IHMISSUHTEET KUNTOON:

LAITA IHMISSUHTEESI HUIPPUKUNTOON ”10 TOIMINTATAPAA PAREMPIIN IHMISSUHTEISIIN” -KIRJASEN AVULLA:

Oletko ”hyvästä kodista”? Olet todennäköisesti muita itsevarmempi

Oletko hyvästä kodista Olet todennäköisesti muita itsevarmempi

Mitä yhteistä on itsevarmuudella, perhetaustalla ja yhteiskuntaluokalla? Uskoakseni enemmän, kuin moni haluaisi myöntää.

Työssäni rohkeuskouluttajana kohtaan ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista. Kohtaan heitä, joilla ei pääomasta ole pulaa, heitä, joilla on asiat ihan hyvin ja heitä, jotka elävät vähäosaisuuden rajalla. Yhteiskuntaluokkien ei luulisi olevan työni kannalta olennaisia, minun tehtävänihän on vain auttaa ihmisiä voittamaan pelkojaan ja kasvattamaan itsevarmuuttaan. Tai näin luulin.

Käytännössä yhteiskuntaluokka näyttää merkitsevän yllättävän paljon. En väitä, että tässä tekstissä esiin tuomani asiat olisivat mitään totuuksia, sillä ne perustuvat lähinnä omiin havaintoihini ja rajalliseen otantaan. Tämän otannan sisällä nämä havainnot kuitenkin ovat niin selkeitä, että rohkenen yleistämään. Olisi mielenkiintoista kuulla kommentteja myös asiaan mahdollisesti perehtyneiltä ihmisiltä. Mitä mieltä olette seuraavista väitteistä?

Yhteiskuntaluokan ja itsevarmuustaitojen välillä on vahva yhteys

Kun toimii jonkin asian kouluttajana, törmää väistämättä seuraavaan kysymykseen: Miksi joidenkin kyky oppia on niin selkeästi korkeampi kuin joidenkin toisten? Miksi jotkut ovat niin helppoja koulutettavia? Tai kärjistetymmin muotoiltuna: Miksi jotkut ovat niin paljon helpompia asiakkaita?

Seuraavien sanojen kirjoittaminen tuntuu aika epäkorrektilta, mutta herätellään vähän keskustelua: Keskiluokkaa ja erityisesti sitä varakkaampia luokkia edustavat asiakkaat ovat kokemusteni mukaan keskimäärin selvästi paljon ”helpompia” asiakkaita kuin sitä matalampien yhteiskuntaluokkien edustajat. He oppivat nopeammin, tekevät kotitehtävänsä moninkertaisesti paremmin ja ovat sitoutuneempia onnistumiseen.

Tässä ei sinänsä ole mitään uutta ja mullistavaa. Sen sijaan jonkinlainen yllätys oli ainakin itselleni sen huomaaminen, että heidän lähtötasonsa itsevarmuustaidoissa on selvästi korkeampi.

Kyllä, keskiluokkaa ja sitä varakkaampia luokkia edustavat asiakkaat ovat keskimääräiseltä lähtötasoltaan selvästi rohkeampia ja itsevarmempia kuin alempien luokkien edustajat. Kun käytän tässä sanoja ”rohkeampia ja itsevarmempia”, puhun sosiaalisista taidoista ja sosiaalisesta itsevarmuudesta, sillä valtaosa asiakkaistani on kiinnostunut oppimaan nimenomaan niitä. (Muiden kuin sosiaalisten pelkojen ja epävarmuuksien kohdalla samaa yhteyttä en ole havainnut.)

Syntyy kysymys: Miksi?

Erot näkyvät jo varhain

Törmään samaiseen ilmiöön myös eräässä toisessa työssäni. Sivutyönäni työskentelen erään ammattikorkeakoulun puhujana ja käyn kouluvuoden aikana puhumassa monissa pääkaupunkiseudun lukioissa ja ammattikouluissa. Kohtaan jatkuvasti suuria määriä tähän ikäluokkaan kuuluvia nuoria.

Kun puhun, pyrin saamaan yleisöä osallistumaan. Pyydän heiltä kysymyksiä, kannanottoja, ideoita ja omien ajatusteni haastamista.

Toisissa kouluissa opiskelijat osallistuvat hyvinkin rohkeasti. Toisissa taas en saa mitään vastakaikua, vaikka kuinka anelen. Pari vuotta kouluja kierreltyäni osaan nykyään jo etukäteen yleensä arvata, kumpaan tilanteeseen törmään missäkin koulussa.

