Ajatuksiani nuorten miesten syöksykierteestä

nuorten miesten syrjäytyminen

Hei!

Viime aikoina mediassa on yhä useammin noussut esiin nuorten miesten hätä (esim. 1, 2, 3, 45, 6, 7, 8, 9). Esiin on nostettu erityisesti syrjäytyminen ja siihen välillisesti liittyviä aiheita, kuten yksinäisyys, mielenterveyden ongelmat, työnsaannin haasteet sekä vihaisen maailmankuvan vahvistuminen. Erityisesti näissä jutuissa toistuu se, että jopa viidesosa suomen nuorista miehistä on syrjäytymisvaarassa. Mikäli tuo luku pitää edes pääosin paikkaansa, on se kieltämättä melko suuri.

Koska kohtaan omassa työssäni juuri näitä miehiä, haluan kirjoittaa omia ajatuksia ja havaintojani tästä aiheesta.

Yleensä en ota mitään kantaa näihin sukupuoliaiheisiin. En miesten, en naisten, enkä muunsukupuolisten haasteisiin liittyen. Syy tähän on se, että tällä hetkellä nämä aiheet ovat vahvassa murroksessa ja niiden ympäriltä tuntuu uupuvan keskustelurauha. En tykkää kirjoita aiheista, joista kirjoittaminen herättää vahvoja mielipiteitä puolin tai toisin, enkä varsinkaan jaksa käydä niihin liittyviä nettiriitoja.

Lisäksi näin mielenterveystyön näkökulmasta on aivan ilmiselvää, että sekä naisten, miesten, että muunsukupuolistenkin hätä on tällä hetkellä ihan todellinen. Yhdessä meillä on mahdollisuus vähentää sitä. Tie muutokseen taas käy ymmärryksen kautta, joten yritetään ymmärtää toisiamme.

Tästä aiheesta kirjoittaminen on käynyt mielessä useita kertoja viime vuosien aikana, mutta olen vältellyt sitä siksi, että olen tulkinnut sen ilmentymän yksittäistapauksiksi. Nuori mies, jolla on vaikeuksia saada töitä, vaikka hän yrittääkin sitä tosissaan? Yksittäistapaus. Nuori mies, joka kirjoittelee vihamielisiä juttuja nettiin? Yksittäistapaus. Nuori mies, jonka elämä koostuu pääasiassa kaljan kiskomisesta ja pilvenpoltosta? Yksittäistapaus.

Viimeistään nyt alkaa näyttää siltä, että nämä ovat hyvin kaukana yksittäistapauksista. Paitsi että nämä nouset yhä uudelleen esiin mediassa, kohtaan näitä henkilöitä jatkuvasti myös omassa työssäni. Eivätkä kohtaamiset rajoitu vain työhön, vaan niitä tapahtuu jatkuvasti myös omassa sosiaalisessa elämässäni. Tämä kaikki on aivan liian toistuvaa selittyäkseen enää yksittäistapauksilla.

Valitettavin asia lienee se, että nuo mainitut esimerkit yhdistyvät usein samoissa ihmisissä. Kaljan liiallinen kittaaminen, vihainen nettipostailu ja työnhaussa epäonnistuminen yhdistyvät usein samassa henkilössä. Eivätkö ongelmat jää tähän, vaan seassa on usein jokin mielenterveydellinen haaste, ikävä perhetausta ja ikäviä elämänkokemuksia. Nämä nuoret miehet ovat usein siis ns. moniongelmaisia.

Tätä tekstiä ei pidä ottaa minään kauhistelukirjoituksena. Vaikka nämä mainitut ihmiset ovat usein moniongelmaisia, ei se tarkoita sitä, että he olisivat jonkinlaisia alati kärsiviä ihmisraunioita. Päinvastoin moni kertoo olevansa pohjiltaan ihan tyytyväinen elämäänsä, enkä yhtään epäile sitä. On ymmärrettävä ja kunnioitettava sitä, ettei jokainen ihminen haluakaan elää sillä ”perinteisellä tavalla”, eli luoda uraa, hankkia perhettä ja olla yhteiskunnan tuottava jäsen. Minun puolestani tällainen heille sallittakoot.

Tätä juttua ei pidä myöskään ottaa minkäänlaisena kritiikkinä. Ei ole kovinkaan montaa vuotta siitä, kun minut itsenikin olisi voinut laskea tähän joukkoon. En myöskään tarkastele tätä miesjoukkoa mitenkään ”ylhäältä päin”, vaan lähinnä kiinnostuneena, sillä tämä joukko tosiaan näkyy yhää useammin työssäni ja olen toisinaan itsekin ollut elämäni aikana osa samaista joukkoa.

Monen kohtaamani nuoren miehen jutuista kuitenkin kuuluu sen, että kyllä se ura, perhe ja perinteinen elämä sinänsä kelpaisivat, jos vain jotenkin onnistuisi sellaisen saamaan. Eli perinteiseltä elämänpolulta syrjäytyminen ei ole tapahtunut omasta halustaan, vaan ainakin osittain vastoin omaa tahtoaan.

Mitkä ovat syitä siihen, että näin tapahtuu? Miksi jotkut nuoret miehet näyttävät pärjäävän elämässään varsin vaivattomasti, kun toiset eivät saa edes palautettua ajoissa Kelan papereita saadakseen ilmaista rahaa?

Moni (yleensä oikeistotaustainen) tuttavani tykkää olla sitä mieltä, että kyse on näiden miesten laiskuudesta, vastuun välttelystä ja yleisestä löysyydestä. Nämä nuoret miehet eivät pärjää, koska he nyt vain sattuvat olemaan heikkoa ainesta. Näin ajatteleville ihmisille suosittelisin jonkinmuotoisen sosiaali- tai mielenterveystyön tekemistä edes kuukauden ajan. Luulen, että tuollaiset laiskuuspuheet loppuisivat melko äkkiä. Todelliset nuorten miesten ongelmien aiheuttajat ovat monimuotoisia ja vieläpä vahvasti keskinäisriippuvaisia. Se, mikä näyttää ulospäin laiskuudelta (ja siltähän se usein sinänsä näyttää, ellei aihetta sen syvemmin ymmärrä) on yleensä ihan muuta kuin laiskuutta.

