IHMISSUHTEET KUNTOON:

LAITA IHMISSUHTEESI HUIPPUKUNTOON ”10 TOIMINTATAPAA PAREMPIIN IHMISSUHTEISIIN” -KIRJASEN AVULLA:

Kuinka pääsin eroon ujoudesta: Oma tarinani ujosta itsevarmaksi

Kuinka pääsin eroon ujoudesta Oma tarinani ujosta itsevarmaksi

(PS. Näitä aiheita käsittelen paljon myös ”Eroon ujoudesta ”-kirjassani. Klikkaa ja tutustu, mikäli sosiaalisesti itsevarma elämä tuntuu houkuttelevalta.)

Muutama vuosi sitten olin hyvin ujo.

Hyvin ujolla en tarkoita sitä, etten uskaltanut olla huomion keskipisteenä. Sellainen ujous olisi ehkä ollut vielä siedettävää. Ei, tarkoitan sitä, etten ujouteni vuoksi esimerkiksi uskaltautunut mukaan sosiaalisiin tilanteisiin, etten koskaan puhunut vastakkaiselle sukupuolelle ja jopa sitä, etten uskaltanut kysyä kaupassa, mistä hyllystä löydän jonkin etsimäni tuotteen.

Sellainen elämä ei todellakaan ollut nautinnollista. Jäin jatkuvasti paitsi kivoista tapahtumista, en tutustunut ihmisiin, en löytänyt tyttöystävää, enkä muutenkaan ihan hirveästi nauttinut sosiaalisista tilanteista.

En tietenkään koskaan myöntänyt ujouden olevan minulle ongelma. Olin vain ”sellainen kuin olen”. Jos joku kysyi, sain elämäni kuulostamaan siltä, että nautin siitä. Jos joku kysyi, vaivasiko ujous minua, vastaukseni oli vahva ei!

Onnistuin jopa selittelemään, kuinka ujouteni auttoi minua vaikkapa opettamalla sosiaalisia taitoja kuten ihmisten tarkkailua tai kykyä tulkita sosiaalisia tilanteita. Oikeasti en osannut niitäkään, kunhan puhuin lämpimikseni, sillä olin lukenut jostain, että hiljaiset ihmiset olisivat jotenkin taitavia tarkkailemaan sosiaalisia tilanteita…

Jotkut ihmiset jopa pitivät minua älykkäänä, sillä harvoin avasin suutani, ja kun se tapahtui, sieltä tuli jotain loppuun asti mietittyä ja viisaalta kuulostavaa. Olin hiljainen ja hiljaisuushan usein luo ihmisestä älykkään mielikuvan.

Toki minulla oli ystäviä. Monia ystäviä. Useimmat samanlaisia kuin minä. Ymmärsimme toisiamme. Jopa niissä tilanteissa, joissa ei olisi kannattanut. Kun koulussa meitä kovemmat pojat aukoivat meille päätään, laskimme katsemme maahan sen sijaan, että puolustaisimme toisiamme. Näin ujot ihmiset pahimmillaan tukevat toisiaan.

En puhunut lähes koskaan tytöille, siitäkään huolimatta että olisin kovasti halunnut! Kerrankin olin hastunut erääseen tyttöön kolmen vuoden ajan. Noiden vuosien aikana taisin uskaltautua puhumaan hänelle kokonaisen yhden kerran. Suurin saavutukseni hänen suhteensa taisi olle se, kun kerran istuimme vierekkäin eräällä luennolla ja jalkamme osuivat vahingossa toisiinsa. Juhuu, hyvä minä! Meininki oli juuri niin surullista kuin miltä se kuulostaakin.

Yksi asia mistä olen kuitenkin ylpeä on se, etten koskaan varsinaisesti luopunut toivosta, tai edes kertaakaan harkinnut sitä, että tulen jäämään ikuisesti ujoksi ja epävarmaksi. Vaikka elämä tuntuikin usein potkivan päähän, olin jatkuvasti 100 % varma siitä, että kaikki tulee olemaan lopulta hyvin. Että eräänä päivänä minä tulen olemaan se, jolta sosiaaliset tilanteet sujuvat kuin vettä vain.

