Pahastumisen säännöt

pahastumisen säännöt

Heipähei!

Kuuntelin tuossa valmentaja Michael Neillin radiolähetystä viime torstailta (taitavat olla ilmaisessa kuuntelussa vain viikon ajan, joten ko. lähetys tuskin on enää saatavilla) ja Michael käsitteli siinä näitä tilanteita, joissa ihmisyyden kirjoittamattomien sääntöjen mukaan kuuluu olla pahastunut.

Esimerkkinä Michael käytti tapausta, jossa hänen koiransa oli karannut, ja sitä metsästä etsiessään ja huhuillessaan hän oli huomannut, miten ei tunne stressiä tai muutakaan pahaa oloa koiran katoamisesta. Koska koira on hänelle kovin rakas, hän sitten rupesi ajattelemaan että miten ihmeessä hän kykenee olemaan niin tunteeton kusipää, että säilyttää mielenrauhansa noinkin vakavassa tilanteessa, jossa kaikkien “sääntöjen” mukaan kuuluisi olla todella pahoilla mielin.

Ja kuten arvata saattaa, tästä ajatuksesta hänelle lopulta tuli kuin tulikin paha mieli. Koira muuten löytyi myöhemmin ehjänä ja tyytyväisenä, ikään kuin todisteeksi sille että hätäily oli turhaa, mutta se ei nyt ole tämän jutun pointti.

Sen sijaan pointti on siinä, että me näihin kirjoittamattomiin sääntöihin uskoen aiheutamme itse itsellemme pahaa mieltä ihan vain siksi, että sillä tavalla ikään kuin todistamme itsellemme että olemme inhimillisiä ja “kunnollisia”. Se vain, että useimmat meistä ovat sitä valtaosan ajasta ihan ilman todisteluakin.

En toki tiedä muista, mutta itselleni riittää (nykyään) omasta inhimillisyydestä ihan vain se tieto, että olen lämmin ja tunteva tyyppi. En koe tarvetta todistella itselleni sitä, etten ole kusipää, koska en nyt just tilanteessa X sattunut pahoittamaan mieltäni.

Jännä huomio muuten. Kun tässä on viimeaikoina pyörinyt netissä ja lehdissä näitä “näin narsistit näkevät maailman”-tyyppisiä juttuja. Olen ainakin niiden juttujen perusteella saanut kuvan, että ne tyypithän suorastaan ylpeilevät sillä, että ovat kylmiä ja laskelmoivia, eli tietyssä mielessä epäinhimillisiä. Tältä kannalta katsottuna näkisin ihan positiivisena juttuna jo sen, että itse kokee itsensä hyvänä ja inhmillisenä eikä kylmänä ja laskelmoivana tyyppinä.

Takaisin aiheeseen. Muistan omasta elämästäni ainakin yhden tapauksen, jossa olen ihan ehdoin tahdoin pahoittani mieleni siksi, että se “kuului” tehdä. Ukkini, joka oli kovemman luokan alkoholisti, oli juuri yllättäen siirtynyt ajasta ikuisuuteen ja muistaakseni äitini kävi tästä minulle sanomassa. En silloin reagoinut asiaan kuin olkia kohauttamalla (mikä saattoi johtua siitä ettei ukkini ollut alkoholisminsa takia mitenkään erityisen pidetty tyyppi edes perheessä). Hieman myöhemmin sitten rupesin kelailemaan että onkohan mussa jotain vikaa, kun en nyt tunne tästä mitään pahaa mieltä, vaikka se “kuuluisi asiaan”. Siinä aikani itseäni syyllisteltyäni paha mieli sitten tuli, muttei suinkaan kuoleman johdosta vaan ihan vain siksi, että jaksoin syyllistää itseäni tarpeeksi kauan paskaksi tyypiksi.

Vaikka ikävien tunteiden välttely ei ole mitenkään järkevää puuhaa, ihan yhtä tyhmältä vaikuttaa niiden väkisin esiin hakeminen. Koen että mielenrauha tai korkea mieliala on oikeastaan ihan kiva juttu, ja kun sitä kerran tuntee, – olkoonkin että tilanne sen “kieltää” – en näkisi että sitä hyvää fiilistä kannattaisi ehdoin tahdoin lähteä pilaamaan.

Lähes jokainen hyvin todennäköisesti tietää ihan itse, onko lämmin ja inhimillinen tyyppi vaiko ei, ihan ilman sitä todisteluakin. Pohjimmiltaanhan tässä lienee kyse omien tunteiden hyväksymisestä. Siitä, että hyväksyy jos jossain tilanteessa tulee paha mieli ja siitä, että hyväksyy sen, ettei sitä pahaa mieltä nyt sitten tulekaan.

(Visited 314 times, 1 visits today)

0 comments… add one

Leave a Comment