Kaikki tässä tekstissä mainittu pätee toki ihan samalla tavalla muihinkin sukupuoliin, kuin vain miehiin. Myös muut voivat joutua syrjäytymiskierteeseen samoista syistä.

Avataan siis hieman näitä syöksykierteen aiheuttajia. Kyseessä ei ole millään tavalla uusi tai tuntematon aihe, vaan siitä (eli työnsaannin vaikeudesta, syrjäytymisestä, yksinäisyydestä, mt-ongelmien vaikutuksesta ym.) on saatavilla rutkasti tutkimustietoa. Mielenkiintoista on kuitenkin näiden keskinäisvaikutusSiis se, kuinka useat samanaikaiset ja toisistaan riippuvaiset haasteet aiheuttavat ihmiselämään kierteen, josta on pidemmän päälle hyvin vaikeaa päästä irti.

Elämänsä ongelmien korjaaminen on verrattain helppoa silloin, kun niitä on vain pari kerrallaan. Eikä aina silloinkaan. Mitä enemmän samanaikaisia ongelmia on, sitä vaikeammaksi niiden korjaaminen muuttuu. Ja vaikka alla mainitut yksittäiset ongelmat eivät monien mielestä edes ole ”niin kovin vakavia”, yhdessä ne sitä ovat. Katsotaan siis, mikä meidän syöksykierteessä olevia nuoria miehiä havaintojeni mukaan vaivaa.

(Kehotan kuitenkin lukemaan tätä tekstiä kriittisesti, sillä monet ongelmatekijät, joita mainitsen, eivät välttämättä liity toisiinsa. Vaikka ne usein tuntuvatkin esiintyvän samanaikaisesti, ei tätä pidä ymmärtää niin, että ne esiintyisivät aina samanaikaisesti tai että yksi johtuisi toisesta. Mainitsen tässä tekstissä hyvin erilaisia asioita, jotka voivat esiintyä tai olla esiintymättä eri henkilöissä monina erilaisina yhdistelminä. Ennen kaikkea tätä ei pidä ymmärtää jonkinlaisena yleiskuvauksena ”syrjäytyvistä nuorista miehistä”, sillä sitä tämä ei ole. Tarkoitus on vain nostaa esiin yksittäisiä, mutta hyvin toistuvia piirteitä.)

Hankala perhetausta ja nuoruuden kokemukset

Kuten monien muidenkin elämän ongelmien kohdalla, nousee myös syrjäytyvien miesten puheissa esiin perhetaustan vaikutus. Tapauksia on monenlaisia ja ne kuulostavat keskimäärin hyvin tyypillisiltä. Jonkun vanhemmille ovat turhan kovasti maistuneet viinakset. Jollakulla on ollut kotonaan äärimmäisen kova kuri. Joltakulta on vaadittu pelkästään hyviä suorituksia. Jonkun vanhemmat ovat eronneet epäsiistillä tavalla. Jonkun perhe on joutunut muuttamaan uudelle paikkakunnalle esimerkiksi teini-iän kynnyksellä ja kaikki kaverit ovat jääneet vanhalle paikkakunnalle, eikä uusia ystävyyssuhteita ole onnistuttu solmimaan. Jotakuta on kiusattu koulussa. Joku on syystä tai toisesta ajautunut epämääräisiin porukoihin.

Vaikka mainitut tekijät ovatkin keskinään hyvin erilaisia ja vaikuttavat ihmiseen monin eri tavoin, niitä yhdistää yksi asia. Ne kaikki on yhdistetty myöhempiin elämänhallinnan tai mielenterveyden ongelmiin. Näin ihminen saattaa jo alkuelämästään ”saada käsiinsä huonommat kortit”, joilla on myöhemmin vaikeampi pärjätä elämässä.

Kielteisiä kokemuksia ihmisistä / töistä / seurustelusta

Toinen merkittävä tekijä tuntuvat olevan kielteiset kokemukset elämän keskeisistä asioista.

Me ihmisethän olemme olentoja, jotka pyrkivät välttelemään asioita, jotka ovat aiemmin tehneet meille kipeää. Kun nämä kivuliaat asiat ovat esimerkiksi muita ihmisiä, työntekoa tai vaikkapa vastakkaisen sukupuolen kanssa olemiseen liittyviä asioita, nämä kaikki aiheet muuttuvat aiempaa ahdistavammiksi ja vaikeammiksi. Kun sitten töissä käyminen, muiden ihmisten kanssa oleminen tai vastakkaiseen sukupuoleen tutustuminen muuttuu ahdistavaksi, altistaa se sille, että alamme välttelemään näitä ahdistavia ahdistavia

Tässä muutama esimerkki siitä, miten alunperin mukavat ja myönteiset asiat muuttuvat ajan kuluessa aina vain vaikeammiksi:

Ikävät kokemukset työssä

Töissä sattuu hankalia tilanteita. Ehkäpä joku antaa meille jonkin työtehtävän, joka osoittautuu liian vaikeaksi ja josta emme siksi suoriudu ja vihastutamme esimiehen tai aiheutamme ongelmia työkavereillemme. Tai sitten joudumme työpaikkakiusaamisen kohteeksi. Tai työpaikan pomo on hankala ihminen, jonka seurassa on ahdistavaa olla. Tai myöhästymme pari kertaa töistä jonkin inhimillisen virheen seurauksena ja saamme mielestämme ansaitsemattomat potkut. Tavalla tai toisella työssäkäynnin ympärille alkaa muodostumaan yhä enemmän kielteisiä tunteita ja merkityksiä. Työ ei olekaan enää jotain miellyttävää, vaan jotain ahdistavaa. Tällaiset tuntemukset taas voivat laskea esimerkiksi työnhakua kohtaan tuntemaamme motivaatiota, jolloin työnhaku kärsii ja todennäköisyys työllistymiselle vähenee.

Ikävät ihmiskokemukset

Hyvin keskeinen aihe syrjäytyvien miesten puheessa on muita ihmisiä kohtaan tunnettu epäluottamus. Muut ihmiset ovat jollain tavoin kohdelleet meitä huonosti, jolloin olemme oppineet, että ihmisten kanssa kannattaa olla varovainen. Ehkä meitä on kiusattu, ehkä huiputettu, ehkä petetty, ehkä käytetty jotenkin hyväksi, ehkä satutettu jollain muulla tavoin. Mitä enemmän kielteisiä kokemuksia muista ihmisistä kertyy, sitä hankalampaa heihin on suhtautua myönteisyydellä ja luottamuksella. Katkeruus ja pelko nostavat päätään.