Ensimmäistä tyyppiä edustavat esimerkiksi Espoon stereotyyppisesti hyvin toimteentulevien alueiden koulut. Siellä oppilaat ottavat rohkeasti kontaktia, heittävät veitsenterävää läppää, uskaltavat lähteä mukaan haastaviinkin keskusteluihin ja ovat muutenkin sosiaalisesti lahjakkaan oloisia.

Toista ääripäätä edustavat esimerkiksi Itä-Helsingin tai muiden maineeltaan kyseenalaisten (usein turhaan!) lähiöiden koulut. Opiskelijat kyllä kuuntelevat mielellään, mutta osallistuminen jää yleensä hyvin vähiin.

Tämä ilmiö on niin toistuva ja ennalta-arvattava, etten enää hetkeäkään usko, että se olisi pelkästään sattumaa. Olen kiertänyt kolmen vuoden aikana useimmat pääkaupunkiseudun ja ympäryskuntien koulut yhteen tai useampaan kertaan. Oma esiintymiseni on kaikissa hyvin samankaltaista ja tyylivaihteluni esiintymiskertojen välillä hyvin pientä. Siksi en usko, että saan vaihtelevia reaktioita siksi, että itse toimisin eri kouluissa eri tavoin. Hypoteeisini vaikuttaa ainakin omiin silmiini toistaiseksi pitävältä.

En sano, että ilmiön taustalla olisi pelkästään koulujen oppilasaineksen sosioekonominen rakenne. Se kuitenkin selittäisi paljon ja kävisi yhteen ylempänä kuvaamani ilmiön kanssa: korkeammista yhteiskuntaluokista näyttää tulevan sosiaalisesti itsevarmempia ihmisiä.

Syntyy kysymys: Miksi?

Minun ansiota vai muiden vikaa?

Niin, miksi? Spekuloidaan vähän. Ensin kerron kuitenkin tarinan omasta elämästäni.

Olen itse alunperin juuri sieltä Itä-Helsingin getosta. Ei itä oikeasti (tai pelkästään!) mikään getto tietenkään ole, mutta me itsekin tykkäämme ylläpitää siitä sellaista mainetta. Tulee mukavan kova olo, kun voi hehkuttaa liikkuneensa aikoinaan Idän vaarallisilla kaduilla.

Oikeasti lapsuuteni oli kiva ja rento. Toki naapuripihojen lasten kanssa nahisteltiin ja muutamia ikäviäkin tapauksia joukkoon mahtui, mutta kenenpä lapsuuteen ei olisi mahtunut. Lapsuus meni hyvin, peruskoulu sujui, sitten kävin lukion ja amiksen, sitten armeijan, sitten ammattikorkeakoulun ja aloin yrittäjäksi. Elämä on mennyt hyvin.

Samaa ei voi sanoa monista lapsuudenystävistäni sieltä Idästä. Osa on ehtinyt väkivallan tai huumeiden avustuksella vaihtamaan postinumeroa ja siirtymään ajasta ikuisuuteen. Osa on vankilassa. Osa pikkurikostelee ja osa tykittää kamaa. Osalla menee toki myös ihan kivasti, mutta heidänkin joukossa asiat kuten yksinhuoltajuus, heikosti palkatuissa töissä itsensä puhki raataminen ja muu vastaava, yleensä vähäosaisuuteen liittettävä meininki on aika yleistä. Kyllä, Idällä on tämäkin puoli: Ei sieltä ihan helposti nousta.

Nykyään pidän yhteyttä keskenään aika erilaisiin kaveripiireihin. Hengaan paljon kaikenlaisissa menestyksennälkäisissä yrittäjäporukoissa, mutta tykkään käydä välillä morjestamassa myös kavereitani Idästä. Näiden kahden ryhmän suhtautuminen elämään on pääasiassa hyvin kaukana toisistaan:

Menestyksennälkäiset yrittäjät, jotka ovat usein oikein hyvistä perheistä, ovat melko rakastuneita ajatukseen siitä, että asenne on kaikki kaikessa ja ainoastaan oma toiminta vaikuttaa siihen, onnistuuko ihminen elämässään, vai ei. Itäfrendini taas kokevat, että useimmat heidän kokemansa vääryydet ovat epäreilun maailman ja tietysti Helsingin Herrojen syytä. Yleistän tässä tietysti, mutta koen, että selvä trendi on olemassa. Toiset uskovat itseensä ja omiin kykyihin enemmän, toiset vähemmän.

Syntyy kysymys: Miksi?

