Kuinka pärjätä koulussa laiskana ja saamattomana

 

KUINKA PÄRJÄRÄ KOULUSSA LAISKANA JA SAAMATTOMANAPostilaatikkooni kilahti tuossa viesti nimimerkiltä Eve. Viesti on otsikoitu lyhyesti ja ytimekkäästi:  “Opiskelumotivaatio ollut hukassa AINA!!!”

Ja tämä on huikeaa, sillä arvaa mitä Eve? Niin minullakin.

Eve kirjoittaa näin:

Heissan !

Eksyin lukemaan sun blogia, kun oli tarkoitus tehdä kouluhommia, mutta motivaatio ei riitä edes tehtävän aloittamiseen! Se on ollu meikän ainainen ongelma! Eipä siinä, oon silti hommat suorittanut, mutta aina viime tingassa ja hirveässä ressissä, kun aikaa on ollut enää niin vähän.

Jos sinulla sattuisi olemaan jotain hyvää ohjetta, joilla motivoida itseään tekemään kouluhommia ja ehkä jopa innostumaan opiskelusta jne.. niin kerro please!

Aina silloin, kun pitäisi opiskella, mun päähän suorastaan virtaa kaikkia kivoja toteuttamiskelpoisia ideoita jotka liittyy… ei ainakaan yhtään opiskelemiseen : P

Samaistun lähes koko viestiin hyvin vahvasti. Kun pitäisi opiskella, teen kaikkea muuta kuin opiskelen. Kun pitäisi aloittaa tehtävä, en aloita. Kun pitäisi olla innostunut opiskelusta… En ole.

Suomeksi sanottuna minulla ei ole mitään hajua siitä, miten opiskelusta voisi innostua. Sen sijaan minulle on kertynyt jonkin verran ensikäden havaintoja siitä, kuinka koulussa voi pärjätä varsin mallikkaasti siitä huolimatta, että on laiska ja saamaton.

Tässä kirjoituksessa aion ensin kertoa hieman omasta koulutaustastani, syistä motivaatiopulaani ja lopulta tarjota hieman hyväksi havaitsemiani periaatteita, joiden avulla koulussa pärjää tällainen astetta saamattomampikin yksilö.

Tätä kirjoittaessani olen yritykseni pyörittämisen ohella opiskellut kaksi vuotta liiketaloutta HAAGA-HELIAn ammattikorkeakoulussa, enkä näiden kahden vuoden aikana ole tuntenut niin minkäänlaista mielenkiintoa koko hommaa kohtaan.

Miksi opiskelu maistuu puulta?

Kohdallani kyse ei ole siitä, etteikö aihepiiri kiinnostaisi. Kiinnostaa kyllä ja kovasti. Paitsi että käyn koulua, käytän myös paljon vapaa-ajastani samojen asioiden opiskeluun. Luen tai kuuntelen usean business-kirjan kuukaudessa, seuraan aktiivisesti alan näkyvimpiä blogeja ja sanomalehtiä sekä sovellan oppimaani käytännössä omassa sekä ystävieni yrityksissä. Väitän oppivani uusia asioita oikeastaan päivittäin ja olen henkilökohtaisesti varsin tyytyväinen edistymiseeni.

Koulumotivaationi on kuitenkin ollut jo alusta asti aivan pohjalukemissa. Pääasiassa väitän sen johtuvan siitä, että koulussa mielenkiintoisista aiheista saadaan kerta toisensa jälkeen tehtyä jotain aivan tappavan tylsää. Se, miten tässä onnistutaan, on minulle mysteeri. Kun opiskelen samoja aiheita vapaa-aikanani hyvin kirjoitetusta business-kirjallisuudesta, nettiblogeista tai tapaustutkimuksista, koen oppimisen tuloksekkaaksi ja miellyttäväksi. Kun otan käteeni koulukirjan, halu oppia yhtään mitään katoaa lähes välittömästi.