Tällainen taas altistaa alati syvenevälle kielteiselle kierteelle. Kun ihmisiä katsoo lähtökohtaisesti pelolla, vihalla ja epäilyksellä, näkee heistä ennen kaikkea ne huonoimmat puolet. Ja huonoja puoliahan meissä ihmisissä kyllä on vaikka millä mitalla, jos niitä tieten tahtoen pyrkii löytämään. On totta, ettemme ole pelkästään hyväntahtoisia ja viattomia olentoja. Mitä pidempään elämme siten, että etsimme muista ihmisistä ennen kaikkea kielteisiä puolia, sitä enemmän usein vahvistamme kielteistä maailmankuvaamme.

Tämä taas on ongelma siksi, että tässä maailmassa on aidosti vaikeaa pärjätä, jos muista ihmisistä ei pidä, eikä heihin luota. On vaikeaa saada koulut käydyksi, jos muiden opiskelijoiden keskuudessa ei ole hyvä olla. On vaikeaa nauttia työssä olemisesta, jos asiakkaat ja työkaverit tuntuvat ahdistavilta. On vaikeaa pärjätä parisuhteissa, jos kumppaneihinsa ei esimerkiksi luota.

Ikävät kokemukset rakkaus- ja seksielämässä

Myös tämä on hyvin toistuva teema nuorten miesten puheissa. Koetaan, että ollaan tultu tavalla tai toisella satutetuiksi rakkaudessa tai seksuaalisuudessa. Ollaan ehkä oltu parisuhteessa, joka on aivan yllättäen päätynyt eroon. Tai kumppani on mennyt pettämään. Tai on saatu kokemus, että kumppani ei oikeasti välitä tai rakasta. Tai ollaan päädytty yhden illan juttuun, on tullut suorituspaineita, seksi ei ole toiminut ja mieleen on jäänyt häpeä ja epäonnistunut olo miehenä.

Nämä ovat kaikki yleisiä ja arkisia, lähes jokaisen ihmisen elämään kuuluvia tapahtumia. Ne sattuvat, mutta useimmat meistä pääsevät niistä yli eivätkä jää kantamaan kaunaa. Myös poikkeuksia kuitenkin on. Joku vihastuu ja katkeroituu. Joltakulta menee luottamus. Pahimmillaan katkeroituminen voi yleistyä esimerkiksi koko vastakkaista sukupuolta koskevaksi. Aletaankin ajattelemaan, kuinka ”kaikki naiset ovat typeriä ja pinnallisia” tai kuinka ”kaikki miehet ovat ihan sikoja”. Ja paljon pahempaakin tekstiä kuulee.

Tämä taas vaikeuttaa jatkossa pariutumista ja parisuhteissa onnistumista. Jos luottamusta tai kunnioitusta toista sukupuolta kohtaan ei ole, ei todennäköisesti ole kovin hyvä myöskään tulemaan tällaisten ihmisten kanssa toimeen. Ja jos oma katkeruus kuuluu puheesta ja näkyy käytöksestä, ei silloin ole sitä kuuminta hottia parisuhdemarkkinoillakaan. On ymmmärrettävää, etteivät naiset ihan ensisijaisesti harkitse kumppanikseen naisvihamielistä ja katkeroitunutta miestä. Ja sama toimii toki toisinkin päin. Ei tulisi heti mieleen valita kumppanikseen naista, jonka mielestä kaikki miehet ovat lähtökohtaisesti esimerkiksi epäluotettavia sikoja.

Joka tapauksessa pariutuminen siis vaikeutuu, mikä vuorostaan altistaa yksinäisyydelle sekä epäonnistumiselle perheen perustamisessa. Perheettömyys taas voi vuorostaan vähentää esimerkiksi työntekoon liittyvää motivaatiota. Kun ei ole perhettä huolehdittavana, on jälleen yksi syy vähemmän hakeutua töihinkään.

Työnsaannin hankaluus ja työn merkitys identiteetille

Suomessa arvostetaan työtä ja sen tekijöitä. Tekemällä työtä ihminen osoittaa olevansa arvokas yhteiskunnan jäsen. Tekemällä työtä saadaan paitsi taloudellista turvaa, myös merkityksellisyyden tunnetta. Ihminen toteuttaa itseään hedelmällisellä tavalla työn kautta. Tällaisia ihmisiä me muutkin suomalaisessa kulttuurissamme arvostamme.

Vaan miltä tuntuu, kun työtä ei onnistu saamaan? Työttömiä kausia elämässään kokeneet saattavat muistaa, miltä sellainen usein tuntuu. Sitä alkaa nopeasti epäilemään omaa kyvykkyyttään ja arvokkuuttaan. Lisäksi alkaa nopeasti rivien välistä huomaamaan, kuinka monet muut ihmiset suhtautuvat työttömiin. Ei toki avoimen kielteisesti, mutta usein kuitenkin hieman ihmetellen tai väheksyen. Sen kyllä tuntee ja huomaa.

Nuorena tämä ei ole välttämättä vielä kovin raskasta, sillä silloin monet ikätoverit ovat itsekin vielä työttöminä, kouluissa, etsimässä itseään Intiassa meditoiden ja reppureissaten tai jotain muuta vastaavaa. Iän karttuessa tästä kysymyksestä tulee kuitenkin painostavampi. Kun muut ympärillä valmistuvat ammattikorkeakouluista ja yliopistoista, rakentavat uraansa, menevät naimisiin ja hankkivat lapsia, alkaa oman erilaisuutensa huomaamaan yhä selvemmin. Ihminen on laumaeläin ja lauman tavoista poikkeaminen ei ole yleensä helppoa.

Aivan oma merkityksensä työllä on meille miehille. Vaikka olemmekin jo kymmeniä vuosia eläneet yhteiskunnassa, jossa kaikki sukupuolet käyvät yhtä lailla töissä ja elättävät itseään ja toisiaan, niin kyllä se ”perinteinen tapa ajatella” kolkuttelee siltikin jossain tuolla taustalla. Miehenä sitä herkästi ajattelee, että ”kaikesta huolimatta minun pitää pystyä elättämään perheeni”. Tämä taas on ymmärettävästi hyvin ahdistava ajatus, kun töitä ei ole onnistunut saamaan. Se aiheuttaa helposti häpeää ja syyllisyyttä.