Kuinka yhteiskuntaluokka vaikuttaa itsevarmuuteen

En todellakaan sano, että mikään seuraavista väitteistä olisi koko totuus, mutta epäilen, että tässä on edes hieman osatotuutta. Kasvatustieteiden ammattilaiset voivat korjailla, jos olen ihan hakoteillä. Väitän nimittäin, että kasvatus pelaa isoa roolia siinä, kuinka rohkeaksi ja itsevarmaksi ihminen kehittyy ja siinä, kuinka vahva minäpystyvyyden tunne hänelle syntyy.

Miten me köyhien maahanmuuttajaperheiden lapset vietimme aikamme?

Olimme ulkona, pidimme hauskaa, leikimme pihaleikkejä ja harrastimme yleistä sekoilua. Oli kivaa. Jos joku harrasti jotain oikeaa, oli se yleensä jokin pallopeli kuten jalka- tai koripallo. Mikäli vanhemmilla oli sitä ylimääräistä rahaa. Kaikilla ei ollut. Futiksessa, koriksessa ja pihaleikeissä nousee kunto ja on hauskaa, mutta elämää ja siinä pärjäämistä ne eivät tehokkaasti opeta.

Muistan myös, kuinka kotona ja kavereiden kodeissa suhtauduttiin auktoriteetteihin ja valtion laitoksiin. Kela ja sossu olivat hyödyllisiä, mutta hyvin uhkaavia tahoja. Kaikki virallisen oloiset paperitkin olivat uhkaavia: Mitä jos joku haluaa meiltä jotain vaikeaa? Varsinkin kielitaidoiltaan puutteellisissa maahanmuuttajien kodeissa ne aiheuttivat ahdistusta. Miten systeemin kanssa oikein pärjää? Mitä jos ymmärrämme jotain väärin ja siitä seuraa jotain ikävää?

Lähtökohtainen suhtautuminen oli varovaisuus ja halu välttää ongelmia. En sitä silloin tajunnut, mutta jälkeenpäin osaan nimetä vallitsevan mielialan: Selviämisen halu. Ihan sama, pääsikö elämässä eteenpäin, kunhan vain selviäisi huomiseen ja tulisi jätetyksi rauhaan.

Nykyään seuraan mielenkiinnolla, kuinka hyväosaisten ystävieni kodeissa hoidetaan asioita. Lasten kasvatus eroaa omasta lapsuudestani ja vähäosaisten ystävieni lastenkasvatuksesta ainakin siten, että lapset näyttävät harrastavan kaikenlaista. Eikä vain sitä futista ja korista, vaan myös musiikkia, teatteria, tanssia, partiota ja muita kivoja juttuja, joissa oppii muutakin kuin kunnonkohotusta. Esimerkiksi sosiaalisia taitoja ja pärjäämistä. Mitä aiemmin ihminen pääsee niitä oppimaan, sitä suuremman etumatkan hän saattaa saada.

Erilaisiin haasteisiin hyväosaisissa kodeissa reagoidaan nähdäkseni toisin kuin vähäosaisemmissa kodeissa. Haasteet ja ongelmat ovat lähtökohtaisesti ratkaistavissa, ne eivät ole uhkia, joita tulee vältellä, vaan ne ovat mahdollisuus testata itseään ja kasvaa ihmisenä. Valtion instituuttien ja muiden virallisten tahojen koetaan olevan useammin omalla puolella ja niiden kanssa osataan pelata niin, että niiden kanssa tullaan toimeen. Ne eivät ole lähtökohtaisesti uhka, vaan mahdollisuus. Tämän ratkaisukeskeisen ja pystyvän asenteen voisi luulla tarttuvan myös lapsiin. Elämä on täynnä mahdollisuuksia. Mitä aiemmin tämän ajatusmallin omaksuu, sitä pidempään siitä ehtii hyötymään.

Nämä ovat vain kaksi esimerkkiä siitä, kuinka kasvuympäristö muovaa ihmistä.  Jos meininki on näin erilaista jo lapsuudenkodissa, kuinka pitkään varhaisessa elämässä opitut ajatus- ja käytösmallit vaikuttavat? Ainakin siihen asti, kunnes ne muutetaan, mikä sekin on helpommin sanottu, kuin tehty.

Entäs se rohkeus ja itsevarmuus?

Niin, mistäs se itsevarmuus sitten kumpuaa?

