaa vauhtia naimisiin. En edes halua katsoa tuollaisia ohjelmia, kun alkaa suorastaan ketuttamaan, kun itselle ei ole noin hyvin käynyt.

Kaipaankin siis hyviksi todettuja vinkkejä siihen, miten olla stressaamatta parisuhteen löytämisestä?

Kiitos!

Kiitos kysymyksestä! Sen aihe nousee valmennuksissani esiin tuon tuostakin, ja olen vuosien varrella samaistunut siihen itsekin.

Vuosien ajan halusin löytää parisuhteen. En kokenut itseäni koskaan varsinaisesti yksinäiseksi, en epätoivoiseksi enkä tosissani ajatellut, ettenkö ajan kanssa löytäisi itselleni hyvää parisuhdetta. Kuitenkin mielessä oli jatkuva, salainen halu löytää vierelleen joku kiva ihminen.

Tämä halu oli lievästi ahdistava, sillä en nuorena ujouteni ja kokemattomuuteni vuoksi pitänyt itseäni millään tavoin viehättävänä. Mahdollisesti ahdistus johtui ajatuksesta: “Mitä jos en koskaan löydäkään ketään? Kuka tällaisen huolisi?

Tässä kirjoituksessa tarjoan hieman ajatuksia siihen, kuinka nostaa todennäköisyyttä löytää itselleen parisuhde sekä kuinka tulla toimeen tuntemuksiensa kanssa silloin, kun parisuhdetta ei vielä ole.

Kuinka nostaa todennäköisyyttä löytää parisuhde?

Ennen kuin mennään siihen, miten sinkkustressaamistaan voi vähentää, haluan esittää muutaman hyödyllisen ajatuksen siitä, kuinka itselleen voi todennäköisemmin löytää parisuhteen.

Ensimmäinen tärkeääkin tärkeämpi ja valitettavan usein huomiotta jäävä “metodi” on tämä: Kehitä itseäsi ja elämääsi.

Ihminen, jonka elämä on mielenkiintoista, joka luovii läpi elämänsä intohimoisesti ja innostuneesti, joka huolehtii henkisestä ja fyysisestä kehityksestään, joka kouluttaa itseään, joka ei anna itsensä jämähtää paikalleen, on muiden ihmisten silmissä yleensä todella paljon viehättävämpi ilmestys, kuin joku, jonka olemus ja elämä on täysin mitäänsanomattomassa ja jämähtäneessä kunnossa.

“Tällainen mä oon, muuksi en muutu, ota tai jätä”-mentaliteetti on monille voimakas turn-off. Tässäkin on tosin tärkeä ymmärtää, että muutut ja kehität itseäsi ja elämääsi itsesi takia, et siksi, että saisit siten hurmattua vierellesi jonkun kivan ihmisen.

Ihminen, jonka elämässä on paljon mielenkiintoista meneillään, on viehättävämpi myös toisesta, usein piiloon jäävästä syystä. Hänen rikas ja tyydyttävä elämänsä kertoo siitä, ettei hän aseta onnellisuuttaan sinun vastuullesi. Vaikka parisuhteessa kävisi huonostikin, hänellä on aina oma elämänsä. Sen sijaan ihminen, jonka koko elämän ainoa sisältö on oma kumppani, on monille todella pelottava. Kukaan ei ole halukas olemaan täysin vastuussa toisen onnellisuudesta.

Kehitä siis itseäsi ja elämääsi ja saatat huomata, että pian ympärilläsi suorastaan parveilee kilpakosijoita ;-)

Toinen tärkeä “metodi” on oma aktiivisuus. Mitä aktiivisempi itse olet oikean ihmisen etsimisessä, sitä todennäköisemmin löydät sellaisen. Kuulostaa itsestään selvältä, muttei sitä ole. Tämä johtuu osaltaan siitä, että jokaisen käsitys omasta aktiivisuudesta on erilainen.

Joku kokee tekevänsä osansa, kun huolehtii ulkonäöstään ja pukeutumisestaan. “Lähestykööt muut minua!

Joku kokee tekevänsä osansa vieraillessaan välillä tapahtumissa tai vaikka baarissa. “Kyllä mä välillä käyn miehiä kattelemassa, vielä ei ole löytynyt…”

Joku kokee tekevänsä osansa olemalla vierailemalla vaikka Tinderissä tai jollain nettideittisaitilla. (Jos tämä on tapasi, lukaise toki kirjani Onnistu nettideittailussa!)

