Muutoksen huomaamattomuudesta

muutoksen huomaamattomuudesta

Moimoi!

Tiedättekö sen jutun, että jos sammakon laittaa veteen ja sitten pikku hiljaa kuumentaa veden kiehuvaksi, niin sammakko kiehuu hengiltä koska ei huomaa veden lämpötilan nousua, koska se nousee niin tasaisen hitaasti, että sammakko ehtii sopeutua siihen?

En tiedä onko tuo juttu tosi vai jokin urbaani legenda (lisäys: ilmeisesti legenda), mutta minulle siitä tuli mieleen muutoksen huomaamattomuus.

Olen huomannut moneen otteeseen, kuinka sitä yrittää kovasti muuttaa itseään johonkin suuntaan, mutta vaivannäöstä huolimatta mitään ei vain tunnu tapahtuvan. Sitten muuttumisen ikään kuin unohtaa tai siihen kyllästyy ja antaa koko homman olla, kunnes jonkin ajan kuluttua sitä vain eräänä päivänä huomaa että kappas, muutos on vain tapahtunut ikään kuin huomaamatta.

Muistan kun halusin joskus teini-iän lopulla oppia eroon sulkeutuneesta kehonkielestäni. Minulla oli tapana istua jalat ristissä, kädet ristittynä rinnan yli ja katse tiukasti maassa. Kun halusin tästä eroon, aloin tietoisesti istumaan jalat levällään, katse suorassa ja kädet muualla kuin rinnan päällä. Joka kerta kun istuin jossakin, yritin muistaa tehdä tämän.

Tätä jatkui sen puolisen vuotta eikä siitä ollut mitään hyötyä. Joka kerta kun unohdin tarkata itseäni, palasin automaattisesti siihen samaan vanhaan. Istuin siis kuin jokin sulkeutunut ja epävarma nörtti (joka tosin varmaan olinkin). Lopulta taisin kyllästyä koko yrittämiseen ja jätin homman sikseen.

Joskus muutamaa kuukautta myöhemmin aloin syystä tai toisesta jälleen tarkkailemaan istumistani, ja kas kummaa, huomasin että minulla oli tapana sekä istua että liikkua muutenkin kaikkea muuta kuin epävarmalla ja sulkeutuneella tavalla. Haluamani muutos oli tapahtunut, mutta jotenkin täysin huomaamatta.

Voi olla että se johtui yleisestä itsevarmuuden lisääntymisestä, voi myös olla että aiemmin käynnistämäni muutos vain vei itsensä jollain autopilotilla loppuun. Joka tapauksessa se tapahtui.

Toinen vastaava keissi oli se, kun halusin oppia eroon turhasta stressaamisesta. Koin niihin aikoihin olevani jo hyvin määrätietoinen kaveri ja lähestyin tavoitetta suorastaan tosissani. Pänttäsin kaiken stressinhallintamateriaalin mitä käsiini sain, opiskelin tunteiden toimintaa ja muodostumista sekä mitälie kaikkia rauhoittumis-, tasapaino- ja mielenhallintatekniikoita.

Ei liene tarpeellista edes sanoa, että eihän mistään noista mitään suoraa hyötyä ollut. Joo, olin kerännyt melkoisen määrän paikoin jopa hyödyllistä tietoa päähäni, mutta se ei vain jostain syystä johtanut haluamaani muutokseen. En muista jätinkö tämän tiedon lopulta ihan tietoisesti hautumaan vai luovutinko tämänkin jutun kanssa, mutta joka tapauksessa siirryin miettimään muita juttuja kuin sitä stressistä eroon pääsyä.

No yllätys yllätys, eräänä päivänä sitten vain huomasin että hetkinen, eipä ole tullut ressattua ihan hetkeen! Eikä ihan kauheasti ole stressiä tuon jälkeenkään kuulunut (olisikohan tuosta nyt noin hieman alle vuoden verran aikaa). Muutos oli tapahtunut tässäkin täysin minun huomaamatta. Ehkäpä kaikki keräämäni tieto oli vain asetellut itsensä jotenkin oikein, ehkä jokin oivallus oli auttanut minua tajuamaan jonkin viimeisen oleellisen asian, ehkäpä jotain muuta. Stressi oli kuitenkin pois ja veks, eikä ole sen jälkeen paria kolmea poikkeustapausta lukuun ottamatta oveen  kolkutellut.

En suinkaan hae tässä sitä, että muutokset tapahtuisivat ihan täysin itsestään. Tuskin kumpikaan noista mainitsemistani olisi toteutunut, ellen olisi ensin nähnyt isoa vaivaa niiden käynnistämisessä. Voi tosin yhtä hyvin olla niinkin, että ne toteutuivat jostain ihan muista syistä. Olen kuitenkin sen verran useaan otteeseen kuullut myös muilta samaa, että luulen tästä löytyvän edes pieni totuuden siemen.