Näin lopulta kävikin.

Muutos ei kuitenkaan tapahtunut yhdessä yössä eikä vahingossa. En vain yhtäkkiä muuttunut sosiaalisesti itsevarmaksi. Muutos vaati aikaa, energiaa ja paljon, hyvin paljon vaivannäköä.

Muutokseni ujosta itsevarmaksi

(Tuntuupa muuten hämmentävältä näin ”ääneen” kutsua itseään itsevarmaksi. Mutta toivottavasti tässä yhteydessä pieni määrä itsekehua sallitaan.)

Niin. Olin siis hyvin epävarma ja äärimmäisen kyllästynyt siihen. Tiesin tahtovani muutosta, mutten tiennyt, miten se onnistuisi. Siihen aikaan en tiennyt, että olisi olemassa jonkinlaista itsensä kehittymiseen liittyvää kirjallisuutta tai sosiaalisista taidoista kertovia blogeja. En ollut kuullut mistään rohkeusvalmennuksista. Mieleeni ei mahtunut se, että joku jossain olisi voinut auttaa minua.

Ainoa mitä tiesin oli se, että on ihmisiä, jotka ovat luoneet itselleen sen elämän, jollaista itsekin halusin elää. Ihmisiä jotka kykenevät puhumaan kenelle tahansa haluavat, ihmisiä jotka kykenevät tilanteessa kuin tilanteessa heittää vapautunutta läppää, ihmisiä jotka kykenivät lähestymään muita ja olemaan huomion keskipisteenä. Ihailin heitä ja halusin olla kuten he. Ensimmäinen askeleeni tiellä kohti itsevarmuutta olikin lopulta se, että aloin matkimaan näitä ihmisiä.

Yritin käyttäytyä kuten he, puhua kuten he, tehdä samoja asioita kuin he. Todennäköisesti jokainen näki tämän esitykseni lävitse. Mutta toisinaan jopa onnistuin käyttäytymään kuin itsevarma ja vapautunut tyyppi! Se tuntui hyvältä, mutta samalla tiesin sen olevan vain näytöstä ja valetta. Sisimmässäni olin ihan yhtä kauhuissani ja epävarma kuin aina muulloinkin.

Ensimmäiset oivallukset

Pikkuhiljaa, yritettyäni muutosta jo jonkin aikaa, sain ensimmäisen tärkeän oivallukseni. Tajusin että ne asiat, joita niin kovasti pelkäsin, kuten esimerkiksi ihmisten edessä mokaaminen, eivät oikeastaan merkinneet mitään kenellekkään muulle kuin itselleni! Jos yritin jotain ja epäonnistuin, muut ihmiset eivät yleensä huomanneet tai välittäneet. Kukaan ei nauranut tai pilkannut, kukaan ei osoittanut sormillaan tai pitänyt minua arvottomana ihmisolentona.

Paljon myöhemmin ymmärsin mistä tämä johtuu. Siitä, että lähes jokainen viettää niin paljon aikaa omassa päässään miettien omaa elämäänsä ja peläten omia epäonnistumisiaan, ettei ehdi kiinnostumaan muiden mokailuista.

Toinen kasvuuni vaikuttanut asia oli ”ainakin yritin”-asenteen omaksuminen. Jos yritin jotakin ja epäonnistuin, kykenin ainakin sanomaan, että minä sentään yritin. Tottakai epäonnistuminen tuntui aina hyvin ikävältä, mutta tässä vaiheessa sietokykyni oli jo selkeästi kasvussa. Epäonnistumiset eivät tuntuneet enää yhtä vahvasti kuin ennen.