Monet eivät tee mitään, sillä “hei, jos se oikea on löytyäkseen, kyllä se jostain itsestäänkin ilmestyy”. Ajatus on minusta kovin nätti ja romanttinen, mutten valitettavasti kykene pitämään sitä millään tasolla järkevänä toimintamallina. Joitakin onnistaa, vaikkei tekisi mitään, joitakin taas ei. En mielelläni olisi yksi heistä, joita ei onnista.

Kuvitellaan, että oikeasti haluaisin parisuhteen. Mitä kaikkea voisin tehdä?

  • Voisin kertoa kaikille kavereilleni olevani kiinnostunut parisuhteen löytämisestä, jolloin he voisivat järkätä minulle treffejä omien sinkkukavereidensa kanssa.
  • Voisin rekisteröityä usealle nettideittisaitille ja olla siellä aidosti aktiivinen, sopia treffejä tuhatta ja sataa.
  • Voisin pitää esim. kaupungilla liikkuessani silmät auki ja lähestyä kiinnostavia ihmisiä. Jos en uskaltaisi tehdä moista, voisin aina kehittää itseäni ja oppia sitä varten tarvittavaa rohkeutta.
  • Voisin käydä useammin kavereideni illanvietoissa, baareissa, musatapahtumissa tai missä tahansa muualla, missä voi tavata uusia ihmisiä.
  • Jos iskisin todella kovan vaihteen päälle, voisin laittaa parisuhdeilmoituksen suoraan tänne blogiini, jolloin sen näkisi viikoittain usea tuhat ihmistä. Näin pitkälle en ole joutunut koskaan vielä menemään, mutta olisi mielenkiintoista, mitä kaikkea upeaa sellaisesta voisi teoriassa seurata.

Osaan arvata, mitä jotkut lukijat ajattelevat. Osa listatuista asioista kuten treffien pyytäminen kavereilta, nettideittailu tai ilmoituksen laittaminen julkiseen blogiin ovat monien mielestä noloa toimintaa. Mikäli ajattelet näin, itselleen kannattaa esittää kysymys: Haluanko oikeasti parisuhteen? Jos haluat jotain oikeasti ja tosissaan, uskallat kyllä toimia. Jos vain tavallaan haluat, jää toimintasi helposti vain puheen tasolle.

Ei tietenkään ole mitään taetta, että oma aktiivisuuskaan johtaisi oikeanlaisen ihmisen kohtaamiseen pitkälläkään aikavälillä. Ollessasi aktiivinen tiedät kuitenkin tekeväsi oman osasi. Omatuntosi on silloin puhtaampi kuin vain odotellessa. “Ainakin minä yritin!” on mielestäni upeampaa kuin “No mä vaan odottelin ja odottelin eikä mitään tapahtunut…

Parisuhde vai hyvä parisuhde?

Pariutuminen itsessäänhän on helppoa, mikäli vain olet “ihan tavallinen tyyppi” (mikäli näin nyt saa sanoa). Ihmiset kiinnostuvat toisistaan herkästi ja pariutuvat jatkuvasti. Haaste on pariutuminen sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa on aidosti upeaa olla.

Aidosti tyydyttävässä suhteessa täytyy mielestäni olla sekä kemiaa, yhteensopivuutta sekä seksuaalista yhteensopivuutta. “Kemia” muodostuu samankaltaisista arvoista ja asenteista, samankaltaisesta tavasta ajatella ja kommunikoida. Valitettavan usein ajatellaan, että pelkkä kemia riittää hyvän ja kestävän parisuhteen luomiseen.

Yhtä tärkeää kuin kemia, on myös yhteensopivuus: Kuinka yhteensopivia elämäntapanne ovat? Jos toinen tykkää viettää jokaisen illan bileissä ja toinen kotisohvalle käpertyneenä, eikä jompikumpi ole tähän tyytyväinen, on kyseessä yhteensopivuuskonflikti.