Häpeä ilman tehokasta purkukeinoa

Yleinen tunne, joka nousee keskusteluissa tällaisten miesten kanssa on häpeä. Ihminen ei ole tyhmä olento. Ihminen tajuaa kyllä, milloin on epäonnistunut täyttämään yhteiskunnalliset normit ja kasvamaan muun yhteisön silmissä aikuiseksi. Häpeä ja epäonnistumisen tunne siitä, kun on epäonnistunut koulutuksen hankkimisessa, työpaikan löytämisessä, taloudellisen turvan luomisessa, kumppanin löytämisessä ja perheen perustamisessa, on raskas kokemus.

Häpeä on tunne, jota voidaan hoitaa ”nostamalla se päivänvaloon”. Häpeästään kertominen, vertaistuen piiriin hakeutuminen, muiden vastaavien häpeäkokemusten kuunteleminen, kaikki nämä ovat todistetusti tehokkaita tapoja käsitellä häpeää. Miesten kohdalla näiden päällä leijuu kuitenkin yhä jonkinlainen jäänne ahtaasta ja tukahduttavasta roolista. Mies ei itke, ei hae apua, ei näytä heikkoutta eikä nyt varsinkaan luojan tähden hakeudu mihinkään terapiaan!

Kun häpeää ei hoida, se jää elämään ja voi ajan myötä jopa kasvaa. Jokainen häpeää kokenut tietää, miltä häpeä tuntuu. Se on tunne, jota usein kuvataan esimerkiksi ilmaisuilla ”toivoin, että vajoaisin maan alle!”, ”teki mieli vaan piiloutua kun hävetti niin paljon!” ja ”tekee mieli kadota”. Häpeä saa meidät haluamaan pakoa. En pidä sitä kovinkaan ihmeellisenä, että syöksykierteeseen pudonneet miehet vetäytyvät yksinäisten asuntojensa sohvalle kaljan ja videopelien pariin, kun ihmisten seurassa joutuu toistuvasti kohtaamaan oman epäonnistumisensa ja siihen liittyvän häpeän.

Tämän usein huomaa vasta, kun on itse joutunut tilanteeseen, jossa ei ole onnistunut täyttämään yhteiskunnan odotuksia. Kun itsellään ei ole töitä, kumppania, rahaa, perhettä tai koulutusta, sitä alkaa kummasti huomaamaan, kuinka paljon muut puhuvat töistään, kumppaneistaan, hyvästä rahatilanteestaan, perheestään tai koulutuksestaan. Kun itsellään ei näitä ole, voi tällaisten keskustelujen toistuva kohtaaminen olla nöyryyttävää ja kiusallista. Omaan ja kaltaistensa seuraan vetäytyminen on silloin ihan ymmärrettävää.

Kielteisiä kokemuksia järjestelmästä

Yleinen esiin nouseva teema on myös se, että syrjäytyvillä nuorilla miehillä on ikäviä kokemuksia ”järjestelmästä”, eli esimerkiksi Kelan ja entisen sossun palveluista. Näiden kokemuksien tyyppi vaihtelee. Joku kokee, että hänet on pakotettu järjestelmän piiriin. Joku on kokenut väheksyvää suhtautumista sosiaalihenkilön taholta. Joku kokee olevansa pakotettu töihin, joita ei ole halunnut. Joku on joutunut kolmatta kertaa samalle ansioluettelon kirjoituskurssille.

Mitä pidempään ihminen on ollut ”järjestelmän asiakkaana”, sitä todennäköisemmin tähän suhteeseen mahtuu myös kielteisiä kokemuksia. Ja mitä vahvempia tai useampia kielteisiä kokemuksia syntyy, sitä enemmän epäluottamusta ja pettymyksen tunteita tähän suhteeseen saattaa muodostua. Näin ihminen saattaa pettyä järjestelmään, katkeroitua siihen tai jopa vieraantua siitä. Näin mahdollinen töiden tai koulutuspaikan löytyminen voi muuttua aina vain vaikeammaksi.

Päihteiden passivoiva vaikutus

Myös päihteiden käyttö näyttää olevan usein kuvioissa. Harvemmin mikään herskaa suoneen -tasoinen äärimmäinen väärinkäyttö, vaan ennemmin jonkinlainen kevyt ongelmakäyttö. Kevyt päivittäinen kaljoittelu tai pilvenpolttelu. Joko yksin tai ystävien kanssa. Ei niin paljoa, että koko elämä pyörisi päihteiden ympärillä, mutta sen verran, että päihteisiin usein liitetty ”passivoiva vaikutus” alkaa ajan myötä korostumaan. Tämä toki perustuu lähinnä omiin havaintoihini, eikä otanta tässä tapauksessa ole niin suurta, että tähän ihan varauksetta kannattaa suhtautua. Voi olla, että tätä tapahtuu enemmän ja voi olla että vähemmän. Toistuvasti se kuitenkin nousee esiin, eli jonkinlainen ilmiö tämä kai on.

Kuten aina, en tarkoita esittää tätä kauhistelevaan sävyyn. Päihteet ovat osa valtavan monen ihmisen elämää ja heillä olkoot siihen lupa, kunhan siitä eivät kärsi sivulliset. Passivoivan vaikutuksen kanssa on kuitenkin hyvä olla tarkkana. Se, että viettää pari iltaa viikossa mukavissa pöllyissä ja katselee samalla hauskoja videoita netistä on huomattavasti eri asia kuin se, että sitä tekee lähes jokaisena iltana.

Ongelma ei välttämättä ole edes itse päihteissä (harvat meistä ovat tässä asiassa itsekään puhtoisia, joten pitäisin moralisoinnin minimissään), vaan niiden vaikutuksesta elämänhallintaan. Jos edellinen ilta on mennyt (jälleen kerran) pitkäksi ja seuraavaan päivään herää vasta myöhään ja silloinkin pöhnäisenä, tulee siinä esimerkiksi luopuneeksi muutamasta tehokkaasta tunnista, jotka oli aikonut käyttää vaikkapa työnhakuun tai pääsykokeisiin lukemiseen.