Kolmas oivallus, josta oli suuresti iloa, oli ymmärrys siitä, etteivät useimmat pelkoni ole millään tapaa todellisia. Pelon tunne itsessään toki oli todellista. Olin yleensä täysin kauhuissani milloin mistäkin. Mutta pelkoni kohteet, kuten julkinen nöyryytys, yksin jääminen, pilkan kohteeksi joutuminen… Niissä ei ollut mitään todellista.

Tämän huomaamiseen meni paljon aikaa, mutta toistuvista mokailuistani huolimatta havaitsin, että olin yhä melko pidetty, en kovin yksinäinen, enkä varsinkaan nöyryytetty tyyppi. Hämmentävästi se, että minulla alkoi olla rohkeutta yrittää ja epäonnistua, näytti tekevän minusta itseasiassa suositumman! Yhä useammat huomasivat minut ja jopa myönsivät samaistuvansa pyrkimykseeni olla sosiaalisesti rohkeampi. Huomasin, etten suinkaan ole ainoa ujo tyyppi päällä maan. Se oivallus tuntui todella vapauttavalta.

Vastuun hyväksyminen

Pelkoni pienenivät pienenemistään ja pikkuhiljaa opin jopa jotenkuten olemaan ihmisten kanssa. Uskaltauduin välillä jopa vitsailemaan tytöille! En kuitenkaan ollut missään mielessä itsevarma, vaikka sellaista roolia välillä kokeilinkin vetää. Sisimmässäni tunsin itseni yhä jatkuvasti ujoksi ja epävarmaksi. Mutta pikkuhiljaa, ajan kanssa, kaikkien mokailujeni myötä oivalsin ehkä sen tärkeimmän asian. Oivalsin, että lopulta, kaikesta huolimatta, olen itse vastuussa elämästäni. Toki erilaiset lähtökohdat ja etuoikeudet vaikuttavat jokaisen ihmisen elämään, mutta oman vastuun arvoa ei tule väheksyä.

Aiemmin olin tottunut syyttämään kaikkia muita ongelmistani. Elämäni oli vaikeaa koska muut tekivät siitä vaikean, en ollut suosittu koska muut ihmiset olivat ilkeitä, olin ujo johtuen kasvatuksestani ja temperamentistani…

Oli helppoa piiloutua tämän ”muiden syytä”-argumentin taakse! En valehtele, että siitä olisi ollut jotenkin voimauttavaa ja mukavaa luopua. Rehellisesti sanottuna siitä teki mieli pitää kiinni kaikin voimin. Vastuun ottaminen ei todellakaan tuntunut miellyttävältä.

Pikkuhiljaa kuitenkin opettelin ottamaan vastuuta elämästäni. Hyväksyin, että elämäni on vaikeaa, koska en ollut vielä onnistunut tekemään siitä itselleni helpompaa.

Minulla ei ollut paljoa ystäviä, sillä en ollut kovinkaan kiinnostava ihminen ja koska en itse uskaltanut lähestyä ketään.

Vaikka omaksuinkin tämän uuden, vastuullisen asenteen, se ei muuttanut sitä tosiasiaa, että olin edelleen hemmetin ujo. Vaikka ujouteni ei ollut enää sitä entistä, piinaavaa laatua, se oli silti melko häiritsevää ja teki elämästäni vaikeampaa kuin olisin halunnut. Jätin yhä tutustumatta moniin kiinnostaviin ihmisiin, en käynyt yleensä missään riennoissa ja pelkäsin hypätä monien loistavien tilaisuuksien kyytiin.

Minulla oli vielä yksi, hyvin tärkeä oppitunti kokematta.

Viimeinen oppitunti

Vuonna 2011 päädyin opiskelemaan tunnemekaniikka, tunteiden toimintaa. Tämä johti minut ehkäpä elämäni toistaiseksi parhaimpien oivallusten ääreen.