Sama pätee koulussa istumiseen:

Käyn HAAGA-HELIAn ammattikorkeakoulua ja olen menneen kahden vuoden aikana viihtynyt varsin hyvin. Viihtyvyyteen ovat vaikuttaneet loistavat koulukaverit, mielekkäät vapaaehtoisaktiviteetit kuten opiskelijakuntatoiminta sekä sitäkin miellyttävämmät koulun tarjoamat vapaaehtoisprojektit oikeassa bisnesmaailmassa. Sen sijaan varsinainen opiskeleminen on useimpina hetkinä tuntunut aivan hirveältä pakkopullalta ja epämielekkäältä väkisinvääntämiseltä. Tämä ei ole suinkaan vain itseäni vaivaava ongelma, vaan useimmat opiskelutoverini luultavasti yhtyisivät tähän. Minusta poiketen useimmat muut kuitenkin näyttävät hyväksyvän asian. Miksi opiskelun tarvitsisikaan olla jatkuvasti kivaa?

Itse olen sitten ilmeisesti niin idealismini sokaisema, etten näe miksi asian täytyisi olla näin. Miksei opiskelu voisi olla kivaa edes valtaosan ajasta? Siis muidenkin, kuin aiheeseen kaikkein intohimoisemmin suhtautuvien mielestä.

Yksi opiskelumotivaatiooni erityisen kielteisesti vaikuttava tekijä on opetuksen tyyli:

Opettajamme ovat oikeastaan poikkeuksetta olleet äärimmäisen asiantuntevia. Heistä paistaa oikeassa elämässä kerätty tieto ja kokemus ja minulle muodostuu heistä kuva ihmisinä, joilta voi oppia aidosti paljon. Valitettavasti heidän tapansa siirtää tieto oppilaille on minusta joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta puutteellinen.

Ylivoimaisesti yleisin ja tavanomaisin näky kurssilla kuin kurssilla on luokan edessä intohimottomalla äänellä asiasta luennoiva opettaja, selkänsä takana romaaninkokoinen powerpoint-dia. Lähes poikkeuksetta vartti luennon alkamisen jälkeen opiskelijoiden huomio alkaa siirtymään tylsästä opettajasta netin kissakuvien ja facebookin selailuun. Siitä huolimatta, että istun lähes aina eturivissä ja yritän aidosti seurata ja osallistua opetukseen, alkavat kissakuvat tuntua nopeasti huomattavasti mielekkäämmältä vaihtoehdolta.

Harvassa ovat ne opettajat, joiden opetustyyli säteilee energiaa ja intohimoa, joka pitää opiskelijoiden mielenkiinnon itseensä ja asiaansa kohdistettuna, inspiroi, motivoi ja ja saa haluamaan lisää. Jokaista tällaista opettajaa ihailen todella, todella paljon.

Monet yliopistoja käyvät ystäväni, joiden kanssa olen aiheesta keskustellut, ovat sitä mieltä, että kitisen turhasta. Olen onnekas, että saan olla ammattikorkeakouluopettajien opetettavana, enkä joudu heidän laillaan kärsimään tylsien ja pedagogisesti epäpätevien proffien luennoista. Yliopistojen luennoitsijat valitaan heidän mukaansa usein pikemminkin akateemisten saavutusten kuin pedagogisen osaamisen perusteella. Henkilökohtaista kokemusta minulla ei tällaisesta ole, mutta olen taipuvainen uskomaan ystäviäni. Ehkäpä olen oikeasti onnekas, mutta toivoisin silti energisempiä opettajia.

Kuinka pärjätä koulussa laiskana ja saamattomana

Edellä mainituista syistä motivaationi nähdä vaivaa koulun eteen on ollut opiskelun alusta asti aivan pohjalukemissa. Lukukausien alussa kykenen monien muiden lailla motivoitumaan viikoksi tai pariksi, mutta uutuudenviehätyksen kadotessa myös kiinnostukseni katoaa.

Opiskelijana olen laiska ja saamaton. Teen harvoin läksyjäni ja tentteihin olen lukenut ehkä kolme kertaa elämässäni. Tentteihin luku on mielestäni niin masentava kokemus, että koeviikon lähestyessä saan yleensä tehtyä kaikki muut roikkumassa olleet hommat pois, sillä mikä tahansa tekeminen tuntuu hyvältä vaihtoehdolta tenttiin lukemisen verrattuna.

Kaikesta tästä huolimatta koulumenestykseni on varsin mallikasta. Saan hyviä arvosanoja, useimmat opettajat pitävät minusta, olen edistynyt opinnoissani vaadittua nopeammin ja kyennyt soveltamaan oppimaani hyvin tuloksin myös “oikeassa elämässä”.