Itsevarmuuteen vaikuttavat esimerkiksi seuraavat osatekijät:

  • Kokemuksen ja harjoituksen määrä (vaikeiden tilanteiden kohtaamisessa)
  • Aiempien onnistumisten ja epäonnistumisten määrä
  • Ajatusmallit: Kuinka itsevarmuutta edistäviä tai rajoittavia ne ovat?
  • Rutiinit: Kuinka omaksutut rutiinit edistävät tai rajoittavat itsevarmuuden kehittymistä?
  • Psykologiset taidot eli ns. itsensä johtamisen kyky: Kuinka taitavasti ihminen käsittelee ja ohjaa omaa psyykettä ja sopeutuu erilaisiin haastaviin tilanteisiin?

Kasvuympäristö vaikuttaa näihin kaikkiin. En tietenkään väitä, etteikö hyvää tasoa näissa kaikissa voisi saavuttaa myös epäedullisessa kasvuympäristössä, mutta se on vaikeampaa ja siten epätodennäköisempää kuin tukevassa kasvuympäristössä.

Kasvatus ja ympäristö tukevat itsevarmuustaitojen kehittymistä. Kotoa saatava taso on tietysti vain alkua. Kotoa ”hyvät eväät” saanut yksilö saa todennäköisemmin enemmän ja suurempia onnistumisia sekä korkealaatuista harjoitusta myös jatkossa, kun taas heikommat eväät saanut väistää todennäköisemmin haasteita ja siten edelleen hidastaa kehittymistään.

En kirjoita tätä siksi, että minulla olisi varsinaisesti mitään agendaa sen lisäksi, että haluan nostaa esiin tätä mielenkiintoista ilmiötä. Koen kuitenkin, että on inhimillisesti ihan tervettä tiedostaa, ettei se oma asenne ole todellakaan kaikki kaikessa, vaan kotoa saatu alkuvauhti tai sen puute ovat oikeasti aika merkittävässä osassa ihmisen elämässä. Ihailen toki korkealle tähtäämistä ja itsensä haastamista, mutta on hyvä myös ymmärtää, että ihan kaikilla ei ole ihan yhtä helppoa. Sen ymmärtäminen opettaa inhimillisyyttä ja inhimillisyys on aika kaunis ominaisuus.

Rakkaudella,

Jevgeni

Rajoittavan uskomuksen horjutus ja purku

Rajoittavan uskomuksen horjutus ja purku

Koetko sosiaaliset tilanteet ja sosiaalisen itsevarmuuden hankalana asiana? Et ole yksin, niin kokevat useimmat muutkin meistä. Yksi suurimmista tekijöistä, jotka sosiaalista elämäämme vahingoittavat ovat elämän aikana kerätyt rajoittavat ajatusmallit ja uskomukset. Jos haluaa helpompaa sosiaalisuutta, ne kannattaa korjata.

Alta löydät yhden tehokkaimmista työkaluista tämän tekemiseen.  Sen esittelee meille kielten opettaja ja valmentaja Hanna Puolakka. Lisää hänen tekstejään löydät täältä (kannattaa vilkaista!)


 

”Ihmisten kohtaaminen ja yhteyden löytäminen ei aina ole helppoa. Monet meistä kohtaavat sosiaalisissa tilanteissa aina sen saman ahdistuksen, pettymyksen tai esteen josta ei tunnu pääsevän yli. Kysymys saattaa hyvinkin olla syvään juurtuneesta uskomuksesta, joka meillä on liittyen itseemme, toisiin ihmisiin tai elämään ylipäätään.

Jos pääsemme käsiksi yhteenkin näistä uskomuksista ja saamme tuotua ne alitajunnasta tietoisuuteen, pystymme horjuttamaan niiden valtaa meihin. Emme enää uskokaan että Epäonnistuminen on este tai että Ujous on heikkous tai Moka on noloa. Pääsemme elämään vapaammin oman näköistämme elämää omana itsenämme ja kohtaamaan toiset luonnollisesta ja aidosti.

ggg

1.

Me kaikki olemme omaksuneet elämän varrella, varsinkin lapsuudessamme uskomuksia. Ne ovat käsityksiä itsestämme, toisista ihmisistä ja elämästä yleensä, joita pidämme totuutena. Ne ovat usein tiedostamattomia tai jos olemme tietoisia niistä, ne tuntuvat olevan vaikeasti muutettavissa. Minä olen epävarma, en voi sille mitään. Muihin ihmisiin ei voi luottaa. Elämä on rankkaa.

Ihminen kokee turvallisena sen, että maailma on sellainen kuin olemme uskoneet sen olevan, että maailma vastaa uskomuksiamme . Näin ollen ihmisellä on alitajuinen tarve todistaa itselleen, että maailma vastaa niitä uskomuksia, joita meillä on. Jos meillä on vaikka uskomus, että Muihin
ihmisiin ei voi luottaa, keräämme maailmasta alitajuisesti todisteita, jotka todistavat meille, että
näin on. Siksi me ihmiset näemme maailman niin erilaisena. Meillä on erilaiset uskomus-suodattimet päällä.