Suurin oivallus oli tietysti itsessään se, miten tunteet todellisuudessa toimivat. Olen kirjoittanut siitä mm. täällä. Ymmärrettyäni, että tunteemme ovat lähtöisin omasta ajattelustamme, että emme mene kovin helposti rikki ja että paha mieli on täysin normaalia ja vaaratonta, lakkasin pelkäämästä entiseen malliin. Kun ymmärsin, etteivät kielteiset tunteet tee minulle pysyvää vahinkoa, pelättävää oli paljon vähemmän. Minun ei tarvinnut enää vältellä pahan mielen kokemista entiseen malliin.

Tuosta hetkestä alkaa olemaan vuosia (päivitin tämän tekstin 3.2.2017). Teen edelleen jatkuvasti töitä oman itsevarmuuteni ja ujouteni kanssa ja koen edelleen pelokkaita ja epävarmoja hetkiä. Kuitenkin sen pahimman ujouden koen jääneen vuoteen 2011, haihtuneen ilmaan edellä kuvailemieni oivallusten ja kokemusten myötä.

Toivon myös sinulle kaikkea hyvää matkallasi kohti rohkeampaa ja helpompaa elämää. Jos päätät aloittaa tämän matkan tai olet sen jo tehnyt, kuulisin mielelläni kuulumisiasi kommenttiosiossa :)

Rakkaudella,

Jevgeni

Muuta aiheeseen liittyvää:

Lämmin kiitos lukemisesta!

Myönteisistä asioista kieltäytyminen

ei3

Tämä on osa Opi sanomaan ei-sarjaa:

1. Syitä sanoa Ei

2. Kuinka sanoa Ei

3. Myönteisistä asioista kieltäytyminen

Edellisessä osassa käsittelimme sitä, kuinka kieltäydytään asioista, joita emme tahdo tehdä. Mutta olisiko hyvä osata ajoittain kieltäytyä myös asioista, joita pidämme myönteisinä?

Yllättäen myös hyvinkin myönteisistä asioista kannattaa joissain tilanteissa kieltäytyä. Esimerkiksi työtarjous, kun työn sisältö on arvojesi vastaista. Hain kerran puolitosissani töihin erääseen viihdelehteen. Tehtävä oli kuvitteellisella töiden arvoasteikolla melko alhaalla, mutta mukiinmenevästi palkattu ja sisällöltään todennäköisesti hyvinkin viihdyttävä. Pääsin alustavasta haastattelusta läpi ja mahdollisuuteni saada koko paikka itselleni olivat ainakin omasta mielestäni todella hyvät. Olen kuitenkin aina suhtautunut keltaiseen lehdistöön, julkkisjuoruiluun ja muuhun vastaavaan hiukan väheksyvästi, joten päädyin miettimään, että haluanko oikeasti olla itsekin osallisena noiden juttujen tuottamisessa. En halunnut, joten luovuin osaltani kisasta.

Tai toinen vastaava. Sain hetki sitten loistavan tarjouksen hyväpalkkaiseen hommaan kehittämään yritystenvälistä viestintää. Hommaan olisi kuitenkin pitänyt sitoutua pidemmäksikin aikaa, mikä taas ei käynyt yhteen omien tavoitteideni kanssa (pohdin sillä hetkellä opiskelemaan hakemista, enkä olisi halunnut olla niin kusipää, että jättäisin työpaikkani heti, kun olisin päässyt sisään), joten kieltäydyin tarjouksesta.

Joudun jatkuvasti kieltäytymään myös erilaisista kutsuista vaikkapa illanviettoon, minne olisi muuten TODELLA kiva mennä, mutta ko. aika kannattaa käyttää johonkin sillä hetkellä tärkeämpään. En suinkaan tarkoita sitä, että vapaa-aika ja viihteellä käyminen olisi jotenkin alempiarvoisempaa kuin hyödylliset hommat, on tärkeää muistaa myös levätä ja virkistäytyä (ja bileethän ovat paras tapa tutustua ihmisiin!).