Koulussa pärjääminen ei nimittäin välttämättä vaadi opiskelumotivaatiota. Tämä on varmasti koulu- tai alakohtaista ja oma lähestymistapani ei ehkä pätisi aivan kaikkialla, mutta verrattain helpon liiketalouden opiskelijana seuraavat keinot ovat osoittautuneet oikein kivoiksi.

1. Aktiivinen osallistuminen

Korvaan inhoni kotiläksyjä ja tenttiin lukua kohtaan olemalla yleensä aktiivisin oppilas tunnilla kuin tunnilla.

Istun lähes aina eturivissä, usein yksin, sillä muut näyttävät viihtyvän isossa supussa jossain luokan keskivaiheilla tai takarivissä. Eturivissä istuvana näytän saavan enemmän suoria kysymyksiä opettajilta, millä näyttää olevanmyönteinen vaikutus oppimiseen. Eturivissä on myös helpompi keskittyä opetukseen, kun silmien edessä eivät vilise muiden selät, tietokoneiden ruudut, oppilaiden välinen teerenpeli (luuleeko joku oikeasti, etteivät kaikki takana istuvat näe missä se sun kätesi on?) ynnä muu häiritsevä meininki. Tutkimusten mukaan* eturivissä istuvat saavat 10 % parempia tuloksia kuin luokan keski- tai takaosassa istuvat. Tämä päti myös silloin, kun paikat olivat opettajan määräämiä, joten kyse ei ole siitä, että epämotivoituneet opiskelijat pakenevat luokan perälle.

Osallistun aktiivisesti keskusteluun ja kyselen paljon. En opi kunnolla pelkästään kuuntelemalla tai taulua seuraamalla, vaan minun on ilmeisesti keskusteltava kuulemistani asioista, jotta ne uppoaisivat päähäni. Jotkut opettajat ja opiskelijat ovat antaneet tästä kiitosta, sillä kyselyni on ollut hyödyksi myös muille. Toisia se taas ärsyttää, sillä he seuraisivat/opettaisivat mieluummin ilman keskeytyksiä.

Olen aina paikalla. Koska en viitsi tehdä kotona mitään kouluun liittyvää, minun on saatava kaikki oppini luokkahuoneesta, jotta voisin päästä kurssitenteistä läpi. Tämä on kuitenkin neuvo, johon kannattaa suhtautua varoen. Osa luennoista on nimittäin aidosti hyödyttömiä. Monesti luennon jälkeen mietin, opinko juuri yhtään mitään. Tällöin luentoon käytetyn ajan olisi voinut ihan hyvin laittaa johonkin hyödyllisempään, jos vain olisi tiennyt.

Juttelen opettajille. Valtaosa opiskelijoista näyttää suhtautuvan opettajiin vähintäänkin hämmentävästi. Heidän silmissään opettaja on jonkinlainen koulujärjestelmän osa, jonka kanssa ollaan tekemisissä vain kun on pakko. Kun luento loppuu, sännätään kipinkapin ulos luokasta. Jos opettajan kanssa jutellaan, se koskee tiukasti omaa kurssisuoritusta, huonosti tehtyä tenttiä, unohtuneita läksyjä tai jotain vastaavaa. Itse taas jään mielelläni jutustelemaan opettajien kanssa joko niitä näitä tai luentoon liittyvistä aiheista. Tällä tavoin opin usein sellaista, mitä opettaja ei ehtinyt tai muistanut sanoa luennon aikana.

2. Hyvä kouluturvaverkko

Se, että pärjään hyvin koulussa ei todellakaan johdu siitä, että olisin jotenkin perinteisessä mielessä älykäs kaveri. Matemaattisia ja loogisia taitoja vaativissa aineissa olen järjestään luokan heikointa aineista. Huomaan usein olevani myös hitaampi oppija kuin monet koulutovereistani.

Tämä johtaa tilanteisiin, joissa tarvitsen muiden apua. Tämän vuoksi on tärkeää, että ympäriltä löytyy ihmisiä, jotka loistavat eri asioissa kuin minä ja joilla on halua auttaa. Vastaavasti kannan omat korteni kekoon auttamalla halukkaita niissä asioissa, joissa olen itse muita parempi. Joillakin on hämmentävä uskomus, että kaikessa pitäisi pärjätä itse ja yksin, mutta tällaisella asenteella ammutaan jalkaan paitsi itseään, myös muita. Yksinäisten susien aika on ollut ohi jo vuosikymmeniä. Nykyajan maailmassa menestyminen vaatii nähdäkseni yhteistyötä aina ja kaikessa. Tämä on asia, jota toivoisin koulussakin korostettavan entistä enemmän.