Koska päihteitä käytetään usein myös samanhenkisten ystävien kanssa, tulee olla tarkkana kaveriporukan vaikutuksen kanssa. Jos koko kaveripiiri koostuu samalla tavalla syrjäytyvistä miehistä, ei se tarjoa kovinkaan hyviä mahdollisuuksia esimerkiksi kokonaisvaltaisen maailmankuvan kehittymiseen tai esimerkiksi pariutumiseen. Liiallinen päihteidenkäyttö vaikeuttaa pariutumista myös sikäli, että orastava päihderiippuvuus ei ole sekään kuuminta hottia deittimarkkinoilla.

Defenssimekanismit

Jokainen ihminen turvautuu elämässään jatkuvasti erilaisiin psykisiin puolustusmekanismeihin. Niiden avulla me teemme kohtaamistamme kivuliaista asioista eri tavoin vähemmän kivuliaita ja siten helpommin kohdattavia ja käsiteltäviä. Usein näistä mekanismeista on hyötyä, mutta usein myös haittaa. Alle olen avannut kolme yleistä esimerkkiä puolustusmekanismeista, joita olen kohdannut juuri syöksykierteessä olevien miesten kanssa.

Ulkoistaminen (externalization): 

Ulkoistaminen on defenssimekanismi, jossa laskemme jonkin elämämme kivuliaan ilmiön jonkun muun syyksi. Tämä on meille luonnollista ja houkuttelevaa, sillä elämän kivuliaiden ilmiöiden kohtaaminen ja varsinkin niiden ratkaiseminen on usein hyvin raskasta. On helpompaa ulkoistaa nämä ilmiöt johtumaan sellaisista syistä, joihin emme voi itse vaikuttaa, emmekä siis itse ratkaista. Käytännössä siis muokkaamme elämämme ongelmista sellaisia, ettei niiden ratkaisu ole (näennäisesti) omissa käsissämme.

Tässä keskeisimmät ryhmät, joihin syöksykierteessä olevat miehet tuntuvat puheissaan usein palaavan, ja jotka näiden puheiden mukaan ovat tavalla tai toisella syyllisiä miesten kokemiin ongelmiin:

  • naiset (ovat jollain tavoin kohdelleet miehiä väärin)
  • epärehelliset rikkaat, eliitti ja muut menestyjät (ovat luoneet itselleen hyvän elämän oletettavasti jollain luihulla tavalla)
  • politiikot (tekevät pienen ihmisen vaikeaksi ja nostavat samalla liian suurta palkkaa)
  • yritysten johtajat ja Helsingin herrat (polkevat pientä ihmistä, riistävät ja alistavat)
  • alfamiehet (saavat naisia liian helposti, eikä beta- ja oomegamiehille jää mitään)

(En ota tippaakaan kantaa siihen, onko näissä totuuden perää ja jos on, niin kuinka paljon. Nämä ovat kuitenkin aiheita, jotka tuntuvat toistuvan henkilöstä toiseen ja nousevan toistuvasti esiin spontaanisti ja ilman johdattelua. Ilmeisesti nämä siis ihan oikeasti harmittavat monia. Ja kerta nämä kerta nousevat esiin ihan jatkuvasti, niin ehkä näille kannattaa höristää korvaansa.)

Keskeisiä tässä ulkoistamismekanismissa ovat kaksi asiaa. Ensinnäkin ulkoistaminen vapauttaa ihmisen omasta vastuusta ja siihen liittyvästä häpeästä (”en ole syyllinen omaan tilanteeseeni”). Toiseksi se mahdollistaa uhrin asemaan siirtymisen (”minulla menee huonosti koska naiset/työnantajat/X eivät pidä minusta”). Uhrin asemassa oleminen taas on vähemmän kivuliasta kuin vastuunotto ja tilanteensa ratkaiseminen.

En tarkoita sanoa tätä uhriutujia syyllistääkseni. Uhriutuminen on meille ihmisille äärimmäisen luonnollinen ja yleinen tapa kohdata hankalia asioita. Uhrin roolin omaksumalla pääsemme hetkeksi takaisin eräänlaiseen ”viattoman lapsen” tilaan. Lapsen, jonka ei vielä tarvinnut kohdata vaikeita aikuisten asioita, vaan joka pystyi luottamaan siihen, että turvalliset aikuiset hoitavat ne hänen puolestaan.

Lisäksi lapsina me saamme rakkautta, hoivaa ja hyväksyntää ihan vain olemalla olemassa. Toisin on aikuisilla, sillä aikuisina joudumme hankkimaan saman rakkauden, hoivan ja hyväksynnän olemalla yhteisömme silmissä menestyviä, kunnollisia ja oikeanlaisia yksilöitä. On kamala ajatus, että psyykisen hyvinvoinnin kannalta niin tärkeät asiat kuin rakkaus, hoiva ja hyväksyntä joudutaan ansaitsemaan. Varsinkin, kun se on toisille meistä vaikeampaa kuin toisille.

Halu palata tähän helppoon ja turvattuun lapsen tilaan on ymmärrettävä, eikä sitä tule syyllistää. Samalla on kuitenkin ymmärrettävä, että maailmassa, jossa elämme, on aikuistuminen lopulta ainoa toimiva vaihtoehto. Aikuisena lapsena pysyminen on houkuttelevaa, mutta tähän rooliin tarrautuminen usein satuttaa meitä pitkällä aikavälillä.

Järkeistäminen (rationalization):

Yksi ihmisen yleisimmistä puolustusmekanismeista on järkeistäminen. Siinä johonkin ahdistavaan asiaan haetaan selitystä, joka toisi mielenrauhan kyseiseen asiaan. Ihmiset esimerkiksi hakeutuvat terapiapalveluiden pariin usein siksi, että haluavat saada ammattilaiselta ”selityksen” omille epäselville kokemuksilleen. Kun ymmärrämme, mitä meille tapahtuu, on tapahtumia helpompi käsitellä, kuin silloin, kun niitä ei ymmärrä. Selityksen hakeminen ja järkeily on siis ihmiselle luonnollinen ja tehokas itsensä ylläpitämisen keino.

Metsään tämä keino menee silloin, kun järkeilemme asiat aivan erilaisiksi, kuin mitä ne todellisuudessa ovat. Saatamme järkeillä itsellemme ”totuuden”, joka on voimauttavan sijaan lannistava. Ja juuri tätä valitettavasti näkee näiden miesten keskuudessa. Esimerkiksi mies, joka ei ole kovista yrityksistään huolimatta onnistunut löytämään itselleen kumppania, järkeileekin syyn tähän olevan siinä, että naisille eivät kelpaa ”rumat miehet”, ”köyhät miehet” tai ”liian lyhyet miehet”. Ja tämähän on valtavan lannistava uskomus silloin, jos sattuu olemaan itse ”ruma”/köyhä/”liian lyhyt”!