Tarkoitan, että kannattaa arvioida jokainen tilanne erikseen. Itseni ja joidenkin muiden kohdalla olen myös huomannut, että bilettämiseen jää tavallaan koukkuun. Kutsusta tekisi mieli kieltäytyä, mutta ajattelee että jos ei nyt osallistu, jotain todella siistiä ja upeaa saattaa jäädä kokematta. Illan jälkeen sitä yleensä kuitenkin toteaa, että ihan hyvinhän sen olisi väliin jättänyt, mitään ennennäkemätöntä ei taaskaan tapahtunut.

Kivoista jutuista kannattaa välillä kieltäytyä myös ihan vain siksi, ettei niiden hohto katoa. Usein käy niin että esimerkiksi uutta hienoa musiikkia löytäessään soittaa sitä jatkuvalla toistolla, kunnes kyllästyy. Tämä pätee ihan kaikkeen. Liiallisen bilettämisen seurauksena meno vain jotenkin… puuroutui. Jokaiset bileet tuntuivat samanlaisilta. Jos taas joskus aikoinaan (nykyäänhän tätä ongelmaa ei ole) jäi töistä pois ja ensin nautti vapaapäivistään täysillä, lopulta ne muuttuivat piinaavaan tylsiksi. Hyvääkin voi olla liikaa.

Hyvästä on tietysti vaikeaa (ja ajattelematonta!) kieltäytyä vain kieltäytymiseen vuoksi. Siihen on oltava pätevä syy. Ota tavaksi punnita kieltäytymisen ja kieltäytymättä jättämisen haitat ja hyödyt ja toimi niiden mukaan.

 

Kuinka sanoa Ei?

ei2

 Tämä on osa Opi sanomaan ei-sarjaa:

1. Syitä sanoa Ei

2. Kuinka sanoa Ei

3. Myönteisistä asioista kieltäytyminen

Edellisessä osassa kävimme läpi syitä kieltäytymiseen. Seuraavaksi muutamia tapoja kieltäytyä nykyistä helpommin ja varmemmin, sekä muutama asia, jotka sisäistettyäsi kieltäytymisestä tulee helpompaa:

Kyse ei ole kieltäytymisestä itsestään, vaan siitä kuinka kieltäydyt.

Miksi kieltäytyminen on usein vaikeaa? Koska ajattelemme, että kieltäytymällä loukkaamme avunpyytäjää tai annamme itsestämme itsekkään vaikutelman. Mikäli osaa kieltäytyä oikein ja kohteliaasti, molemmat edellämainitut ongelmat poistuvat.

Tiedä mitä tahdot

Mikäli tiedät mikä sinulle on tärkeää, on sinun helpompaa ottaa vastaan tehtäviä jotka vievät sinua oikeaan suuntaan ja kieltäytyä niistä jotka eivät. Mikäli tunnet, että jokin sinulta pyydetty palvelus on jotenkin ristiriidassa omien arvojesi tai tavoitteidesi kanssa, on siitä helpompi kieltäytyä.

Tiedä mihin myöntyminen tai kieltäytyminen johtaa

Tiedosta mitä haittaa tai hyötyä päätöksestäsi on. Mikäli tiedät että kieltäytymisellä on jotain vakavia seuraamuksia, sitä ei tietenkään kannata tehdä.

Ota huomioon avun pyytäjä. On varmasti huomattavasti vaikeampaa sanoa ei pomolle kuin kanssatyöntekijälle. Mieti kuitenkin, että teetkö mielessäsi kieltäytymisestä isomman asian kuin se oikeasti on? Yleensä seuraamuksia ei edes ole. Pomosi ei todennäköisesti ala suhtautumaan sinuun nihkeämmin, jos jostain hänen ehdotuksestaan kieltäydyt.

Mieti onko pyyntö oikeasti niin mitätön, kuin miltä se vaikuttaa

Monet (itsekin usein syyllistyn tähän) ajattelevat, ettei yksi parinkymmenen minuutin homma missään paina. Eikä se yleensä painakkaan. Joskus käy kuitenkin niin, että vastaan otettu tehtävä paljastuukin paljon monimutkaisemmaksi kuin sen odotti olevan. Tai sitten se sisältää jonkin sortin jatko- tai lisähommia. Selvitä ajoissa mitä kaikkea tehtävään kuuluu. Ota huomioon myös homman toistuvuus. Mikäli käytät siihen sen parikymmentä minuuttia joka päivä, laske paljon se tekee pidemmän ajan sisällä.