3. Olennaiseen keskittyminen

Mitä tulee arvosanoihin, en ole lähes ikinä luokan parhain oppilas. Arvosanani ovat ihan hyviä, mutta ne harvoin ovat huipputasoa. Loistan muutamassa aiheessa ja muissa olen keskinkertainen tai jopa huono (erityisesti matikkajutut).

Minusta olisi toki ihan kivaa olla kympin oppilas. Se kuitenkin vaatisi aitoa kouluun panostamista. Koska pitkällä tähtäimellä haluan menestyä, olisi omassa tapauksessani täysillä kouluun panostaminen todennäköisesti pikemminkin haitaksi kuin hyödyksi. Koska edellinen lause on järjetön suomalaisessa koulutukseen addiktoituneessa kulttuurissa järjetön, haluan avata sitä hieman.

Kuvitellaan, että saan koulussa kirjoitettavaksi raportin, jonka vaikutus kurssin arvosanaan on 20 %, jonka tekemiseen menee 15 tuntia tehokasta työskentelyä ja jonka tekemisestä en opi mitään tulevaisuuden kannalta oleellista, sillä raportin aihe on vain jo opitun kertaamista. Onko minun siten järkevämpää käyttää nuo 15 tuntia ainoastaan arvosanan kannalta järkevän raportin tekemiseen, vai käyttääkö ne johonkin aidosti hyödylliseen kuten yritykseni kehittämiseen tai vaikkapa esiintymistaitojen opiskeluun?

Tästä syystä panostan aikani vain joko pakollisten tai aidosti osaamisen kannalta tärkeisiin hommiin ja jätän kylmästi turhan diibadaaban tekemättä.

Tämä on kuitenkin asia, jonka suhteen kannattaa olla tarkkana. Yrittäjyyden opiskelijana minulla on varaa tähän, sillä yrittäjyys ei ole ala, joka vaatii kaiken nippelitiedon omaksumista. Monet menestyneet yrittäjät ovat käyneet koulunsa hyvin hutaisten tai jättäneet ne kokonaan käymättä. Näin ei kuitenkaan ole jokaisella alalla. Monella alalla menestyminen vaatii koulujen käymistä aidosti hyvin, minkä takia omaan lähestymistapaani kannattaa suhtautua varauksella. Meistä liiketalouden opiskelijoista esimerkiksi markkinoinnin asiantuntijoiden täytyy aidosti osata kirjansa nippelitietoineen kannesta kanteen, mikäli itselleen mielii maailmanluokan menestystä.

4. Vapaaehtoisiin projekteihin osallistuminen

Oma kouluni on siitä loistava, että se tarjoaa upeat mahdollisuudet oppia myös luokkahuoneen ulkopuolella. Koulu ottaa mielellään hyviä ja innostuneita tekijöitä mukaan toimintansa kehittämiseen (jotkut pääsevät koulun kanssa jopa työsuhteeseen), opiskelijakuntatoimintaa löytyy laidasta laitaan ja yksittäisiä, oikeassa työelämässä toteutettavia projekteja tarjotaan hyville tekijöille aika ajoin.

Kaikki tällainen toiminta opettaa niitä samoja taitoja, joita muuten joutuisi pänttäämään kuolettavan tylsässä luokkahuoneessa tai vielä tylsemmästä koulukirjasta. Kun vaihtoehtona on joko luokkahuone ja koulukirjat ja toisaalta oikean elämän projektit, joista saa todellista kokemusta ja hyvälaatuista sisältöä ansioluetteloonsa, valinnan ei pitäisi olla mielestäni kovinkaan hankala. Jostain syystä useimmat kuitenkin valitsevat sen perinteisen pänttäämisen. Miksi, se on minulle mysteeri.

Esimerkkejä projekteista joissa olen itse tällä hetkellä mukana on esimerkiksi alunperin koulumme opiskelijoiden perustama markkinoinnin osuuskunta Puskapromotion, koulumme yrityshautomon StartUp Schoolin kehittäminen tai vaikka aikoinaan minun ja ystäväni perustama ja jo usean vuoden pyörinyt opiskelijoiden valokuvauspalvelu HHBileet. Tällaisten projektien parissa pyöriessäni koen oppivan enemmän ja tehokkaammin kuin perinteisessä luokkahuoneympäristössä.