2.

Uskomuksista syntyy ajatuksia. Varsinkin jos uskomus on alitajuinen eli emme hahmota tietoisesti sen olemassaoloa, voivat siitä syntyvät ajatukset tuntua hyvin uskottavilta. Saatamme samalla ihmetellä mistä tällaisia ajatuksia oikein tulee. Varmasti unohdan taas mitä olin sanomassa. Kukaan ei kuitenkaan ymmärrä huumoriani. Pentti ei oikeasti halua viettää aikaa kanssani, hän vain haluaa miellyttää minua. Elämä ei ole helppoa.

3.

Nämä ajatukset sitten aiheuttavat tunteita . Jos ihminen ei ole ottanut ajatuksiaan tosissaan, niin usein tunteet viimeistään otetaan vakavasti. Jos tunnen näin, tämän täytyy olla totta. On hyvä että ihminen kuuntelee tunteitaan. Ne tuovat meille usein tärkeää viestiä. Mutta jos tunne juontaa juurensa rajoittavaan uskomukseen, joka ei alun alkaenkaan ollut totta, on herätyksen aika. Nämä ajatukset aiheuttavat uskomukseen liittyvissä tilanteissa sellaisia tunteita kuin ahdistus, pelko, jännitys, kiusallisuus, epävarmuus, häpeä, pettymys, suru.

4.

Tällaisten tunteiden vallitessa toiminta ei useinkaan ole optimaalista. Millaista on esimerkiksi kertoa juttua kaveriporukassa tai esitelmöidä työpaikalla samalla kun tuntee ahdistusta ja häpeää?

5.

Tällaisesta toiminnasta seuraa lopputulos , joka on mitä ilmeisimmin epätyydyttävä. Se ennestään vielä vahvistaa alkuperäistä uskomusta No niin. Totta se on. Olen porukassa aina epävarma. Kukaan ei taaskaan ymmärrä minua. Ja rajoittava uskomuskehä on valmis.

Kun tätä kehää on pyörittänyt lapsuudesta lähtien ja aina päätynyt todistamaan samaa kielteistä uskomusta ihminen alkaa vakuuttua siitä, että se on muuttumaton totuus.

Näin ei kuitenkaan ole. Uskomuksiaan pääsee muuttamaan seuraavan harjoituksen avulla.

Uskomuksen horjutus ja purku -harjoitus

Lähdetään yhdessä horjuttamaan uskomusta, joka liittyy epävarmuuteen

1. Kirjoita Epävarmuus on… perään niin paljon kielteisiä ajatuksia kuin sinulle herää. Älä sensuroi
itseäsi vaan kirjoita kaikki ylös. On tehokkaampaa kun kirjoitat itse kuin että luet harjoituksen
tästä. [kirjoita nyt ja jatka sitten lukemista]

Epävarmuus on… hävettävää, noloa, vältettävää, epävarmaa, hirveää, pelottavaa, heikkous, este,
saatava pois, epäonnistumista, epäpätevyyttä, rumaa, ällöttävää, lapsellista, kehittymätöntä, peitettävä…

2. Valitse kirjoittamistasi sanoista, se kaikkein rajoittavin tai yllättävin. Valitsemme Epävarmuus on
heikkous. Lisää sitten uskomuslauseeseen seuraavanlaisia horjuttajia (lihavoitu)

  • Epävarmuus on ollut heikkous.
  • Epävarmuus on joskus heikkous.
  • Minä ajattelen, että epävarmuus on heikkous.
  • On totta, että joissain tilanteissa epävarmuus on heikkous.
  • Minusta tuntuu että epävarmuus on heikkous.
  • Kuvittelen, että epävarmuus on heikkous.
  • Onko epävarmuus aina heikkous ?
  • Mitä jos epävarmuus ei olekaan heikkous ?
  • Mitä muuta epävarmuus voisi olla?

3. Lopuksi käännä kaikki kielteiset sanat joita keksit kohdassa 1 myönteisiksi vastakohdiksi. Voit
käyttää vastakohtien löytämiseen sivustoa http://www.synonyymit.fi/ Sinun ei tarvitse uskoa, että
ne ovat totta. Lähdetään leikkimään ajatuksella Mitä epävarmuus voisi olla?

