Onnellisuus ja onnellisimmat tuntemani ihmiset

Onnellisimmat tuntemani ihmiset

Me voimme liian hyvin. Meillä on liian paljon kaikkea. Meillä menee liian hyvin.

Älyttömiä sanoja, ottaen huomioon ympärillämme olevien ongelmien valtavan määrän. Ympärillämme on sairautta ja järkkyneitä mieliä, ympärillämme on köyhyyttä ja inhimillistä hätää, ympärillämme on hitaasti, mutta varmasti rappeutuva maailma ja sen hiljaa näivettyvät ekosysteemit. Ympärillämme on pahoja hallintoja, sotia ja hämmästyttävä määrä inhimillistä kylmyyttä.

Jokaisen meidän arjessakin on valtavasti ongelmia. Parisuhteemme ovat haastavia, terveytemme reistailee ja töissä on stressaavaa. Toisilla ei edes ole parisuhteita, terveyttä ja töitä.

Ja silti, tavallaan, me voimme liian hyvin.

Töissäni tapaamiani ihmisiä voisi yhdistää yksi sana. Taistelu. Jokainen taistelee elämässään jonkin asian kanssa. Yksi haluaa edetä urallaan vaikka väkisin, toinen haluaa uudelleenlöytää parisuhteestaan kadonnen luottamuksen, kolmas haluaa eroon vyötärölleen kertyneistä kiloista. Yksi haluaa oppia hyväksymään kuoleman lähipiirissään, toinen taas oman loukkaantumisensa ja lopullisesti menetetyn unelman ammattiurheilijan urasta. Ihmisillä on loputtomasti erilaisia syitä milloin kevyempään, milloin raskaampaan taisteluun.

Riippumatta siitä, mitä teemme, aina on tavalla tai toisella vaikeaa. Olemme aina tavalla tai toisella onnettomia. Tai niin sitä luulisi. Kerta toisensa jälkeen huomaan ihmetteleväni sitä, kuinka onnellisimpia tuntemiani ihmisiä ovat he, joilla on usein vaikeinta. Onnellisimpia ovat usein yllättäen he, joiden käymä taistelu on pitkä ja raskas. Useimpia heistä yhdistää se, että itsestään huolehtimisen lisäksi he joutuvat – tavalla tai toisella – huolehtimaan myös muista.

Sanon, että meille menee liian hyvin, sillä monella meistä on yhä varaa ja mahdollisuuksia keskittyä omiin ongelmiimme ja välttyä ajattelemasta muita. Ymmärrän hyvin tämän tarpeen keskittyä itseensä ja omaan elämäänsä. Kaikkein epämiellyttävin oivallus, joka jossain muodossa odottaa jokaista idealistista maailmanparantajaa on se, että usein haluamme auttaa ihmisiä, jotka vastaavat hyvin puhtaan naiivia ja usein harhaista mielikuvaamme siitä, mitä ihmiset todellisuudessa ovat. Todellisuus taas on jotain muuta.

Todellisuus ei usein ole ihmisiä, jotka kiitollisina ottavat apua vastaan. Todellisen maailman ihmiset ovat usein rumia, likaisia ja epämiellyttäviä olentoja, joiden kohtaaminen tuottaa meissä helposti pettymyksentunteita. Terveyskeskuksen lähihoitaja saa kestää humalaisen asiakkaansa rähinöintiä, psykoterapeutti kohdata oman asiakkaansa pelottavan epämiellyttävän maailmankuvan ja sosiaalityöntekijä huomaa auttavansa pikkumaisen ilkeää, varastelevaa ja epäluotettavaa ihmistä. Ihmisten auttamisesta vaikeinta tekevät ihmiset itse.

Ja silti se on kaikki sen arvoista. Ilman tämän lähihoitajan, terapeutin ja sosiaalityöntekijän työpanosta ympärillämme olisi vielä enemmän rumuutta. Me käsitämme tämän ja jatkamme työtä, vaikka auttamisen arki on usein täynnä kuluneita mieliä, kehon nesteisiin tahraantuneita vaatteita ja rumia sanoja.

Eikä kyse ole vain heistä, jotka auttavat suoraan muita. Kyse on yhtälailla postin työntekijästä, joka toimittaa perille toistemme viestejä, koodarista, joka luo paremman tietokonejärjestelmän ihmisten käyttöön ja tarjoilijasta, joka sujuvasti hoitaa ravintolasalin tilauksia. Kyse on jokaisesta, joka hahmottaansa paikkansa tämä maailman lukemattomien pyörivien rattaiden joukossa.

Juuri tämä tunne omasta paikasta, tehtävästään, merkityksestään, näyttää tekevän ihmisistä onnellisia. Vaikka arjen kokemukset ovatkin paikoitellen raskaita ja epämiellyttäviä, antaa oman merkityksensä tunteminen meille outoa voimaa ja iloa. Tuntuu vapauttavalta sulkea päivän päätteeksi silmänsä kun tietää, että on tänäänkin tehnyt parhaansa sen eteen, että muilla olisi tavalla tai toisella parempi olla.

Onnellisimmat tuntemani ihmiset eivät usein edes hae ulkoista tunnustusta työlleen ja elämälleen. Monilla olisi valtavasti ansaittuja perusteita tämän tunnustuksen saamiselle, mutta suurin tunnustus, jonka lopulta voimme saada, on peräisin meiltä itseltämme. Olemmeko itse ylpeitä siitä, mitä tässä elämässä olemme ja teemme?

Usein sitä erehtyy ajattelemaan, että tekee hyviä asioita siksi, että muilla olisi parempi olla. En usko, että kyse on vain tai edes ensisijaisesti siitä. Pikemminkin tekemällä hyvää muille ja ympäröivälle maailmalle, me aktivoimme jokaiseen meistä sisäänrakennetun onnellisuusmekanismin. Käymällä taistelua ja parantamalla maailmaa ympärillämme, me parannamme huomaamattamme myös omaa, sisäistä maailmaamme. Kohtaamme itseämme yhä uudestaan ja uudestaan ja ilolla ja ihmetyksellä huomaamme, että vastassamme on yhä parempi ja kunnioitettavampi ihminen.

Se on jotain, minkä johdosta saakin tuntea onnellisuutta ja ylpeyttä.

Rakkaudella,

Jevgeni

PS. Myös itsevarmuudella on tutkitusti valtava vaikutus onnellisuuteen, vilkaise myös 80 tekstiä rohkeuden ja itsevamuuden kehittämiseen!

Aiheeseen liittyviä kirjotuksia

mita esivanhempasi ajattelisivat sinusta

Mitä esivanhempasi ajattelisivat sinusta?

Mitä esivanhempasi ajattelisivat sinusta? Kysymys tuli mieleeni, kun kuuntelin lähetystä muinaisista kulttuureista. Monessa menneisyyden kulttuurissa esivanhempia kunnioitettiin suuresti ja ensimmäisissä kivikautisissa uskonnoissa he olivat jopa

Lue lisää »