5 ajatusta siitä, kuinka uskaltaa heittäytyä

5 ajatusta siitä kuinka uskaltaa heittäytyä

Tämänkertaisessa Kysy Jevgeniltä-boksiin uineessa kysymyksessä pohditaan heittäytymistä ja tilanteissa vapautumista. Kysymys kuului näin:

Olen saanut useammasta suunnasta vihjailua että yleisellä tasolla kannattaisi olla murehtimatta liikoja, olemme syntyneet suomeen ja meillä on kaikki toisella hyvin, mihin täysin yhdyn että meillä on paremmat lähtökohdat elämään kuin monella muulla. Että näin pitäisi pystyä täysillä heittäytymään hetkeen ja nauttia täysillä.

Tilanne on yleensä syntynyt kun ollaan juhlimassa/ryypiskelemässä ja jossain vaiheessa ainakin osa jengistä heittäytyy hullulle fiilistelytuulelle ja revittelee menemään tunteella. Esimerkiksi laulamaan ja tanssimaan jonkun biisin mukana ja yleisesti tilanteessa sekoillen.

Joskus jos tilanne on minuakin aidosti innostava ja ympäristö ”turvallinen” niin innostunkin mukaan sekoiluun. Jos taas musiikki ei maistu tai seura on minulle entuudestaan tuntematonta jää fiilikseen pääsy usein saavuttamatta.

Osaatko käsitellä asiaa jostain kulmasta? Joskus olin oikein hauskuttaja mutta jotenkin viime pari vuotta tuntuu että vastaavanlaisia tilanteita on ollut liikaa. Olen töissä,parisuhteessa ja muutenkin asioitten pitäisi olla aika lailla kunnossa, joten en ymmärrä miksi murehdin tai joillain muulla tavalla estän itseäni elämästä hetkessä ja joudun välillä epämiellyttäviin tilanteisiin kun pitäisi irrotella?

Suuret kiitokset jos ja vaikka et ehtisikään asiaa käsitellä, teet hyvää työtä!

Kiitos!

Kuten olen kirjoittanut mm. täällä, olin vielä muutama vuosi sitten hyvin ujo ja epävarma ja tietysti täysin heittäytymiskyvytön. Kavereita minulla toki oli, osasin periaatteessa jutella ihmisille, mutta olin kovin tönkkö, jäykkä, tilannetajuton ja hyvin tietoinen itsestäni. Uskalsin heittäytyä hölmöihin tilanteisiin ja fiilistelemään ainoastaan parhaimpien ystävieni seurassa, silloinkin itseäni hieman rajoittaen.

Nykyään tilanne on pitkäaikaisen työn ja itsensä kehittämisen tuloksena päinvastainen. Uskallan heittäytyä ja olen usein se, joka kannustaa muutkin paikallaolijat mukaan hölmöilyyn ja revittelyyn.

Valitettavasti kyseinen muutos ei ollut mikään yksittäisestä, nopeasta oivalluksesta johtuva, vaan pitkäaikaisen ja haastavankin itsensä kehittämisen ja harjoittelun tulos. Läpikäyn tässä kirjoituksessa hieman tätä muutosta sekä ajatusmalleja, jotka minun oli korjattava, jotta muutos olisi ollut mahdollinen.

1. Luommeko tilanteen vai luoko tilanne meidät?

Kirjoitat siitä, kuinka toisinaan koet tilanteen innostavana ja turvallisena, jolloin itsekin uskallat heittäytyä. Jos musiikki taas ei oikein nappaa ja seura on tuntematonta, et hyppää mukaan.

Kyse olisi siis tilanteesta, ei siitä, miten itse suhtaudumme siihen. Samaa ajatustapaa seurasin ennen itsekin. Jos tilanne tuntui sopivalta, olin täysillä mukana. Jos taas heittäytyminen ei tuntunut hyvältä, syytin siitä tilannetta.

Myöhemmin olen kuitenkin yhä uudestaan ja uudestaan huomannut, että heittäytymistäni rajoittava tekijä ei suinkaan ole itse tilanne (huono musiikki, pelottavat ihmiset), vaan se, mitä tilanteesta ajattelen.

Musiikki ja ihmiset eivät estä heittäytymistä. Voin hypätä mukaan lauluun tai tanssiin siitäkin huolimatta, ettei musiikki ole ihan minun tyylistäni tai siitä huolimatta, että tunnen itseni lievästi epävarmaksi tuntemattomien edessä. Estävä tekijä ei ole ympäristö, vaan omat ajatukseni.