  • Epävarmuus on kunniakasta.
  • Epävarmuus on häpeämätöntä.
  • Epävarmuus on kohdattavissa.
  • Epävarmuus on varmuutta.
  • Epävarmuus on ihanaa.
  • Epävarmuus on turvallista.
  • Epävarmuus on vahvuus.
  • Epävarmuus on portti.
  • Epävarmuus on tervetullut.
  • Epävarmuus on onnistumista.
  • Epävarmuus on pätevää.
  • Epävarmuus on kaunista.
  • Epävarmuus on hersyvää.
  • Epävarmuus on aikuismaista.
  • Epävarmuus on kehittynyttä.
  • Epävarmuus on paljastettavissa.

Tarkoitus on saada liikuteltua vuosien saatossa jähmettynyttä uskomusta tietoisesti mielessämme, jonka jälkeen olemme avoimempia näkemään uusia näkökulmia. Mitä jos epävarmuus voisi olla kaunistakin joskus? Silloinhan sitä ei tarvitsisi niin vältellä… ja jos energiaa ei menisikään sen välttelyyn, mihin sitä voisi käyttää sen sijaan?

Voit aina silloin tällöin lukea myönteistä listaa tai valita sieltä sen kaikkein kiehtovimman ja tehdä siitä oma voimalause. Voit myös tietoisesti päättää etsiä maailmasta esimerkkejä tilanteista, joissa epävarmuus on kaunista. Niitä kyllä löytyy.

Purkaaksesi muita uskomuksia valitse epävarmuus aiheen tilalle oma aihe esim. virhe, puute, epäonnistuminen, torjunta… ja tee sama harjoitus sillä. Suosittelen ensin purkamaan yhden uskomuksen huolellisesti ja tarkkailemaan seuraavan viikon ajan huomaatko muutoksia omassa tai muiden olemisessa.

Olisi kiehtovaa kuulla kokemuksia siitä miltä harjoitusta on tuntunut tehdä, miten olet harjoitusta soveltanut ja mitä tuloksia olet saanut. Voit laittaa meiliä hannadereality@gmail.com aiheella USKOMATONTA.”

Olet ihana just nyt,

Hanna Puolakka
Designing Reality

 

Vakavuusharha: Oletko vakavampi, kuin itsekään haluaisit?

Vakavuusharha Oletko vakavampi, kuin itsekään haluaisit

Koetko olevasi vakava ihminen, ei ollenkaan vakava ihminen vai jotain siltä väliltä? Entä koetko koskaan, että oikeanlaisen, tilanteen vaatiman ”vakavuustason” löytäminen on välillä hankalaa? Tämä on ainakin itselleni aika tuttua ja oletan, etten ole yksin.

Se, mistä kirjoitan seuraavaksi, on itsellenikin melko tuntematon aihe. Vakavana ja vähemmän vakavana oleminen on kuitenkin iso aihe meidän kaikkien elämässämme. Olkoon tämä teksti pieni askel kohti tämän aiheen ymmärtämistä. Oivallus, jonka haluan kanssasi tänään jakaa, on peräisin ystävältäni Vladimir Heiskaselta (joka muuten pitää mainiota tiedeblogia täällä). Se valaisi tätä asiaa minulle ja ehkä sinäkin löydät ajatuksesta jotain hyödyllistä.

Näin Valtsu asiasta kirjoitti:

Vakavuusharha / vakavuuskierre

”Kun viettää paljon aikaa tärkeiden ja älyllisesti haastavien aiheiden parissa (esim. lääketiede tai politiikka), silloin itselläni katoaa herkästi ote rentoon ja positiivisen välinpitämättömään mielentilaan, joka olisi sosiaalisten tilanteiden ja elämänlaadun kannalta suotuisin. Silloin maailman alkaa näkemään paljon kriittisempien linssien kautta, ja elämää on vaikea ottaa kevyellä ja positiivisella asenteella.

Kutsun tätä olotilaa nyt nimellä vakavuusharha.

Arvelen, että vakavuus on mielentila, joka edistää tehokkaasti pitkäaikaista keskittymistä. Kun edessä on esimerkiksi jatkuvaa oppimista ja ongelmanratkaisua vaativa projekti, aivot menevät vakavampaan mielentilaan, joka mahdollistaa hyvinkin pitkäaikaisen keskittymisen samaan asiaan. Varjopuolena tässä on kuitenkin se, että tämä mielentila auttaa erityisen hyvin keskittymään ongelmiin – vakavuus siis sivutuotteena edistää masennuksen tyyppistä märehtimistä ja kielteisiin asioihin jumittumista.

