Onnellisuus ei vaadi tekoja

onnellisuus ei vaadi tekoja

Jaoimme hetki sitten ajatuksia erään valmentajakollegani kanssa. Erityisesti juttelimme valmennusmetodiemme eroista.

Itse olen erikoistunut käsittelemään ihmisten tunteita. Valmennuksissani ei oikeastaan tehdä muuta kuin jutellaan. Minkäänlaisia harjoituksia tai kotiläksyjä ei ole. Istumme ja juttelemme, ei muuta. Minun metodini on kaiken kaikkiaan siis hyvin passiivinen. Kollegani taas oli käynyt valmennuskurssin, jossa opittiin tavoitteiden asettamisesta sekä niihin pääsemisestä. Siis suoraa, todellista toimintaa.

Työssään hän oli kuitenkin (monien muiden lailla) huomannut, että tavoitteissa onnistuminen ei tee ihmisistä oikeastaan sen onnellisempia. He toki olivat innoissaan tavoitteissaan onnistumisesta hetken ajan, mutta parissa viikossa innostus tasaantui ja se lopullinen valaistuminen ja onnellisuus jäi saavuttamatta.

Tähän pystyy samaistumaan todennäköisesti jokainen. Jokaisella lienee ollut elämässään tilanteita, joissa on halunnut jotakin todella kovasti, uskonut, että sen saaminen muuttaa elämän pysyvästi ja kertaheitolla paremmaksi. Yleisiä esimerkkejä ovat esimerkiksi ajatukset siitä, että uusi ura tai uusi kumppani tekisivät meistä kertaheitolla todella onnellisia. Kun ne lopulta sitten saadaan, huomataan että elämä jatkuu oikeastaan samanlaisena kuin ennenkin. Uusi ura ja uusi kumppani ovat kovin kivoja, mutta mitään sen kummempaa valaistumista ne eivät tuo.

Mistä tämä johtuu? Miksi tavoitteiden saavuttaminen ei tee meistä onnellisia? Ja miksi väitän, että harjoittamani jutusteluun perustuva valmennus toimii tavoitteiden asettamista paremmin?

Osittain kyse on siitä, että olemme aivan käsittämättömän huonoja arvioimaan, mitä oikeastaan haluamme. Stephen Covey vertasi tätä aikanaan kerrostalon katolle kiipeämiseen. Haluamme päästä talon katolle, joten hankimme hervottoman kokoiset tikapuut ja lähdemme kapuamaan. Kun lopulta hikipäissään pääsemme katolle, huomaamme, että tikapuut ovat alunperinkin nojanneet väärän talon seinään! Tavoite on saavutettu, mutta koska se ei tehnyt meitä onnellisiksi, kyseessä on oltava alunperinkin väärä tavoite.

Kiipeilemme siis vääriä seiniä pitkin. Okei. Mutta eikö jostain kuitenkin löydy se oikea seinä, se, jonka huipulle pääsemistä seuraa lopultakin se kauan kaivattu onni?

Kyllä ja ei. Ihailen herra Coveyta kovasti, mutta hän ei tajunnut, mistä onnellisuus (ts. myönteiset tunteet oikeastaan tulevat). Haluan havainnollistaa tätä toisella vertauksella, tällä kertaa suosikkivalmentajaltani, Michael Neilliltä.

Useimmat lienevät joskus heitellään keppiä koiralle. Keppi lähtee lentoon, koira syöksyy onnesta soikeana, kieli pitkällään ja häntä villisti vispaten kepin perään. Kun keppi on metsästetty, tuodaan se tyytyväisenä emännän jalkoihin ja jäädään odottamaan seuraavaa heittoa.

Kepissä ei ole mitään erityistä. Se on vain keppi, joka liikkumattomana, emännän jaloissa ei ole mitenkään erityisen kiinnostava. Mutta sen hakeminen, se on huikein juttu IKINÄ!