Kieltäytyminen on täysin hyväksyttävää

Ajattelemme, että loukkaamme avun pyytäjää, vihastutamme hänet, saamme hänet pettymään. Pelkäämme että annamme itsestämme huonon kuvan. Kieltäytyminen myös tuntuu hetken pahalta ja saa aikaan syyllisen olon. Itsestäni myös usein tuntui, että mikäli nyt kieltäydyn, en kehtaa enää koskaan itse pyytää apua ko. henkilöltä.

Todellisuudessa mikään näistä ei ole ongelma. Avun pyytäjä osaa lähes aina ottaa kieltäytymisen hyvin, varsinkin jos perustelet päätöstäsi. Kaikki eivät edes odota että myönnyt, jolloin kieltäytyminen ei tuota mitään sen kummempaa pettymystä. Mikäli myönnyt, koska sinua pelottaa avun hakijan negatiivinen reaktio, mieti, voitko myöntyä loputtomiin. Avunpyynnöt harvoin jäävät yhteen kertaan. Kuinka kauan voit myöntyä kunnes raja tulee vastaan ja joudut kieltyätymään? Vedä ajoissa selkeät rajat.

Selitä lyhyesti miksi kieltäydyt, ehdota vaihtoehtoa

Avun pyytäjälle jää kieltäytymisestäsi parempi mieli, mikäli selität miksi kieltäydyit. Älä turhaan pyytele anteeksi tai nöyristele, et tee mitään väärin. Voit myös auttaa avunhakijaa keksimään toisen ratkaisun. Ehkä joku olisi sinuakin soveliaampi auttamaan?

Anna vastauksesi viipyä

Mikäli pyyntö on esitetty vaikkapa sähköpostilla, anna vastaukesi viipyä. Useimmat varmasti osaavat lukea rivien välistä, että vastauksesi viipyminen on merkki siitä, ettei kiinnosta. Kokonaan vastaamattomuus on myös vaihtoehto, varsinkin jos olet muutenkin todella kiireinen. En itse periaatteessa suosi tätä, vaan mielummin kohtaan tilanteen kasvotusten tai lähetän edes jonkinlaisen vastauksen, mutta kukin tavallaan.

Kuinka päästä alkuun?

Mikäli olet niitä jotka eivät vain kykene sanomaan ei ja tahdot muuttaa tämän, kuinka kannattaa aloittaa?

Kuten aina, aloita pienestä. Odota, että vastaan tulee joku tarpeeksi mitätön pyyntö. Kieltäydy, vaikka periaatteessa voisitkin juuri silloin suostua. Kieltäydy kuitenkin ihan vain oppimisen vuoksi. Huomaat, ettei se ollutkaan mitenkään kamala kokemus. Mitä nyt vähän voi hävettää alkuun, mutta siihenkin tottuu. Tee tätä muutamia kertoja aina sopivin väliajoin (kunhan et kieltäydy joka kertaa). Pikkuhiljaa alat tottumaan, etkä koe enää mitään hirveitä tunnontuskia. Hyvältähän kieltäytyminen tuskin tulee kuitenkaan tuntumaan. Sen sijaan hyvältä tuntuu se, että voit keskittyä omiin hommiisi muiden juttujen sijaan. Älkää olko kusipäitä, mutta arvostakaa omaa aikaanne.

Aikahan on korvaamatonta. Et saa sitä koskaan takaisin, joten mieti, miksi käyttää sitä siihen, mitä et itse tahdo tai pidä tärkeänä?

Seuraavassa osassa käsittelemme myönteisistä asioista kieltäytymistä, saa lukea!