IHMISSUHTEET KUNTOON:

LAITA IHMISSUHTEESI HUIPPUKUNTOON ”10 TOIMINTATAPAA PAREMPIIN IHMISSUHTEISIIN” -KIRJASEN AVULLA:

Saavutetusta luopuminen – Vaivannäkösi ei mene hukkaan!

saavutetusta luopuminen

Oletko koskaan saanut itseäsi kiinni tekemästä jotakin, josta et ihan aidosti pidä, mutta jota et halua jättää keskenkään, koska “olet jo panostanut asiaan niin paljon” ?

No, minä olen. Aika älyttömän useasti. Ajattelin, että arvostan omaa aikaani ja vaivannäköäni sen verran, etten halua sen menevän hukkaan. Niinpä yleensä väänsin maailman tylsimmätkin hommat hampaat irvessä loppuun ja taputtelin itseäni selkään että hei, hyvä, et luovuttanut vaikka tekikin mieli!

Ja siinä tein typerästi.

Olisi nimittäin pitänyt luovuttaa kun siltä tuntui.

Mitä saavutin sillä, että hoidin loppuun jonkun homman, joka ei todellisuudessa edes kiinnostanut minua, vain siksi, että olin joskus jonkin harhaisen ajatuksen seurauksena sen aloittanut? Joo, hoidin homman “kunnialla” loppuun ja saatoin tuntea ylpeyttä siitä, sekä tietysti pääsin nauttimaan työni hedelmistä.

Mutta eikös tämä ole hyvä asia?

Ei ole. Ja miksikö?

Koska ajoissa luovuttaessani olisin voinut käyttää aikani paljon järkevämmin tekemällä jotain, mitä olisin oikeasti halunnut ja minkä tekemisestä olisin aidosti nauttinut! Elämä ei ole ihan niin pitkä, että mitenkään mielelläni käyttäisin aikaani asioihin, jotka eivät kiinnosta tippaakaan.

Esimerkkihavainto: Opiskelijapiireissä törmää todella usein ihmisiin, jotka ovat jämähtäneet opiskelemaan nykyistä alaansa vain, koska ovat sen pari vuotta sitten aloittaneet. Sittemmin heidän kaikki kiinnostuksensa ko. alaa kohtaan on hälvennyt, mutta he eivät vain viitsi jättää hommaa keskenään. Kun heiltä kysyy tälläisen toiminnan syytä, ovat selitykset kutakuinkin seuraavia:

“No ne pari vuotta mitkä oon jo ollut täällä menis hukkaan jos lopettaisin nyt”

“Noo jos nyt kuitenkin hankin nyt kuitenkin tän ammatin varalle ja sitten keskityn siihen mitä oikeasti haluan…”

“Emmä kehtaa luovuttaa kesken”

Okei, kuulostaa ihan päteviltä syiltä. Mutta ovatko ne?

1. Jos et lopeta nyt, hukkaan menevät myös seuraavat kaksi vuotta. Hukkatko mielummin kaksi, vai neljä vuotta? Ja hukkaamistahan se on, jos kyseinen ala ei kuitenkaan kiinnosta.

2. Entäpä jos keskittyisit heti siihen, mitä oikeasti haluat, etkä tuhlaisi vielä paria vuotta asiaan, joka ei kiinnosta? Vara-ammatti on tietysti hyvä asia, olen itsekin aikoinaan hankkinut tutkinnon ihan vain “kaiken varalta”. Minä vain en silloin käsittänyt, etten koskaan haluaisi oikeasti työskennellä sen parissa. Jos kyseisen asian taas käsittää jo koulussa, niin luojan tähden, jätä kesken.

Parissa vuodessa ehtii saamaan aikaan vaikka mitä, mikäli tekee sitä, mikä tuntuu oikeasti mielekkäältä. Olen kolmen vuoden sisällä suorittanut kaksi alanvaihdosta (ensin it-rotasta valokuvaajaksi ja myöhemmin muutosvalmentajaksi). Olisiko tämä ollut mahdollista, jos olisin viettänyt nämä vuodet tehden jotain, mikä ei kiinnosta?

3. Luovuttamisessa ei ole mitään hävettävää, mikäli se tapahtuu sellaisen asian yhteydessä, jossa onnistuminen ei edes kiinnosta. Tätä on käsitelty enemmän täällä.

Ja mietitäänpä vielä tuota väitettä, että asiaan pantu raha, aika ja vaiva menisi jotenkin hukkaan, kun asian jättää kesken.