Mene ja tiedä. Ihan vain muutama tälläinen ajatus tällä kertaa.

 

(Visited 216 times, 1 visits today)

2 comments… add one

  • Sampo Hei 20, 2012, 10:57 pm

    Olen itsekin kelannut asiaa ja päätynyt siihen, että jonkun päähänpinttymän ”unohtaminen” on jo itsessään merkki muutoksesta. Jaa miksi? No pelkästään siksi, että unohtamalla kiihkeästi haluamasi asian se lakkaa olemasta sinulle päähänpinttymä ja pystyt keskittymään olennaisempiin asioihin vähemmällä stressillä. Kuten itse mainitsit, eräänä päivänä tulee kuin ohimennen huomanneeksi, että kappas, olenkin kehittynyt tässä asiassa, joka ennen oli minulle melkeinpä elämän ja kuoleman kysymys, vaan eipä ole enää.

    Epäloogista? Ei niinkään. Stressaamalla jotain tiettyä asiaa itsessään, vaikkapa kehonkieltä, änkyttämistä, punastumista, ärrävikaa, mitä tahansa, ihminen allokoi aivan tuhottomasti resursseja juuri tuon asian seuraamiseen ja menettää usein suhteellisuudentajunsa. Esimerkkinä voin sanoa, että omassa elämässäni oli kausi, jolloin keskityin hyvin paljon suullisen englannin kielen taitoni parantamiseen. Piilevänä tavoitteenani oli hioa aksenttiani niin, etten kuulostaisi englantia puhuessani enää vierasmaalaiselta, tai ainakaan suomalaiselta. Loppupeleissä asiasta tuli minulle pakkomielle, ja huomasinkin pian englanniksi keskustellessani keskittyväni enemmän ääntämisasuuni kuin itse puheeni sisältoon. On kai turha edes sanoa, että ennen pitkään kaikki englanniksi käytävät sosiaaliset tilanteet alkoivat tuntua minusta piinaavilta kun kelasin ainoastaan tekemiäni ääntämisvirheitä ja kommähdyksiä. Kaiken lisäksi minusta tuntui, että minkäänlaista kehitystä ei ollut tapahtunut. Puolen vuoden piinan jälkeen jätin asian sikseen, sillä se oli ajaa minut hulluksi.

    Kelataan vuosi eteenpäin. Juttelen eräälle amerikkalaiselle tuttavalleni ilman, että edes sen kummemmin tiedostan puhuvani englantia. Keskustelun lomassa hän mainitsee, etten kuulosta lainkaan suomalaiselta. Hämmennyn, sillä en itse edes ajatellut koko asiaa, vaikka se joskus olikin minulle niin tärkeä. Kiinnittämällä huomiota viime kädessä hyvinkin kosmeettiseen seikkaan tajusin tehneeni kärpäsestä härkäsen ja samalla itsestäni äärimmäisen itsekeskeisen ja huonon keskustelukumppanin. Vasta päästämällä irti pystyin keskittymään olennaiseen ja siten parantamaan merkittävästi elämänlaatuani.

    • Jevgeni Hei 21, 2012, 2:01 pm

      Kappas. Pystyn äärimmäisen hyvin samaistumaan just tuohon esimerkkiin, mulla kun on vähän samantapainen tilanne meneillään omassa elämässäni.

      Mulla on ollut skidinä noin about kaikki mahdolliset puheviat, joista olen sittemmin kylläkin päässyt eroon, mutta puheeseen on jäänyt kuitenkin eräänlainen pieni korostus. Arkielämässä se ei haittaa mitenkään, kykenen olemaan hyvinkin verbaalinen, puhumaan ja ääntämään sujuvasti ja vapautuneesti, juuri siksi etten ajattele sitä.
      Sen sijaan päivätöissä ollessani (kyseessä avotoimisto, jonka koen muutenkin hieman painostavana), olen jotenkin taipuvainen kuvittelemaan että kaikki ympärillä kuuntelevat kun puhun tiimikavereilleni, minkä seurauksena alan itsekin kiinnittämään aivan liikaa huomiota ääntämiseeni, minkä seurauksena juttujeni sisältö ja verbaalinen anti on todella paljon huonompaa kuin arkielämässäni. Pitääpi katsoa miten käy, jos lakkaan kiinnittämästä huomiota puhesuoritukseen, ehkäpä alkaa sujua niin kuin sujuu muuallakin.

Leave a Comment