Hankalan asian näistä metsään menneistä järkeistyksistä tekee se, että niissä on kuitenkin totuuden perä. Kyllä ulkonäkö, varallisuus tai pituus ihan oikeastikin vaikuttavat kumppanin löytämiseen. Eivät vain niin paljoa, kuin moni turhautunut mies tykkäisi ajatella. Tällaiset osatotuudet ovat petollisia, sillä niihin on helppo uskoa silloin, kun ne ovat linjassa oman maailmankuvan kanssa. Jos jo valmiiksi ajattelee, ettei kelpaa naisille, niin löytää kyllä lopulta myös selitykset sille, miksi ei kelpaa.

Reaktionmuodostus (reaction formation):

Reaktionmuodostus tarkoittaa sitä, että jokin tietty reaktio muotoillaan toisenlaiseksi. Tätä tehdään erityisesti silloin, kun alkuperäinen reaktio ei ole jollain tavoin sosiaalisesti hyväksyttävä. Tätä väittäisin esiintyvän erityisesti maailmaan/ihmisiin/johonkin ihmisryhmään katkeroituineilla miehillä. Muoto, jossa tämä ilmenee, on esimerkiksi nettitrolli-tyyppinen huumori. Eli kirjoitellaan nettiin juttuja ja linkitellään kuvia, jotka jollain tavoin naureskelevat ja ottavat kantaa maailmantilanteeseen tai vaikkapa johonkin tiettyyn ihmisryhmään (kuten äärifeministeihin).

Tämä tehdään usein varmasti ihan oikeasti hyväntahtoisella huumorilla, mutta usein huumorin takaa tuntuu myös vilahtavan kiukku. Sitä ei kuitenkaan suoraan ilmaista, vaan se muotoillaan uudelleen huumoriksi. Kun epäilen tällaista, tykkään kysellä, että onko kyseessä tosiaan ihan vain viaton hauskanpito (sillä kyllähän nettimeemit ovat usein osuvia ja hauskoja), vai onko taustalla esimerkiksi hieman vihaa jotain ihmisryhmää kohtaan. Näiden keskustelujen myötä usein lopulta paljastuu, että kyllähän ne [esim. äärifeministit] suututtaa tosi paljon.

Kulttuurissamme vihan suora ilmaiseminen on kuitenkin hankalaa, joten viha puetaan hyväksyttävämpään muotoon, kuten esimerkiksi nettitrollailuun. Ja ehkä ihan hyväkin näin. Vaikka tietyn huumorin taustalla olisikin katkeruutta, niin siitä syntyneet meemit onnistuvat usein olemaan aidosti hauskoja. Mikäli huumorin käyttäminen auttaa purkamaan pahaa mieltä jonkin suoremman vihan ilmaisun sijaan, niin ehkäpä tämä onkin ihan toimiva defenssikeino.

Kuplautuminen ja kaikukoppa-efekti

Kun oma tilanne on hankala ja lisäksi päivästä toiseen törmää asenteisiin kuten ”mee hippi töihin” ja ”ota itseäsi niskasta kiinni ja lopeta laiskottelu”, tulee itselleen helposti sellainen olo, ettei tule muiden taholta ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Kun ihmiseltä taas otetaan pois arvostetuksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi tulemisen kokemus, altistaa se valtavan monelle mielenterveyden haasteelle. Tästä syystä en katso ollenkaan hyvällä näitä ”mee hippi töihin”-menestyshuutelijoita. Sen lisäksi, että tuollainen huutelu on ihan hemmetin typerää, se myös rikkoo ihmisiä ja tekee maailmasta huonomman paikan. Jos tekee mieli huudella tuollaista siksi, että uskot siitä olevan hyötyä, niin pidä mieluummin suusi kiinni. Sillä tavalla teet maailmasta paremman paikan.

Kun jatkuvasti kuulee, että on laiska, huono, tyhmä, saamaton ja ties mitä muuta, niin hemmetin huono olohan siitä tulee. Ja kun muilta ei saa ymmärrystä, niin joko eristäydytään olemaan kokonaan yksin tai hakeudutaan sellaisten seuraan, joilta ymmärrystä ja arvostusta saa. Lähtökohtaisesti siis itsensä kaltaisten seuraan. Ja voi pojat, millainen meininki näissä seuroissa välillä on. Kun yhteen saatetaan ihmisiä, joille on ensin aiheutettu kokemus omasta laskuudesta, huonoudesta, tyhmyydestä, arvottomuudesta ja saamattomuudesta, niin eihän näissä porukoissa ihan ne aurinkoisimmat ja mukavimmat jutut lentele. Päinvastoin ilmassa on valtavasti katkeruutta, kiukkua, epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia ja muuta vastaavaa.

Tässä nousee esiin itseään vahvistava kielteinen kierre. Kun ihmisellä on (syystä tai toisesta) kielteinen maailmankuva, hän hakeutuu todennäköisemmin niiden sisältöjen ja ihmisten pariin, jotka jakavat tämän maailmankuvan. Syntyy kaikukoppaefekti. Valmiiksi kielteiset näkemykset vahvistuvat ja kasvavat, kun taas jäljellekin jääneet myönteiset näkemykset saattavat kuolla pois. Kyse on siis pitkälti samasta ilmiöstä kuin vaikkapa uskonnollisessakin radikalisoitumisessa. Kun on vain tietynlaisessa seurassa, alkaa kyseisen porukan kulttuuri ja uskomusjärjestelmä vaikuttamaan siltä todellisimmalta ja järkevimmältä vaihtoehdolta.

Ei tosin tule ymmärtää, että tällainen haitallinen kuplautuminen olisi vain ja ainostaan kiukkuisten nuorten miesten ongelma. Yhtä lailla näen aivan hirvittävää kuplautumista esimerkiksi omien vasemmistoaktivisti-ystävieni keskuudessa. Ihan yhtä kiusallista katsottavaa sellainenkin on. On myös mielenkiintoista, kuinka nämä kaksi ryhmää tuntuvat olevan vahvasti napit vastakkain, vaikka molemmilla tuntuu olevan valtavan paljon keskinäisiä samankaltaisuuksia.