Ensinnäkin, ne eivät mene hukkaan jo siksi, että niiden panostaminen asiaan on auttanut sinua näkemään, ettet halua kyseistä asiaa. Juuri tämän tajuaminen mahdollistaa kannaltasi turhista jutuista luopumisen ja voimavarojesi keskittämisen siihen, mitä haluat. Jos tämä ei ole sen kaiken rahan ja vaivannäön arvoinen löytö, niin ei sitten mikään.

Toiseksi. Kaikki kyseisen asian yhteydessä haalimasi tiedot ja taidot eivät katoa mihinkään. Päinvastoin aloittamalla jonkin uuden projektin, kykenet myöhemmin soveltamaan näitä tietoja ja taitoja avuksi tässä uudessa proggiksessa. Jos en olisi koskaan hankkinut it-alan koulutusta, en nyt esimerkiksi osaisi itse koodata tätä blogiani, vaan joutuisin joko hankkimaan ulkopuolista apua tai rajoittumaan käyttämään vain niitä ominaisuuksia, jotka ymmärrän.

Joten hei, uskalla luopua siitä mitä et halua!

Luotko omaa tulevaisuuttasi?

luotko omaa tulevaisuuttasi

Kuinka tarkasti olet tottunut ajattelemaan tulevaisuutta? Yksityiskohtaisesti, pääpiirteittäin vai et ollenkaan? On täysin totta, ettei tulevaisuutta voi ennustaa, mutta siihen voi vaikuttaa varsin pienellä vaivalla. Voimme yrittää muokata siitä hiukan paremmin toiveitamme vastaavan tai antautua virran vietäväksi ja katsoa kuinka käy.

Jälkimmäinen vaihtoehto on ilman muuta helppo ja rento, muttei sovi kovinkaan hyvin heille, joilla on elämälleen selkeitä tavoitteita ja odotuksia. Virran vietäväksi antautumisessa on aina se todellinen vaara, ettei virta kuljeta meitä sinne, minne haluasimme.

Kuinka tulevaisuuteen sitten vaikutetaan?

Ensiksi on ilman muuta tiedettävä mitä tahdomme, millaista lopputulosta kohti pyrimme. Mitkä ovat toiveitamme, unelmiamme ja tavoitteitamme. Lisäksi olisi toki hyvä tietää miksi me niitä haluamme. Tämän selvittäminen auttaa edes hiukan olemaan tavoittelematta asioita, joita emme oikeasti halua, vaan joita vain luulemme haluavamme.

On itsestäänselvää, että kaikilla teoillamme on seurauksensa. Joskus odottamattomia, mutta yleensä täysin ennustettavissa olevia. Tekemällä tietyt asiat saamme tiettyjä tuloksia. Jättämällä asiat tekemättä, tuloksia ei tule. Useimmat oletettavasti ymmärtävät tämän, mutta silti syystä tai toisesta odottavat tavoitteidensa ja unelmiensa täyttymistä pistämättä tikkuakaan ristiin niiden eteen. Tuloksia saavutetaan vain tekemällä jotain niiden eteen, niin ikävää kuin se minustakin on.

Kun meillä on olemassa selkeät unelmat ja tavoitteet (ja niiden oikeasti kannattaa olla selkeitä), voimme päätellä, mitkä toimemme toisivat mukanaan halutunlaisia tuloksia. Jos haluamme lisää fyrkkaa, on pääteltävissä, että niiden eteen on tehtävä enemmän töitä (näin äärimmäisen pelkistetysti). Jos haluamme paremman fyysisen kunnon on urheiltava enemmän tai järkevämmin. Jos haluamme enemmän sosiaalisia suhteita, on oltava aktiivisemmin mukana sosiaalisissa kuvioissa, tavattava enemmän ihmisiä jne. Äärimmäisen pelkistettyä, mutta jokainen ymmärtänee pointin.

Ja sitten on vain toimittava. Niin yksinkertaistahan se lopulta on. Ellei toimi, tuloksia ei synny, ei varsinkaan halutunlaisia. Toki yrittäessämme aktiivisestikin vaikuttaa tulevaisuuteemme voimme epäonnistua. Joskus pahastikin. On jokaisen itsensä päätettävissä, haluaako riskejä ottaa. Mielestäni tämä asia – juuri halutunlainen tulevaisuus – jos jokin on riskinoton arvoinen asia. Jos epäonnistun, tiedän ainakin yrittäneeni ja olen astetta viisaampi taas seuraavalla yrityksellä.