Meillä on valta luoda itsellemme mielentila, jossa aiemmin vähän ankealta tuntunut tilanne alkaakin tuntua varsin mukiinmenevältä. Vaikka lauluun tai tanssiin heittäytyminen ei huvittaisi, mutta teet sen silti, tulet toisinaan huomaamaan, että hei, on tämä sittenkin yllättävän mukavaa. Näin ollen heittäytymistä kannattaa edes yrittää, sillä toisinaan jo yritys riittää tekemään tilanteesta mukavan.

Toki jo alunperin vaikka lempimusiikkiasi sisältävään tilanteeseen on helpompi ja mukavampi heittäytyä, mutta oikeanlainen tilanne ei koskaan ole vaatimus heittäytymiselle, ainoastaan helpottava tekijä.

2. Kuinka kestää sosiaalinen paine?

Entäs ne muut ihmiset, joiden läsnäolon vuoksi heittäytyminen tuntuu vähän ankealta?

Tämä oli ja on pienissä määrin edelleen minua eniten rajoittava tekijä. Miksi muiden ihmisten läsnäolo rajoittaa heittäytymistämme?

Kyse on ajatuksista ja tunteista, jotka niitä seuraavat. Ihmisiä sisältävässä tilanteessa saatamme ajatella esimerkiksi seuraavanlaisia ajatuksia:

Mitä muut ajattelevat, jos hyppään mukaan hölmöilemään?

Mitä jos he pitävät minua ihan typeränä?

Mitä jos jotenkin mokaan  ja nolaan itseni?

Mitä jos kukaan ei ota minua enää tosissaan tämän jälkeen?

Ymmärrettävästi tuollaisia ajatuksia päässä pyörittelemällä meille tulee vähän ankea, ahdistunut ja tukahtunut olo. Ei ole kivaa heittäytyä, jos vain miettii kuinka itsestään tekee hölmön ja kuinka se vie uskottavuutemme muiden silmissä.

Tähän tarjotaan usein ratkaisuna ajatusmalliensa muuttamista. Mitä jos ajatus “Mitä muut ajattelevat, jos hyppään mukaan hölmöilemään” muuttuukin muotoon “Mitä muut ajattelevat, jos hyppään mukaan pitämään hauskaa” ?

Jälkimmäistä ajatusta seuraa aivan erilainen tunnetila kuin edeltävää. Tekniikka on hyvä, mutta sen ongelmana on vaikeakäyttöisyys. Jos olet koko ikäsi ajatellut, että tilanteeseen heittäytyminen on pikemminkin hölmöä ja nöyryyttävää kuin hauskaa, voi olla hyvin vaikeaa yhtäkkiä alkaa ajattelemaan täysin päinvastaisesti.

Syvempi muutos tapahtuu ajattelumme taustalla olevia ajatusmalleja muuttamalla. Mitä luulet tapahtuvan, jos esimerkiksi ajatusmalli “Sillä, mitä muut vieraat ajattelevat minusta on väliä. Jos he pitävät minua naurettavana, tuntuu se pahalta” muuttuukin muotoon “Sillä, mitä muut vieraat ajattelevat minusta ei ole mitään väliä. Minulla menee hyvin riippumatta siitä, mitä he ajattelevat”?

Jälkimmäisellä ajatusmallilla varustettuna heittäytyminen onkin yhtäkkiä helppoa, sillä sinua ei yksinkertaisesti kiinnosta se, pitävätkö muut sinua mahdollisesti vähän hölmönä. Myönnetään, että yllä oleva esimerkki on melko radikaalihko, mutta moisen ajatusmallin omaksumalla mahtisi nousee aivan uudelle tasolle, helpottaen elämää monella alueella ja avaten lukemattomia ovia, joista kulkemisesta et ennen olisi uneksinutkaan.

Myönnettävä myös on, että kyseisen ajatusmallin omaksumiseen meni itselläni useita vuosia verrattain keskittynyttä työtä, joten en voi oikein mainostaa tällaista muutosta helppona.

Olisi esimerkiksi hyvin vaikeaa ajatella, ettei muiden mielipiteillä minusta ole mitään väliä, ellei ympärilläni olisi jo paljon minusta pitäviä ihmisiä tai ellen luottaisi kykyyn solmia halutessani uusia, laadukkaita ihmissuhteita. Olisi hyvin vaikeaa ajatella, ettei muiden mielipiteillä minusta ole väliä, ellei itsetuntoni olisi jo valmiiksi koulittu hyvin korkealle tasolle.