Viimeisenä vaan ei vähäisempänä tulee seksuaalinen yhteensopivuus. Seksi on verrattain pieni osa parisuhdetta silloin, kun se toimii. Silloin kun se ei jostain syystä toimikaan, kasvaa siitä nopeasti suhdetta hiertävä ja raastava ongelma. Seksuaaliseen yhteensopivuuteen kannattaa siis panostaa jo alusta alkaen. Tämä tarkoittaa paitsi yhteensopivan ihmisen löytämistä, myös oman seksuaalisuutensa kehittämistä. Seksuaalisuuttaan voi laajentaa ja kehittää aivan kuten mitä tahansa taitoa. Henkilökohtaisesti koen tämän oivalluksen vaikuttaneen elämänlaatuuni ja parisuhteisiini hyvin myönteisesti.

Tämän vuoksi suhtaudun varsin skeptisesti siihen, että joku “haluaa löytää jonkun kivan suhteen”. Kiva suhde löytyy helposti ja myös hajoaa helposti. Tämä on lähinnä yksilöllinen mielipiteeni ja sen kanssa saa ja ehkä kannattaakin olla eri mieltä, mutta koen vahvasti, että kannattaa mieluummin panostaa kunnolla ja ajan kanssa todella yhteensopivan ihmisen löytämiseen kuin tyytyä “ihan kivaan” suhteeseen. Olla hetken sitten vaikka ilman, tai nautiskella kevytsuhteista jotain syvempää odotellessa.

Olen käsitellyt tätä aihettani isommin kirjassani Löydä Se Oikea: Opas juuri sinulle sopivien ihmissuhteiden luomiseen.

Muilla menee niin hyvin, vai meneekö sittenkään?

Mielenkiintoinen ilmiö on myös kokemus siitä, että muilla menee niin hemmetin hyvin. Telkkarin hääohjelmassa tyypit kertovat, kuinka tapasivat toisensa sattumalta viisi vuotta sitten, pyöräyttivät pari lasta ja siitä eteenpäin onni on hymyillyt.

Ehkäpä onkin. Hyviä parisuhteita on paljon ja se on upeaa. On kuitenkin virheellistä ajatella, että edes hyvissä parisuhteissa olisi aina mutkatonta, tai edes kovin miellyttävää olla. Hyvissäkin parisuhteissa on usein enemmän tai vähemmän synkempiä kausia ja hetkiä, joina parisuhde tuntuu kaikelta muulta kuin siunaukselta.

Hyvin yleinen tapa ajatella on “sitten kun löydän vierelleni jonkun hienon ihmisen, elämästäni tulee upeaa ja ongelmani ratkeavat”. Ajatellaan, että kumppanin löytyminen kuin taikaiskusta muuttaisi elämämme paremmaksi.

Tästä olen eri mieltä. Pidän aidosti parisuhteessa olemisesta. Tyttöystäväni on upea ja nautin aidosti hänen kanssaan olemisesta ja haluan olla hänen kanssaan myös vastaisuudessa. Siitäkin huolimatta olisi valheellista väittää, että suhde tekee elämästä automaattisesti paremman.

Parisuhteessa oleminen tekee elämästä erilaisen, ei välttämättä paremman. Parisuhde usein ratkaisee joitakin ongelmia kuten tunteen yksinäisyydestä, mutta samalla tuo elämään uusia haasteita. Aikaa on yhtäkkiä itsensä lisäksi käytettävä myös kumppaninsa kanssa olemiseen. Omien ongelmien rinnalle tulee myös toisen ongelmien kuunteleminen ja niihin paneutuminen. Väittäisin parisuhteen jopa pikemminkin vaikeuttavan kuin helpottavan elämää. Hyvässä tapauksessa se tuntuu kuitenkin olevan sen arvoista :—)

Onko stressaamisesta hyötyä?

Aiheellinen kysymys on seuraava: Onko siitä mitään hyötyä, että stressaan parisuhteen löytymistä? Auttaako tämä stressini minua löytämään itselleni parisuhteen?

Kysymys voi ensialkuun vaikuttaa hölmöltä ja jopa loukkaavalta. Miten tästä voi muka ajatella näin kylmästi? Enhän minä voi stressilleni mitään!

Erään varsin käyttökelpoisen teorian mukaan ihminen kuitenkin stressaa aina syystä. Joko suojellakseen itseään joltakin tai motivoidakseen itsensä tekemään jotakin. Tässä tapauksessa ajatus “mitä jos en löydäkään parisuhdetta” on selvästi motivoiva, sen tarkoitus on saada meidät liikkeelle, tekemään ja toimimaan, jotta parisuhde sitä kautta löytyisi.