Mieti, millainen elämäsi on vuoden, kahden tai viiden kuluttua. Oletko saavuttanut jotkin tai jopa kaikki tavoitteesi ja unelmasi? Kuinka olet tehnyt sen? Vai oletko yhä samassa pisteessä, yhä unelmoimassa? Kumpi näistä kuulostaa mukavammalta? Kumpaan nykyiset toimesi (tai toimettomuutesi) johtavat? Mikäli jälkimmäiseen, on nyt korkea aika muuttaa suuntaa ja tehdä jotain konkreettista haluamasi tulevaisuuden eteen!

Tie sujuvampaan kanssakäymiseen: Elekielen peilaus

tie sujuvampaan kanssakäymiseen-elekielen peilaus

Tämä on osa Tie sujuvampaan kanssakäymiseen-kirjoitussarjaa:

1. Tie sujuvampaan kanssakäymiseen: Luonteeseen mukautuminen

2. Tie sujuvampaan kanssakäymiseen: Elekielen peilaus

Elekielestä hiukan enemmän lukeneet ovat todennäköisesti jo kuulleetkin tämän kerran aiheesta. Tänään nimittäin puhutaan kehon- ja elekielen peilaamisesta (“Mirroring”), sekä siitä, miten ja milloin sitä ei tule tehdä.

Mitä on peilaus ja mitä hyötyä siitä on? 

Useiden tutkimusten mukaan toisistaan pitävät ja tilanteessa viihtyvät ihmiset alkavat alitajuisesti matkimaan toistensa kehonkieltä, minkä seurauksena heidän senhetkinen yhteenkuuluvuuden tunteensa paranee entisestään.

Myöhemmin, tämän tullessa valtaväestön tietoon suoritettiin tutkimuksia, joiden tulokset puhuivat sen puolesta, että tämä toimii myös silloin, kun toinen keskustelukumppaneista alkaa tietoisesti peilaamaan toisen kehonkieltä. Tällöin peilattava henkilö reagoi alitajuisesti ja lähes poikkeuksetta hyvin.

Tämä ei tietenkään ole mikään välttämätön keino yhteyden luomiseksi ja sujuvan kanssakäymisen varmistamiseksi, mutta ehdottomasti kätevä sellainen. Sen käyttäminen ei vaadi lähes mitään vaivaa tai huomiota, joten en oikeastaan näe mitään syytä olla turvautumatta siihen aina välillä. Se ei myöskään tee kenestäkään mitenkään “epäaitoa”. Kokeilkaa ihmeessä, uskon että tulette pitämään tästä.

Nyt kun hehkutukset on hehkuteltu, näen äärimmäisen tärkeänä mainita, milloin ja miten tätä EI tule käyttää.

Ensinnäkin, näkyvästi. Tässä on kyse todella pienistä asioista, ei mistään elekielensä täydellisestä muuttamisesta. Jos olet itse tilanteen alussa elekieleltäsi rento, avoin, rauhallinen ja suurieleinen, keskustelukumppanisi elekielen ollessa ujo, sulkeutunut, epävarma ja suojeleva, ja viidessä minuutissa omaksut hänen elekielensä täydellisesti, voin vakuuttaa, että se näyttää aivan älyttömän tyhmältä ja epäuskottavalta. Jos keskustelukumppanisi on lisäksi edes vähän perehtynyt näihin juttuihin, hän kyllä haistaa palaneen käryä.

Toiseksi, tietyt tilanteet. Erityisesti haluaisin mainita työhaastattelut. Törmäsin tässä artikkeliin, jonka mukaan tämä keino on nykyään niin suositussa (ja näin ollen myös kömpelössä) käytössä, että pomot ja haastattelijat ovat oppineet tarkkailemaan sitä. Heiltä kerättyjen tietojen mukaan taas peilaamisesta kiinnijääminen antaa työnhakijasta epärehellisen ja epäpätevän kuvan. Erityisesti HR-henkilöt ovat hyviä lukemaan muita ihmisiä, joten voidaan olla aika varmoja siitä, että he tietävät mitä missäkin tilanteessa oikeasti tapahtuu.

Mutta noin yleisesti, mikäli järjen vain pitää hommassa mukana, tämä on erinomainen keino sujuvoittaa kanssakäymistä ja saada keskustelukumppani suhtautumaan sinuun astetta paremmin, joten pitäkäähän tämä mielessä.