Tämän vuoksi mielestäni kannattaakin pikemminkin keskittyä kehittämään itseään ja elämäänsä yleisellä tasolla, kuin keskittyä yksittäisiin epäkohtiin kuten tässä heittäytymiskyyttömyyteen. Erityisesti hyvä itsetunto on kuin salainen ase, joka ratkaisee useimmat ongelmat jo ennen kuin ne ovat ongelmia.

Palataan kuitenkin aiheeseen heittäytymisen pelko. Koska heittäytymispelon takana on jossain muodossa pelko vaikuttaa naurettavalta, kannattaa miettiä myös tätä:

Onko oikeastaan naurettavampaa heittäytyä hassuttelemaan vai jättää heittäytymättä siksi, että pelkää näyttää naurettavalta? Hyvin moni voisi pitää jälkimmäistä huomattavasti naurettavampana kuin edellistä. Heittäytymällä mukaan tilanteeseen vaikutat hölmöltä ainoastaan muiden epävarmojen ja/tai tuomitsevien ihmisten silmissä. Tuomitsevien mulkkujen mielipiteet taas kannattanee jättää toisinaan omaan arvoonsa. Muille epävarmoille taas saatat olla jopa ihailun kohde, tyyppi, joka uskaltautuu johonkin mistä he vain haaveilevat.

3. Kannattaako itseään ottaa vakavasti?

Toinen ajattelutavan muutos, joka on mahdollistanut tilanteisiin heittäytymisen on ollut turhasta tosikkoudesta ja vakavuudesta luopuminen.

Oli aika, jolloin monien muiden lailla pidin itseäni jotenkin tärkeänä tyyppinä ja mm. loukkaannuin jos joku kehtasi nauraa minulle tai piikitellä minua. Omanarvontunteeni oli paitsi matala, myös sidottuna siihen, kuinka älykkäänä/viisaana/kunnianarvoisena/vakavasti otettavana/uskottavana/jne muut minua pitivät.

Jos joku vaikkapa jonkun vitsin, piikin tai loukkauksen muodossa kyseenalaisti jonkun ominaisuuteni, vedin siitä herneen nenään. “Ei minua saa kyseenalaistaa!”

Tuollainen ajattelutapa oli tietysti paitsi hölmö, myös rajoittava. Kuinka uskaltaa tehdä mitään, mikä voisi osoittaa minun olevan vähän hölmö? Miten uskaltaa osallistua keskusteluun, jos voi paljastua etten olekaan älykäs?

Sittemmin asenteeseeni on onneksi tullut täyskäännös. Tiedostan, etten ole niin tärkeä kaveri, etteikö tekemisiäni saisi kyseenalaistaa tai minua piikitellä niistä tai etteikö minua saisi toisinaan pitää vähän hölmönä tai typeränä. Toisinaan voi jopa olla, että joku näin ajatteleva on oikeassa.

Kun kykenet olemaan ottamatta itseäsi liian tosissasi, löydät mahtavan kyvyn, itselleen nauramisen. Ihminen, joka osaa nauraa itselleen kestää myös potentiaalisesti itsensä kannalta hölmöt tilanteet paremmin, sekä on huomattavasti mukavampaa seuraa kaikille muillekin. Harvat jaksavat tyyppejä, jotka tosikkoutensa vuoksi loukkaantuvat kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta.

Let’s face it. Se, että olet heittäytynyt esittelemään olemattomia tanssitaitojasi tai yrität esittää suurtakin laulustaraa, vaikka laulutaitosi ovat merilokin tasolla, on oikeasti aika hemmetin naurettavan näköistä. Mutta hei, entä sitten? Hauskanpidon kohteena oleminen on jees, itselleen nauraminen on jees, eikä elämä ole niin hemmetin vakavaa.

Heittäytymällä innostat ujompia, hauskuutat muita ja valaiset heidän päivää. Heittäytyminen on palvelus. Miksi siis jättää se tekemättä?

4. Muutos jatkuu edelleen

Vaikka sanonkin, että olen nykyään äärimmäisen hyvä heittäytyjä, toisinaan tulee vastaan tilanteita, missä huomaa yhä olevansa pikemminkin oppipoika kuin minkään tason mestari. Esimerkiksi viime aikoina ollut useammin kerran bileissä, joissa käy räppiä tekeviä ihmisiä ja joissa harrastetaan freestyle-räppibättlejä.

Käsitteen ensi kertaa kuuleville: Freestyle-räppitaistelu tarkoittaa siis suurin piirtein sitä, että osanottajat improvisoivat räppiriimejä päästään ja pyrkivät tekemään niistä oivaltavasti piikikkäitä ja siten osoittamaan vastustajalle, että kuka onkaan korttelin kovin riimittelijä. Homma voi näyttää esimerkiksi tältä.