Esimerkkejä vaikuttavista tekijöistä:

– Vakava tai melankolinen musiikki edistää vakavoitumista, viihteellinen musiikki taas keventää mielentilaa
– Viihteellinen ajanvietto (ts. hauskanpito) keventävät mieltä, kun taas tavoitteelliset harrastukset saattavat vakavoittaa”

Analysoidaan lisää

Analysoidaan hieman sitä, mitä Valtsu tuossa kirjoitti.

Käsitän tämän itse niin, että vakavuus voi olla ”harha” siksi, että se perustuu kulloisellekin tekemiselle. Ihminen ei ehkä ole pohjimmiltaan mitenkään ylitsevuotavan vakava, mutta tietyntyyppinen tekeminen tekee hänestä vakavamman. Tietty toiminta, kuten opiskelu, tiede tai muut ”vakavat” aiheet edesauttavat vakavaa mielentilaa, sillä vakavassa mielentilassa olemisesta on niiden parissa selkeää hyötyä.

Kielteinen kierre tästä syntyy, kun vakavuudesta ei tällaisen toiminnan lopettamisenkaan jälkeen osata päästää irti, vaan jäädään vakaviksi myös tilanteissa, joissa vakavuudesta on haittaa. Tällaisia tilanteita ovat esimerkiksi monet sosiaaliset tilanteet ja monet elämänlaadun kannalta keskeiset mekaniikat.

Näistä sosiaaliset tilanteet ovat varmaankin aika itsestäänselvä juttu. Kun tavoitteena on viettää ihmisten kanssa mukavaa ja kevyttä aikaa, voi olla pahimmillaan uskomattoman painostavaa ja ahdistavaa, kun joukossa on henkilö, joka ei ole päästänyt irti vakavasta mielentilasta. Ehkä kyse on tilannetajuttomuudesta, ehkä osaamattomuudesta, ehkä haluttomuudesta hellittää tai muuttua, ehkä ihan vain siitä, että vaatii muita hyväksymään itsensä kaikissa tilanteissa sellaisena, kuin on. Joka tapauksessa liiallinen vakavuus on usein sosiaalisesti ongelmallista sekä vakavalle ihmiselle itselleen, että hänen ympärillään oleville.

Toinen Valtsun mainitsema asia on kuitenkin vielä mielenkiintoisempi. Vakavuus nimittäin vaikuttaa elämänlaatuun. Tämän allekirjoitan vahvasti, sillä olen itsekin joskus kokenut tämän.

Pieni paljastus nuoruudestani. Olin aika vakava lapsi ja nuori. Ehkä liiankin kanssa. Olin hyvin syvästi kiinnostunut luonnontieteistä, luin alle kymmenvuotiaana järkälemäisiä kirjoja, opettelin eri eläinlajien latinankielisiä nimiä, kehitin tietoisesti älykkyyttäni, pärjäsin loistavasti ja vaivatta koulussa ja olin muutenkin kai sellainen lievästi ”lahjakas” lapsi. Kun sitten sain tällaisesta toiminnasta kehuja, halusin tietysti tehdä sitä aina vain enemmän. Kehittää lisää älykkyyttä, opiskella lisää, panostaa terävyyteeni.

Nuoruuteen ehtiessäni tästä alkoi tulla ongelma. Kriittinen mieli yhdessä asiassa on herkästi kriittinen mieli myös toisessa asiassa. Kun esimerkiksi keskittyy havaitsemaan ongelmia yhdessä asiassa, niitä alkaa nopeasti havaitsemaan vähän kaikessa muussakin. Me ihmiset opimme taitaviksi siinä, mitä teemme paljon. Kun katsoo maailmaa kriittisesti, alkaa löytämään virheitä ihan kaikkialta. Kun tämä vaihe sattuu vieläpä yksiin sen synkimmän teini-iän kanssa, on soppa valmis. Sitä huomaa virheitä kaikesta, pettyy kaikkeen, vihaa kaikkea, halveksuu kaikkea ja alkaapa vielä pitämään itseään jotenkin kaikkea muuta parempana.

Osittain kyseessä oli varmasti omalla kohdallani teini-iän vaikutus. Teini-ikä meni onneksi lopulta ohi, sen sijaan masentunut kriittisyys jäi. Kaikkialla oli virheitä, epäkohtia ja kaikki ihmiset nyt olivat aivan tyhmiä, tietysti. Olin kopea, ylenkatsova ja kriittinen ihmisenalku. Sanomattakin selvää, sellaisen seura ei muille ihan hirveästi maistu. Suoraan sanottuna ihmettelen, että minulla oli senkään vertaa kavereita kun oli, sillä olin kuitenkin tuolloin aika raskas tyyppi.

