Mitä demokraattiset koulut voivat opettaa meille elämästä?

demokraattiset koulut

Mitä demokraattiset koulut voivat opettaa meille elämästä? Tänään minulla oli kunnia haastatella vaihtoehtokasvatuksen ja koulutuksen asiantuntijaa, demokraattisen Feeniks-koulun perustajaa sekä kokenutta vertaistukikouluttajaa Marko Koskista.

Ensin juttelemme Markon kanssa demokraattisista kouluista yleensä ja lopuksi hyppäämme osuuteen, jossa Marko kertoo meille mitä demokraattisista kouluista tutut periaatteet ja toimintamallit voivat opettaa meille motivaatiosta ja ajankäytöstä ja sitä kautta parantaa meidän aikuistenkin elämää.

Ensin voisin kuitenkin esitellä monille ehkä ennestään tuntemattoman demokraattisten koulujen konseptin.

Mitä ovat demokraattiset koulut?

Lainaan pätkän tästä loistavasta demokraattisista kouluista kertovasta jutusta:

” Demokraattinen koulu on yleisnimitys noin 200 maailman ja 70 Euroopan koululle, joita yhdistää se, että oppilaille on annettu merkittävästi valtaa koulua ja omaa opiskelua koskevassa päätöksenteossa. Vanhin tällainen koulu on vuonna 1921 perustettu Summerhill School. Kenties nykyään arvostetuimpia demokraattisia kouluja ovat maailman vajaat 40 ns. Sudbury-koulua, joista lähin löytyy Tanskasta.

Demokraattiset koulut jakavat yleensä ajatuksen siitä, että perinteisissä kouluissa hukataan lapsen luontaista potentiaalia vahvan ulkoaohjautuvuuden (OPS, opetusmetodit) vuoksi, ja demokraattisissa kouluissa korostetaankin lapsen sisäistä motivaatiota ja vapauteen yhdistyvää vastuuta yhteisön toimivuudesta. Demokraattisessa koulussa ei yleensä ole pakollisia oppitunteja, vaan niitä järjestetään, jos oppilas sitä pyytää. Koulun yhteisiä asioita ja mm. opettajavalintaa päätetään usein äänestyksellä, jossa jokaisella oppilaalla ja opettajalla on yksi ääni.

Demokraattisen koulun eduiksi voidaankin nähdä lasten avoin ja aito vuorovaikuttaminen sekä kasvaminen syvädemokraattisiksi, itseohjautuviksi ja proaktiivisiksi ihmisiksi. Demokraattisia kouluja kyseenalaistetaan monesti “liiallisen vapauden” vuoksi, joskin monet tutkimukset puolustavat demokraattista tapaa järjestää opetusta, ja esimerkiksi alkuperäisestä Sudbury-koulusta jatkaa n. 70 % oppilaista korkeakouluihin.

Demokraattisessa koulussa ei yleensä ole oppitunteja, ellei niitä erikseen pyydetä. Luokkajakoa tai ikäryhmäjakoa ei myöskään ole. Tämä antaa oppilaille mahdollisuuden muodostaa oman fyysisen ja sosiaalisen ympäristönsä omista tarpeistaan käsin. Kiusaamista ei demokraattisissa kouluissa yleensä juurikaan esiinny. Luultavasti tämä oman “reviirin” ja oman tilan muodostaminen vähentää tarvetta muiden kiusaamiselle tai huomionhakuisuudelle. Lisäksi se, että jokainen tekee sitä mikä kiinnostaa, on lähtökohtaisesti asetelma, jossa erilaisuutta opitaan kunnioittamaan.

Oppilailla ja opettajilla on yhtäläinen äänioikeus koulua koskevissa asioissa. Tämä kasvattaa osallistumiseen, itseohjautuvuuteen ja toiminnallisuuteen passivoimisen sijaan. Joissain kouluissa jokaisella osallistujalla on lisäksi veto-oikeus, eli kaikkien tulee puoltaa tai myöntyä ratkaisuun ennen sen vahvistamista. Usein yhteisäänestyksellä päätetään mm. joka vuosi se, ketkä opettajat jatkavat koulussa. (Joskus päätösvalta tästä voi olla rehtorilla.) Pienimpien oppilaiden kiinnostus ei ehkä riitä päätöksentekoon, eikä ketään myöskään pakoteta siihen osallistumaan.