Ongelmallisesti suunnattu älyllisyys

Äkkiseltään voisi luulla, että elämässä syrjäytyvät ihmiset ovat jotenkin keskimääräistä tyhmempiä. En tiedä, missä määrin näin on, mutta sen olen huomannut, että ne syöksykierteessä olevat miehet, joita olen itse työssäni tai muualla elämässäni kohdannut, ovat olleet oikeastaan poikkeuksetta selvästi älykkäitä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tämä älykkyys on toisinaan osa ongelmaa. Älykäs ihminen saa varsin tehokkaasti perusteltua itselleen, miksi esimerkiksi koulun kesken jättäminen tai työnhausta luopuminen on hyvä ja järkevä valinta juuri hänen kohdallaan. Tai miksi hänen ongelmansa eivät ole korjattavissa. Älykäs ihminen löytää uskottavilta kuulostavat perustelut asialle kuin asialle.

Älyä voidaan käyttää yhtä lailla sekä elämänsä kehittämiseen, että itsensä paikallaan pitämiseen. Erityisesti terävä äly yhdistettynä synkkään ja epäluottavaiseen maailmankuvaan tuntuu olevan kahlitseva yhdistelmä. Kun ympärillään näkee lähinnä uhkia ja on vieläpä erityisen taitava havaitsemaan niitä aina vain lisää, on ymmärrettävää, että ”elämässä eteenpäin pääseminen” vaikeutuu.

Tarkoituksettomuuden tunne

Vielä yksi keskusteluissa esiin nouseva teema tuntuu olevan jonkinlainen tarkoituksettomuuden tunne. Mitä järkeä kaikessa on, miksi tätä elämää oikein eletään?

Tyypillisestihän etsimme tarkoitusta jollain tavoin muiden ihmisten kautta: aloitamme parisuhteen, perustamme perheen, rakennamme muita hyödyttävän uran, menemme vapaaehtoistöihin, parannamme maailmaa. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan joko halua tai onnistu lähtemään mukaan tällaisiin itserealisaatio-projekteihin.

Ongelma voi syntyä siinä vaiheessa, kun tällaisten projektien tilalle ei löydy mitään muutakaan. Jos elämän merkityksellisin asia onkin vaikkapa tietokoneella istuminen ja tasainen kaljan kiskominen, on ihan ymmärrettävääkin, että mieleen hiipii hankalia ajatuksia siitä, onko elämässä mitään järkeä. Jotkut saattavat tuollaisen ajatuksen jälkeen tehdä muutoksia elämäänsä, toiset taas jatkaa samoin, kuin tähänkin asti, vaikka ikävä tarkoituksettomuuden tunne samalla vaivaisikin.

Oikeudenmukaisuuden vaatimus ja uhmakas passivoituminen

Lopuksi vielä yksi ilmiö. Syrjäytyvien miesten puheessa kaikuu toistuvasti vaatimus siitä, että maailman tulisi olla oikeudenmukainen. Mistä on toki vaikeaa olla eri mieltä, sillä kyllä se maailma näin mielenterveystyön näkökulmastakin katsottuna on ihan hemmetin epäoikeudenmukainen ja epäreilu paikka.

Kylmä tosiasia on kuitenkin se, että tällä hetkellä maailma ei ole oikeudenmukainen, eikä tule vielä pitkään aikaan olemaankaan, ellemme me yhdessä siitä sellaista rakenna. Niin kauan, kuin se ei ole oikeudenmukainen, on vain jotenkin tultava toimeen tämän epäoikeudenmukaisuuden kanssa. Toisilta se onnistuu paremmin, toisilta taas huonommin.

Ne, joilta se onnistuu paremmin, tykkäävät puhua siitä, että onnistuminen on lähinnä heidän omaa ansiotaan. Jälleen kerran mielenterveystyön näkökulmasta sanoisin, että kyllä se lähinnä hyvää tuuria on. Ja vastaavasti se, että elämässä käy huonosti, on pääasiassa huonoa tuuria. Toki oma tekeminenkin vaikuttaa valtavasti, eikä tule viedä kunniaa heiltä, jotka elämässään pärjäävät, sillä helppoa se ei ole kenellekään.

Syrjäytyvien miesten puheissa kuitenkin nousee esiin jonkinlainen oikeudenmukaisuuden vaatimus, jota käytetään ehtona omalle yrittämiselle. Eli siis ”koska maailma on epäoikeudenmukainen paikka, niin en sitten edes yritä mitään”. Epäoikeudenmukaisuus siis tavallaan satuttaa niin paljon, että ihmiseltä tuntuu katoavan halu edes olla tässä ”pelissä mukana”. Kun säännöt ovat lähtökohtaisesti epäreilut, niin ei tee mieli edes pelata. Mikä on sinänsä täysin ymmärrettävää, jos sattuu olemaan yksi heistä, joihin sääntöjen epäreiluus sattuu pahiten.

 


Lopuksi

Todellisia syitä ja niiden seuraamuksia tämän nuorten miesten ”syrjäytymisilmiön” taustalla lienee paljon muitakin. Nuo mainitut ovat lähinnä niitä, joihin törmään itse niin toistuvasti, että ne tuskin ovat ainakaan ihan sattumaa. On toki tärkeää ottaa huomioon se, että saatan törmätä melko valikoituneeseen otokseen kaikista ihmisistä, joten havainnot ovat sikäli tavalla tai toisella vääristyneitä. Joka tapauksessa tällaisiakin henkilöitä näyttää olevan paljon ja heitä on mielestäni tärkeää ymmärtää, mikäli tilanteelle halutaan jotain tehdä.

Omasta puolestani tsemppiä jokaiselle, joka mahdollisesti tästä jotenkin itsensä tunnisti. Elämää voi elää monella tavalla, eikä ole lähtökohtaisesti meidän muiden asia kertoa, mikä on oikein ja mikä väärin. Kunhan itsellään on hyvä olla ja kunhan varmistaa, ettei aiheuta haittaa myöskään muille, niin eletään miten eletään.