Taitekohta tähän tuli kahden tekijän myötävaikutuksesta. Toinen oli empatian oppiminen. Kun oppii ymmärtämään ja hyväksymään muita, oppii samalla ymmärtämään ja hyväksymään maailman epäkohtia, eikä ole jatkuvasti niin hemmetin kriittinen ja pettynyt kaikesta. Toinen taas oli se, mistä puhumme tänään. Liiallisesta vakavuudesta luopuminen.

Jossain vaiheessa aloin hieman itsekin naureskelemaan ylikorostuneelle vakavuudelleni. Olin parikymppinen kaveri, joka kuvitteli olevansa jotenkin erityisen älykäs, tarkka ja maailmaan perehtynyt. Oikesti olin vain ylimielinen, tietämätön ja varustautunut ”älyllisillä ominaisuuksilla” (kriittisyys, kaiken kyseenalaistaminen), jotka oikeasti tekivät elämästäni kaiken aikaa vain huonompaa. Masensin itse itseäni olemalla kaikkea kohtaan niin ylitsevuotavan kriittinen ja epäileväinen.

Heräsin tajuamaan tämän alennustilani sen myötä, kun tapasin yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, jotka eivät olleet tavallani ylivakavia ja ylikriittisiä, mutta joilla siitä huolimatta menin kaikin tavoin paremmin kuin minulla. Tämä sai minut vakavasti pohtimaan omaa suhtautumistani asioihin ja lopulta kokeilemaan vähän rennompaa tapaa elää.

Ja huhhuh! Vaikutukset olivat selkeitä ja nopeita: kriittisyyteni ja ylikorostunut vakavuuteni väheni, kun lakkasin etsimästä virheitä ja epäkohtia kaikesta sekä pitämään kriittisyyttä ja vakavuutta ”älykkäänä”. Aloin voimaan paremmin, olemaan iloisempi, sain kavereita ja muutenkin löysin elämääni tiettyä tasapainoa. En sano tämän johtuneen tietenkään pelkästään siitä, että luovuin liiallisesta vakavuudesta ja sen lieveilmiöistä. Uskon kuitenkin sen olleen yhtenä suurimmista vaikuttimista. Siksi halusin nostaa tämän näin vahvasti esiin, uskon että samankaltaisesta toiminnasta voi olla hyötyä myös monille muille.

Vakavuus identiteetin osana

Vakavuus näyttäytyy minulle myös aiheena, joka voi liittyä ihmisen identiteettiin. Ihminen voi hyvinkin syvällä tasolla pitää itseään vakavana ihmisenä. Vakavuushan monien mielestä kielii monista ihailtavista asioista, kuten keskittymiskyvystä, tuotteliaisuudesta, älykkyydestä, tarkkuudesta ja vakavastiotettavudesta. Ja hienoja juttujahan nämä ovat, ei ole ihme, että haluamme ajatella omaavamme niitä.

Jonkin asian omaksuminen osaksi identiteettiään on kuitenkin usein ongelmallista siksi, ettei identiteetti aina jousta. Toisin sanoen todella syvällä tasolla itsensä vakavaksi mieltävä ihminen saattaa pitää kiinni vakavuudestaan myös niissä tilanteissa, joissa vakavuus ei ole toivottu ominaisuus. Esimerkiksi jotkin kevyet sosiaaliset tilanteet muuttuvat jopa painostaviksi, jos joukossa on ihminen, joka ei osaa tai suostu olemaan muuta kuin vakava. Tosielämässä hyötyy usein enemmän joustamisesta kuin absoluuttisesta uskomuksistaan kiinnipitämisestä.

Haluatko olla enemmän tai vähemmän vakava?

Kuten sanottu, niin vakavuudelle kuin keveydellekin on paikkansa. Molempia tarvitaan. Siksi uskon, että niiden välille olisi hyvä löytää tasapaino, sillä se helpottaa sekä omaa elämäämme, että kaikkien ympärillämmekin olevien ihmisten elämää. Sosiaalisesti taitavan (ts. tämänkin tasapainon osaavan ihmisen) kanssa muidenkin on mukavampaa ja helpompaa olla. Tämä taas parantaa omaa elämäämme, sillä on mukavaa olla pidetty ja hyväksytty.

Koetko sinä olevasi joko liian vakava tai koetko, että sinulta nimenomaan puuttuu vakavuutta? Mitä asialle voisi tehdä?

Rakkaudella,

Jevgeni