Me ihmiset toimimme tavoitteita asettaessamme samoin. Otamme kepin, päättelemme sen tekevän meidät onnelliseksi, otamme kunnon otteen ja viskaamme sen jorpakkoon. Sitten kieli pitkällä ja silmät kiiluen juoksemme hakemaan sen. Päättelemme siis, että onni on jossain tavoitteessa ja että se on saavutettava, jotta tulemme onnellisiksi. Mutta kun keppi on lopulta kädessämme, tavoite saavutettu, iloitsemme hetken ja sitten… ei mitään. Meistä ei tullutkaan onnellisia. Miksi?

Koska useimmat meistä eivät ymmärrä, miten onnellisuus toimii. Mikä tekee meidät oikeasti onnellisiksi?

Miksi kepin hakeminen, eli tavoitteen eteen työskentely oli kivaa, mutta sen saavuttaminen pidemmän päälle ei?

Koska onnelliset tunteet johtuvat ajatuksista. Tavoitteen eteen työskennellessämme me ajattelemme, että teemme työtä upean, innostavan asian takia. Se motivoi ja saa meidät tuntemaan hyvää oloa. Tunnemme tekevämme jotain järkevää, jotain kivaa, jotain innostavaa. Mutta kun tavoite on saavutettu, iloitsemme pari viikkoa, kunnes totumme. Jokainen lienee kokenut tämän joskus, olkoot kyse sitten työpaikan saamisesta tai vaikka auton ostamisesta. Ensimmäiset pari viikkoa uudenkarhean auton omistajana ovat huimia, mutta tämän jälkeen autosta tulee itsestäänselvyys, tuttu juttu.

(Ei liity suoraan aiheeseen, mutta tätä tottumista kutsutaan ns. sensoriseksi adaptaatioksi. Kyseessä on ihmisen kyky tottua ikäviinkin asioihin, tehden elämästä siedettävämpää myös vaikeissa tilanteissa. Valitettavasti se saa meidät tottumaan samalla tavoin myös myönteisiin asioihin.)

Jos tavoitteiden perässä juokseminen ei siis toimi, mitä on tehtävä?

Vastaus lukee otsikossa. Ei mitään. Jos haluat olla onnellinen, sinun ei tarvitse tehdä mitään. Ainoastaan ymmärtää, miten onni oikeastaan toimii:

Onni oli alunperinkin kepissä. Siis siinä kepissä, joka meillä oli kädessämme ennen sen pois viskaamista. Ihmisolentoina meillä on sisäänrakennettu kyky tyytyväisyyteen ja onneen. Meidän ei tarvitse pinkoa kepin perässä, sillä keppi on aina mukanamme.  Onni on aina vain yhden ajatuksen päässä.

Kun ajattelemme kivoja asioita, mielentilamme on mukavan lämmin ja pörröinen. Kun ajattelemme synkkiä juttuja, mielentilamme on sen mukainen. Onnellisuus ei vaadi muuta, kuin kykyä nauttia näistä myönteisistä ajatuksista ja kykyä hyväksyä kielteiset.

Sataprosenttisesti onnellinen et tule olemaan koskaan. Kielteiset ajatukset ja tunteet ovat erottamaton osa elämäämme, ja niistä eroon pääseminen vaatinee vähintäänkin aivovammaa. Mutta niistä ei tarvitse tehdä ongelmaa! Se on ihan okei, että välillä on paha mieli, että välillä itkettää ja synkistyttää. Se menee aina lopulta ohitse.

Mitä paremmin omat synkät hetkensä hyväksyy ja mitä vähemmän niitä vastaan kamppailee, sen paremmin upea, päänsisäinen parantava järjestelmämme pääsee toimimaan ja sitä nopeammin paha olomme on ohitse. Ja sitten voimme taas nauttia ilosta, riemusta ja mielihyvästä!

Rakkaudella,

Jevgeni

(Visited 400 times, 1 visits today)

1 Comment

  • Miia

    Reply Reply 29.01.2014

    Niin totta :)

Leave A Response

* Denotes Required Field