Auttaako stressi sinua siis jotenkin? Saako se sinut tekemään asioita, joita et muuten tekisi? Ja jos saa, onko kyse asioista, jotka oikeasti parantavat mahdollisuuksiasi löytää parisuhde? Onko Tinderin säännöllinen katsominen todellakin sinulle toimiva tapa, vai kannattaisiko tehdä jotain muuta? Jos taas havaitset, ettei stressistä ole hyötyä, miksi sitten stressata? Ajatus kuulostaa hölmöltä, mutta on yllättävänkin käyttökelpoinen. Stressin turhuuden tiedostaminen näyttää auttavan monia vähentämään sen määrää.

Stressin tavoite on saada sinut liikkeelle. Siis laita itsesi liikkeelle! Sovi treffejä, rekisteröidy deittisaiteille, kerro tilanteestasi kavereille ja niin edelleen. Kun tiedät tekeväsi jotain haluamasi asian eteen, stressin määrä tulee putoamaan.

Ja ennen kaikkea. Muista pitää kivaa ;—)

(Visited 1 953 times, 1 visits today)

1 comment… add one

  • Heikkomies125 Lok 11, 2015, 8:58 pm

    Joko olen aivan erityisen epätoivoinen tapaus, tai sitten ajatukseni kiertävät samaa kehää kuin jo lapsena. Ainoa muistoni noilta ajoilta on, että innostumistani lytättiin, eikä minun ulosantini koskaan kelvannut. En voinut luottaa siihen että olen hyvä, enkä useiden kouluvaihtojen vuoksi päässyt kartuttamaan suhdekokemusta.

    Nyt parikymppisenä olen eksistentiaalis-filosofisessa umpikujassa, josta ulospääseminen on ollut pelkkää tuskaa. Varmaan tarvitsisin sadan miljoonan vuoden valmennusta, jotta minusta ikinä tulisi mitään, tai näin minusta vain tuntuu. Eikä minua stressaa pelkkä parisuhteettomuus, vaan ennen kaikkea se, ettei tilanteeseeni ole vertaistukea.

    Joudun tekeytymään muuksi kuin mitä olen, jotta välttyisin aiheuttamasta uudelle seuralaiselle shokkia. Toisaalta tämäkään ei onnistu, sillä en ole verbaalisesti nokkela ja parhaimmillanikin jään tönköksi tuppisuuksi. Jos taas esiinnyn omana itsenäni, seuraava shokkivaikutus tekee koko lähestymisen tyhjäksi ennen kuin mitään suhdetta ehtii syntyäkään.

    Tällaisten artikkelien, vaikka hyvää tarkoittavatkin, lukeminen saa minkään ”paremman elämän” tuntumaan aina vain kaukaisemmalta. Ystäviä ei ole ja vaikka olisikin, joutuisin vääjäämättä kohtaamaan alennustilani suhteessa muihin ”normaaleihin.” Heillä on ollut suhteita, heidät on kelpuutettu ja jos on lapsia niin heillä sentään on joku syykin elää. Olen kurkkuani myöten täynnä ongelmieni psykologisointia, jonka parissa olen tuhlannut kallista aikaa jo vuosikaudet. Tosin mitä kauemmin tämä, mitä se sitten onkaan, jatkuu, sitä vaikeammaksi käy minkään uuden aloittaminen.

    Juuri jouduin toteamaan, että jo kahdeksas yritys tältä vuodelta on mennyt myttyyn. Nuo pointit yhteensopivuudesta avaavat kyllä paljon, sillä 90% tapauksista todellinen yhteensopivuus lienee ollut 10%. Minulla on syrjäytyneen raukkiksen luotaantyöntävät elintavat, jotka symboloivat keskenjäänyttä kasvua ihmisenä ja itseään toistavia defenssejä niiden takana. Pitäisi löytää ystävä, mutta kuka jaksaisi sitä, että saatan olla vastahakoinen, saada paniikkikohtauksia ihmisten ilmoilla, kokea takaumia yläasteen kiusaamisvuosilta? Kuka jaksaisi katsella sairasta ihmistä edes siihen asti, että tämä sairas ihminen saisi mitään suuntaa elämälleen? Minulla on kyllä asunto, riittävä toimeentulo jne., mutta tavallaan se on osa ongelmaa. Ei sillä että toimeentulossa olisi mitään moitittavaa, mutta kun se antaa harhakuvan että pärjäisin elämässä. En pärjää.

Leave a Comment