Henkilökohtaisesti riimittely on minusta todella hauskaa, mutta koska olen siinä täysi aloittelija ja aivan käsittämättömän huono, oli siihen mukaan heittäytyminen pitkään todella ahdistavaa ja pelottavaa.

“Mitä jos en keksi yhtäkään riimiä? Mitä jos päädyn sanomaan jotain täysin naurettavaa ja hölmöä?”

Koska pelot on kuitenkin tehty voitettaviksi, uskaltauduin viimein mukaan kokeilemaan ja hemmetin hauskaahan se oli. Olin todella huono ja jäädyin jatkuvasti, mutta hei, entäs sitten? Heittäytymisen pointtihan on se, että on hauskaa ja omille turvallisille mokailuille on kivaa nauraa. Vaikka olinkin huono, olen nyt kokemusta rikkaampi ja seuraavilla kerroille taas parempi ja rohkeampi.

Ja kukapa tietää millainen on seuraava tilanne, joka laittaa heittäytymiskykyni äärimmilleen? Yksi elämän ihanuuksistahan on juuri se, että välillä vähän ahdistaa ja jännittää ja pelottaa, minkä jälkeen itsensä ylittäminen tuntuu tuplasti paremmalta.

5. Kuinka harjoitella heittäytymistä?

Heittäytymisessä on lopulta kyse rohkeudesta. Uskallatko revitellä muiden mahdollisista reaktioista huolimatta?

Rohkeus taas on siitä vähän ikävä ominaisuus, ettei se kehity kuin harjoittelemalla. Varmin tapa hankkiutua eroon uimahyppypelosta on tehdä uimahyppyjä, varmin tapa hankkiutua puhumisen pelosta on pitää puheita ja varmin tapa hankkiutua eroon heittäytymispelosta on heittäytyä.

Tyypillisin pelkojen hoitokeino on ns. systemaattinen desensitisaatio eli altistuminen, jossa pelottavaa asiaa aletaan harjoittelemaan siirtyen pikkuhiljaa helpoista harjoitteista vaikeampiin. Esimerkiksi uimahyppyjä voi harjoitella hyppien ensin yhdestä metristä ja kun se ei enää pelota, siirrytään hyppimään kolmesta, viidestä, seitsemästä, kymmenestä…

Heittäytymisen pelkoa voi lähestyä samoin. Jos esimerkiksi lauluun liittyminen pelottaa, mukana voi aluksi aina vain hyräillä. Kun se alkaa tuntua helpolta, voi tapailla jo hieman sanoja hiljaisella äänellä. Kun tähänkin tottuu, voi antaa äänensä jo kuulua.

Lopuksi

Kun aikoinaan itse kyselin neuvoja heittäytymiseen, olivat neuvot usein luokkaa “sen kuin vain teet, ei siinä oo mitään vaikeaa, menet vain ja teet!”.

Neuvo on toisaalta loistava, toisaalta älyttömän huono. Siinä vaiheessa kun heittäytyminen on muuttunut helpoksi ja luonnolliseksi, voi olla vaikea muistaa, että mikä siinä alunperin olikaan niin vaikeaa. On totta, ettei heittäytymisessä ole todellisuudessa mitään pelättävää, mutta jos harjoitusta on todella vähän, tätä voi olla todella vaikea uskoa. Tällöin yllämainitun kaltainen neuvo ei ymmärrettävästi ole kovin hyödyllinen.

Heittäytymistä, kuten mitä tahansa pelottavaa asiaa, kannattaa mielestäni lähestyä kevyellä, myönteisellä otteella. Itselleen voi myöntää että asia ahdistaa, olla ottamatta liikaa paineita sen harjoittelusta, muttei myöskään päästää itseään liian helpolla, sillä silloin tuloksia on aivan turha odottaa.

Toivotan menestystä ja hyvää mieltä harjoitteluun, kyllä se siitä :)

PS. Näitä aiheita käsittelen paljon myös ”Eroon ujoudesta ”-kirjassani. Mikäli rohkeutensa ja sosiaalisten taitojensa kehittäminen kiinnostaa, pääset tutustumaan kirjaan täältä.

PPS. Jos kaipaat henkilökohtaisempaa opastusta itsevarmuuden lisäämiseen ja tykkäisit opiskella sitä yhdessä muiden kanssa, tutustu seuraavaan Itsevarma Minä -kurssin toteutukseen ja tule mukaan!

(Visited 2 325 times, 1 visits today)

0 comments… add one

Leave a Comment