Rakkaudella,

Jevgeni

PS. Lopuksi mainos. Jos yrität pärjäillä esimerkiksi ujouden tai sosiaalisen ahdistuneisuuden kanssa, niin vilkaise Eroon ujoudesta” -kirja ja ”Itsevarmuus” -verkkokurssi. Ne ovat palautteen mukaan toimineet ihan hyvin sosiaalisen ahdistuneisuuden vähentämisessä, mikä on huomattavan suuri aihe myös tässä syrjäytymisjutussa.

(Visited 1 times, 3 visits today)

4 Comments

  • Annie

    Reply Reply 12.05.2018

    Moi,

    Kiitos kirjoituksestasi.
    Kerroit suomalaisista syrjäytyneistä miehistä ja epäreilusta maailmasta, jolla oletan sinun viittaavan nimen omaan Suomen yhteiskuntaan tässä yhteydessä. Uteliaisuudesta kysynkin, kerro, miten sitten muuttaisit Suomen yhteiskuntaa vähemmän epäreiluksi ?

    • Jevgeni

      Reply Reply 17.05.2018

      Moi Annie ja kiitti kommentista, pahoittelut että näihin vastaamisessa aina kestää!

      Mielenkiintoinen kysymys tuo, yritän vastata jotain. En ole yhteiskuntatietelijä, niin minulla ei ole mitään todellista tietoa siitä, kuinka todennäköisesti näiden toteuttaminen edes onnistuu, mutta ainakin seuraavia asioita nousee mielestäni esiin:

      Henkilökohtaisesti en koe (itseäni kohtaan) Suomen yhteiskuntaa mitenkään epäreiluna, mutta se johtuu lähinnä siitä, että minulle on käynyt elämässäni pääasiassa hyvin. Ei ole ollut vakavia mielenterveysongelmia, ei vammautumisia, ei perheongelmia, ei mitään vastaavaa, mikä yleensä sysää ihmisen tilaan, jolloin epäreiluus nousisi näkyviin.

      Epäreiluutta jota itse työssäni näen on se, että tämä on tällainen ”vahvojen yhteiskunta”. Vahvat ihmiset pärjäävät kyllä ja järjestelmämme kyllä tukee tarvittaessa. Aina kun olen itse tarvinnut tukea, olen sitä aina saanut. Olen sitä kuitenkin saanut, koska olen ollut tarpeeksi vahva sitä myös hakemaan ja vaatimaan. Moni muu taas ei ole, ja heitä kohtaan järjestelmä onkin epäreilumpi. Ongelmat kasaantuvat, jotkut jäävät ulkopuolelle.

      Siihen en osaa ollenkaan vastata, kuinka tätä pitäisi muuttaa. Tuntuu, että nämä ovat todella monimutkaisia asioita. Ja ehkäpä ne olisikin jo korjattu, jos olisivat helppoja korjata, luulen. Itseänikin kyllä kiinnostaisi tietää, jos joku osaisi kertoa :o!

  • Annie

    Reply Reply 18.05.2018

    Kiitos vastauksestasi.
    Tässä oma spontaani käsitykseni epäreiluuden minimoimiseksi.

    Resursseja riittänee heikompien huolenpitoon niin paljon kuin tahtoakin. Yhteiskuntamme, vaikka ei-kapitalistinen onkin, ei ihannoi heikoimpia jäseniään. Siksi se lienee valmis auttamaankin minimin ( sen oman aktiivisuuden ) mukaan, eikä maksimin ( selvitellään aktiivisesti, jos joku olisi jonkin sortin avun tarpeessa ). Mielestäni nykyinen malli on parempi. He, kenelle malli on liian rankka, tai joku heidän läheisensä, tulisi sitten voida olla yhteydessä johonkin drop in tyyppiseen sossuun, ketä tarvittaessa aktiivisesti hakee ja vaatii vaikeuksissa olevalle hänen ansaitsemiaan, mutta hänen voimavarojensa ulottumattomissa olevia resursseja. Eikö joku tällainen asiakkaiden etuuksia valvova virkamies jo löytynekin, toinen juttu sitten, miten matalan kynnyksen paikka hänen piiriinsä pääseminen on, sekä kuinka ylikuormitettua homma on.
    Luuletko, että toisi reiluutta ?

    • Jevgeni

      Reply Reply 22.05.2018

      Moi, tosi hyvä pointti tuo, ettei heikoimpia ihannoida. Ja niin kylmältä kuin tämä kuulostaakin, niin tavallaan ymmärrän sen myös konkreettisella tasolla, sillä ne heikoimmat eivät aina varsinaisesti herätä kovin kauniita mielikuvia (”nistit”, ”spurgut”, kodittomat, pahasti mielenterveysongelmat ym) .

      Pääsin seuraamaan kerran tällaista ”apua köyhille”-tyyppistä juttua, jossa jaettiin kaikenlaista käyttötavaraa köyhille, leluja lapsille ym. Se tuli aika rankkana yllätyksenä, että ne ihmiset olivat yllättävän usein siis todella tylyjä auttajiaan kohtaan. Oli esimerkiksi sellaista, ettei kiitetty, vaan oltiin asenteella että ”tämä kuuluukin minulle”. Toki tähän voi suhtautua ymmärryksellä, että kun ei ole helppoa, niin ei riitä resursseja kovin inhimilliseen käytökseenkään, mutta nuo lienevät juuri niitä pikkusyitä, miksei heikompia oikein osata ihannoida.

      Mutta joo, tuohon itse malliin, jonka esittelit. Luulen, että tuo toisi lisäreiluutta, jos tuohon oikeasti satsattaisiin tarpeeksi resursseja ja se oikeasti saavuttaisi ne ihmiset. Tuollaista onkin jonkin verran, esim. etsivä nuorisotyö, joka tuntuu toimivan ainakin jotenkuten.

      Pohjimmiltaan uskoisin ehkä kuitenkin, että kaikkia ei voida koskaan löytää ja pelastaa, olkoon järjestelmä kuinka hyvä tahansa, niin pitkään, kun eletään niukkuudessa (ts. resursseja on rajallisesti). Jos joskus hamassa tulevaisuudessa saadaan luoduksi tällainen scifi-henkinen niukkuuden jälkeinen yhteiskunta, jossa kaikkia resursseja on yltäkyllin tarjolla kaikille ihmisille samoissa määrin, niin tämä ehkä ratkeaisi jotenkuten. Ja eiköhän silloinkin joku onnistuisi voimaan pahoin syystä tai toisesta.

Leave A Response

* Denotes Required Field