Opetussuunnitelmaa ei yleensä ole, tai opettajalla voi olla oma toimintasuunnitelmansa jota hän seuraa, mutta ketään ei pakoteta osallistumaan opetukseen. Tiedonlähteinä oppilaalla on kaikkien opettajien lisäksi kaikki muut oppilaat ja kaikki tilat ja materiaalit (kirjat, internet, taideluokat, monet erilaiset tilat, piha, jne…). Kuinka kukaan sitten oppii esimerkiksi lukemaan, jos sitä ei opeteta? Kumma kyllä, lähes kaikki oppivat – omassa aikataulussaan. Lähes kaikkihan oppivat myös puhumaan, vaikka sitä ei meille erikseen opeteta. Onkohan se siis sittenkään niin kummallista…”

Toisin sanoen demokraattiset koulut pyörivät sen periaatteen varassa, että oppilaat näyttävät kykenevän oppiman ja kehittymään omasta sisäisestä motivaatiostaan käsin, vailla tarvetta ulkopuoliseen paineeseen ja motivointiin. Koulukiusaamista ja häiriköintiä ei juurikaan esiinny, sillä oppilaita ei pakoteta ryhmissä tilanteisiin, joista selviytymiseen heillä ei ole työkaluja. Myöskään auktoriteettiongelmia ei synny, sillä opettajat eivät toimi toimintaan pakottavina auktoritäärisinä hahmoina vaan pikemminkin vapaaehtoisina neuvonantajina.

Tuloksena näyttää syntyvän oppilaita, jotka lopulta omaksuvat pääosin samat asiat kuin perinteistenkin koulujen oppilaat, mutta vailla niitä auktoriteettipelkoja, passiivisuutta, itseohjautuvuuden puutteita ja stressiä, jotka niin usein näyttävät vainoavan perinteisten koulujen oppilaita.

Mitä demokraattiset koulut voivat opettaa meille elämästä?

Jevgeni: Olen kuullut väitettävän, että demokraattiseen kouluun sijoitettava häirikköoppilas muuttuu nopeassa aikataulussa kunnolliseksi ja innostuneeksi kouluyhteisön jäseneksi. Osaatko Marko kertoa, mikä tässä on takana?

Marko:

Demokraattisissa kouluissa oppilaalla on takanaan täysi tuki ja luottamus oppilaan kykyyn toimia yhteisössä sekä usko ihmisen hyvään. Ihminen, jota kunnioitetaan, pyrkii kunnioittamaan myös muita.

Kouluissa vallitsee demokraattinen hallintomalli, jossa ei ole auktoriteetteja, joita vastaan kapinoida. Ainoa auktoriteetti on se yhteisö, johon oppilas itsekin kuuluu. Tämä ei tarkoita etteikö rajoja olisi olemassa. Rajat vain asetetaan yhteisön kautta. Yhteisö valvoo ja tarvittaessa pysäyttää rajojen rikkomisen.

Perinteisten koulujen suurin yksittäinen ongelma on suuren oppilasmäärän pakottaminen samaan tilaan ja tilanteeseen, josta selviämiseen heillä ei vielä ole työkaluja. Tämä johtaa häiriköintiin ja kiusaamiseen. Demokraattisissa kouluissa jokaisella on oikeus valita oma tilansa, joten tällaisia konflikteja ei synny.

Jevgeni: Millainen on opettaja, joka ei opeta? Kuinka oppiminen demokraattisissa kouluissa tapahtuu? Miltä näyttää tuollaisen koulun arki?

Marko:

Oppilasta ei pakoteta mihinkään eikä ohjata mihinkään, vaan oppilas päättää itse, miten koulupäivänsä käyttää. Joissain kouluissa on oppitunteja, joissain ei. Joissain suoritetaan tutkintoja, joissain ei. Kuitenkin osallistuminen on aina oppilaan oma päätös.

Oppilaita ei myöskään motivoida mitenkään. Luotetaan täysin siihen, että ihmisellä on oma motivaatio selvitä tässä maailmassa. Sitä motivaatiota tuetaan. Luottamus ja välittäminen ovat keskeisiä tekijöitä. Oppilaasta välitetään ja häneen luotetaan ilman, että häntä kuitenkaan jätettäisiin oman onnensa nojaan tai heitteille.

Opettaja toimii kanssa-auttajana, jolla ei ole oikeutta tehdä päätöksiä oppilaan puolesta. Tämä luo tasa-arvoisen ilmapiirin, jossa kunnioitus on aidosti vastavuoroista ja se syntyy ansaittuna, ei järjestelmän kautta.

Opetus käytännössä? Opettaja antaa resursseja, joita oppilaat voivat käyttää tarpeensa mukaan. Opettajat toimivat ikään kuin kirjoina, jotka oppilaat voivat avata tarvitessaan tietoa. Opettajat voivat tehdä aloitteita asioista, joista ovat kiinnostuneet, mutta eivät tyrkytä neuvojaan tai ohjelmiaan. Jos opettaja haluaa esimerkiksi katsoa jonkin näyttelyn, hän saattaa kysyä haluaisivatko oppilaat lähteä mukaan, mutta ei ilmaise että ”tästä nyt olisi teille kovasti hyötyä”.