5. Muutama helppo motivaatiokikka

Vaikka en yleensä minkäänlaista motivaatiota tehtävien tekemiseen tunnekaan, saan ne tehtyä myös ilman motivaatiota. Tässä auttavat seuraavat pienet kikkaviitoset:

Kärsinkö vähemmän jos teen tehtävän nyt vai myöhemmin?

Tehtävän tekeminen mahdollisimman pian on pienemmän kärsimyksen tie. Mikäli siirrän jonkin tekemistä aina vain myöhemmäksi ja myöhemmäksi, minulla on paha mieli jo siksi, että mielen perukoilla kummittelee jatkuvasti tieto siitä, että lopulta on kuitenkin tehtävä. Mieluummin vältän kärsimystä ja teen sen aiemmin kuin myöhemmin.

Viime hetken stressin ei tarvitse olla stressaavaa

Toisinaan taas jätän tieten tahtoen jonkin aivan viime hetkeen. Kun ollaan selkä seinää vasten, alkaa tekeminen tuntuu yhtäkkiä kovasti mielekkäämmältä. Mitään viime hetken stressejä en koe, sillä tiedän, että ehdin kuitenkin, kunhan keskityn tekemiseen enkä facebookkiin. Tämä tietysti edellyttää, että sen homman aloittaa edes edellisenä iltana eikä aamulla tunti ennen kuin se pitäisi esittää opettajalle. Muutama tunti menetettyä yöunta on vain muutama tunti menetettyä yöunta. Ei olla sokerista tehty.

Tee edes 5 min

Jos en yhtään millään viitsisi aloittaa, sovin itseni kanssa, että teen hommia viiden minuutin ajan, minkä jälkeen saan halutessani lopettaa. Joskus viisi minuuttia toki jää viideksi minuutiksi (mikä sekin on parempi kuin ei mitään), mutta usein huomaan sen muuttuvan vartiksi, puoleksi tunniksi tai tunniksi.

Tehokkuuspyrähdykset

Valtaosa ajastani menee tehden ei niin mitään järkevää. Tämä ei kuitenkaan ole ongelma, sillä päätettyäni vihdoin tehdä jotain, useimmat hommat saa hoidettua alta pois varsin nopeasti. Tehokkuuspyrähdyksillä on myös itseään ylläpitävä efekti: Mitä enemmän huomaan saavani aikaan, sitä enemmän minulle tulee “ai hitto mä oon tehokas kaveri!”-olo ja sitä enemmän tekee mieli tehdä. Näitä pyrähdyksiä valitettavasti sattuu vain silloin tällöin, mutta ne ovat toistaiseksi riittäneet pinnalla pysymiseen.

Jätä tekemättä

Niin jättävät välillä useimmat muutkin. Jos tätä ei ota tavaksi, ei se koulunkäynti ihan hirveästi näytä kärsivän. Maailma ei varsinaisesti kaadu siksi, että jätät palauttamatta jonkun puoliturhan raportin. Koulussa todennäköisesti tahdotaan opiskelijoiden valmistumista ihan yhtä kovasti kuin opiskelijat itsekin, joten siellä kyllä keksitään, kuinka voit myöhemmin (usein pienemmällä vaivalla) korvata tekemättömät hommat. Riittää että kysyy tällaista mahdollisuutta.

Se on vain koulua. Ei mitään sen vakavampaa.

 

Lähteet istumapaikkatutkimukseen:

Brown, R. D. (1988). Self-quiz on testing and grading issues. Teaching at UNL, 10(2),
pp. 1-3. The Teaching and Learning Center, University of Nebraska-Lincoln.

Giles, R. M. et al. (1982). Recall of lecture information: A question of what, when, and
where. Medical Education, 16(5), 264-268.

Kierwa, K. A. (2000). Fish giver or fishing teacher? The lure of strategy instruction.

(Visited 2 125 times, 3 visits today)

1 comment… add one

  • Karla Nieminen Hei 4, 2014, 6:53 pm

    Hyviä realistisia vinkkejä. Yksi oma suosikkini: Kuuntele, mihin opettaja keskittyy ja opiskele tenttiin hänen materiaaliaan (luentokalvoja) tiiliskivikirjojen sijasta. Usein näin saa hyvät arvosanat suht pienellä vaivalla.

Leave a Comment