Tietysti koulut ja oppimisympäristöt pyritään rakentamaan virikkeellisiksi ja toimintaan ja oppimiseen kannustaviksi.

Jevgeni: Jos saisit muuttaa jotakin nykyisessä koulujärjestelmässämme, mitä se olisi?

Marko:

Yksi asia riittäisi. Otettaisiin pakolliset oppitunnit pois. Koulupäivä voisi olla pakollinen, tunnit ei, edellyttäen, että kouluilta löytyy tarpeeksi tiloja viettää aikaa. Yleensähän näin on. Jos verrataan pakollisten oppituntien etuja ja haittoja, näen haittoja paljon enemmän kuin etuja.

Ainoa todellinen etu nykyisessä pakollisessa oppituntijärjestelmässä on se, että oppilaat altistetaan suurelle määrälle erilaisia virikkeitä, aiheita ja teemoja, joihin he eivät ehkä törmäisi itse.

Haittoja taas ovat ainakin seuraavat:

Syrjiminen, sosiaaliset ongelmat, koulukiusaaminen ja epäreilu ryhmäytyminen, jotka johtuvat siitä, että oppilaat pakotetaan suurin joukoin samaan tilaan. Se, että on vain yksi opettaja ja ainoastaan oman luokan oppilaat resursseina. Resurssien ja virikkeiden rajaaminen vain pakolliseen sisältöön. Ulkoiseen motivointiin opettaminen (”tee läksyt tai muuten…”) ja vaikutusmahdollisuuksien vähäisyys sekä sitä seuraava passivoituminen. Epädemokraattisuus ja sitä seuraava autoritäärisyys. Opettajan ajan hukkaaminen toisaalta niihin oppilaisiin jotka eivät opetusta tarvitse, toisaalta niihin joiden on vaikeaa tai mahdotonta oppia pakotetussa tilanteessa.

Jevgeni: Väitetään että demokraattisista kouluista valmistuisi muita aloitekykyisempiä ja aktiivisimpia oppilaita. Jos asia on tosiaan näin, mistä se voi johtua?

Marko:

Ihminen, joka jatkuvasti seuraa toisen ohjeita, ei opi ottamaan vastuuta tai osoittamaan aloitteellisuutta. Perinteisissä kouluissa ei kannusteta tarpeeksi aloitteellisuuteen, vaan siitä usein jopa rangaistaan. Suositaan tottelevaisuutta vastuunoton sijaan.

Jevgeni: Kuinka tämä kaikki tieto voi hyödyttää meitä aikuisia? Mitä demokraattisten koulujen periaatteita me aikuiset voisimme soveltaa parantaaksemme elämäämme?

Marko:

Ensinnäkin motivaatio. Olemme tottuneet toimimaan ulkoisen motivaation puitteissa. Teemme työmme hyvin koska muuten pomomme olisi vihainen meille, menemme töihin koska yhteiskunta haluaa meidän menevän ja teemme muutenkin asioita siksi, että joku tai jokin ulkoinen motivoi meitä siihen. Mutta mitä jos hetkeksi pysähtyisimme miettimään mitä me itse haluaisimme oikeasti tehdä? Olisiko elämämme parempaa ja tyydyttävämpää, jos tekisimme niitä asioita joita itse haluaisimme tehdä sen sijaan, että antaisimme jonkun toisen määrätä elämästämme? Jos tekisin työtä vain rahan takia, ehdottomasti lopettaisin sen.

Marko:

Huomiota kannattaa myös kiinnittää ajankäyttöönsä. On todella tärkeää että ihmisillä on aikaa, jolloin ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Jolloin voi vain mietiskellä vaikka sitä, mitä todella haluaa tehdä. Demokraattisissa kouluissa oppilaiden ensimmäinen vuosi menee monesti siihen, että oppilas lähinnä mietiskelee eikä näytä tekevän ulkoisesti mitään. Prosessi vaatii aikaa ja se on hyvin tärkeää käydä läpi.

Marko:

Tärkeä osa muutosprosessia on myös itsensä ympäröiminen ihmisillä, jotka kannustavat sinua muutokseen ja tukevat siinä. Näin tuo ympäristön paine saadaan minimoitua.


Suurkiitos Markolle haastattelusta! Se oli paitsi inspiroiva, myös ajatuksia herättävä. Tässä vielä linkki Markon Feeniks -kouluun, mikäli asia sattuu olemaan ajankohtainen! Kiitos lukemisesta ja paljon tsemppiä teille jokaiselle!

Rakkaudella,

Jevgeni

Aiheeseen liittyviä kirjotuksia