Merkittävä syy, miksi elämänmuutoksessa onnistuminen on hankalaa: Aktiivisuus aktivoi, passiivisuus passivoi

passiivisuus

Näin elämänmuutosten parissa työskentelevänä törmää päivittäin samaan peruskysymykseen: Miksi elämänmuutoksissa onnistuminen on toisille niin paljon helpompaa kuin toisille? Miksi toiset onnistuvat leikitellen siinä, missä toiset epäonnistuvat kovasta yrityksestä huolimatta?

Syitä tähän on tietysti lukemattomia. Tänään haluan esitellä yhden niistä. Kyseessä on mielestäni yksi suurimmista syistä, joka kuitenkin jätetään usein huomiotta aiheesta käytävässä keskustelussa. Osittain ehkä siksi, ettei se ole aivan täysin poliittisesti korrekti…

Kyse on aktiivisuudesta ja passiivisuudesta. Toiset ihmiset ovat käytännön toiminnassaan paljon aktiivisempia kuin toiset. Aktiivisuus ja passiivisuus taas ovat ominaisuuksia, jotka synnyttävät itseään toteuttavia ja alati syveneviä kierteitä. Otetaan yksinkertaistettu esimerkki:

Aktiiviseen toimintaan tottunut ihminen tekee päivän aikana paljon. Jotta hän jaksaisi tehdä paljon, hän joutuu huolehtimaan itsestään: Urheilemaan ja syömään oikein. Liikunta ja oikeanlainen ruokailu taas helpottaa iltaisin nukkumaanmenoa. Kun saa tarpeeksi unta, niin jaksaa tehdä, kokea ja opiskella enemmän. Mitä enemmän tekee, kokee ja opiskelee, sitä pystyvämmäksi ihmiseksi kehittyy. Mitä pystyvämpi ihminen on, sitä suurempi on hänen kykynsä edetä tässä elämässä ja muokata sitä haluamaansa suuntaan. Mitä parempia tuloksia elämässään saa, sitä parempaan kuntoon myös ihmisen päänsisäinen maailma, kuten esimerkiksi tunne omasta pystyvyydestään ja itsevarmuudesta kehittyy. Syntyy hyvin myönteinen kierre.

Passiiviseen toimintaan tottunutkin haluaisi tehdä kaikenlaista. Se on vain vaivalloista, sillä ihminen, jolle vaivannäkö on hankalaa ja joka ei siten ole tottunut saamaan aikaan, ei omaa yhtä paljoa aktiivisuutta tukevia rutiineja ja ajatusmalleja. Koska näitä rutiineja ei hirveästi ole, esimerkiksi päivän aikana tarpeeksi urheileminen ja oikein syöminen ei aina onnistu. Seuraa levottomuutta, väsymystä, univaikeuksia, epäsäännöllistä vuorokausirytmiä, keskittymiskyvyn puutetta ja niinedelleen. Kun olo on taas huono, ei silloin jaksa tehdä asioita kovinkaan täysillä. Eikä välttämättä edes huvita, sohvalla lepäily tuntuu silloin oikeammalta. Se taas vaikeuttaa positiivisten tulosten saamista entisestään ja pidemmällä aikavälillä murentaa ihmisen minäpystyvyydentunnetta, itsevarmuutta ja minäkuvaa. Kun itseensä taas ei usko, ei silloin oikein kehtaa edes yrittää mitään täysillä. Syntyy kielteinen kierre.

Oikeassa elämässä jako ei tietystikään ole useimpien kohdalla aivan noin mustavalkoinen, mutta tunnistat varmasti jonkin verran itseäsi jommastakummasta tai molemmista kuvauksista. Olemme kaikki kokeneet vastaavaa.

Aktiivisella ihmisellä ei ole ihan hirveästi hätää. Vaan mitä tehdä, jos itsensä tunnistaa alati passivoituvaksi tyypiksi? Kuinka katkaista passiivisuuden kierre?

Seuraava vastaus on tietysti hieman yksinkertaistava, mutta näyttää silti pätevän: Kun passiivisuudesta haluaa irti, tulee lisätä aktiivisuutta. Aktiivinen toiminta johtaa uuteen aktiiviseen toimintaan ja vähä vähältä, askel askeleelta aktiivisuuden määrä elämässäsi kohoaa, minäpystyvyys alkaa kasvamaan ja muutokset alkavat sujumaan. Ei tämä mikään nopea prosessi yleensä ole, mutta parempi hidaskin muutos kuin ei muutosta ollenkaan.

Aktiivisuuden lisääminen on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Kun on tottunut olemaan passiivinen, minkään aloittaminen ei liiemmin huvita, eikä uskoa itseensä välttämättä ole.

Kun haluat lisätä aktiivisuutta elämääsi, tarvitset kahta asiaa:

  1. Tarpeeksi pieniä aktiivisia askelia suoritettavaksi.
  2. Perseellepotkijoita ja kannustajia

Yleisin virhe, jonka lisää aktiivisuutta elämäänsä kaipaavat ihmiset näyttävät tekevän, on liika ahnehtiminen. Satunnaisessa motivaatiopuskassa puraistaan enemmän kuin kyetään nielemään: Aloitetaan uusi harrastus, päätetään laittaa ruokailurutiini kuntoon, hankitaan pari uutta ihmissuhdetta elämään, luodaan liikuntaohjelma ja niinedelleen. Kun elämästä kuitenkin puuttuu jatkuvaa ja suurta aktiivisuutta tukevat rutiinit, iskee motivaation loppumisen yhteydessä uupumus. Uusia muutoksia ei jaksa ylläpitää, joten seuraa romahdus, pettymys itseensä ja itsevarmuuden lasku entistä matalammalle tasolle.

Tästä syystä aktiivisuutta kannattaa lisätä hyvin vähän kerralla ja hyvin pienillä askelilla. TOTTUMUS ja RUTIINI on tässä kaiken A ja O: Tärkeää ei ole esimerkiksi se, että alat käymään päivittäin puolen tunnin lenkillä, vaan että luot itsellesi lenkkeilyrutiinin. Riittää, että kävelet edes 5 minuuttia päivässä, kunhan sinulle syntyy siitä rutiini. Puolen tunnin lenkki ei todellakaan ole hyvä juttu, jos jaksat tehdä sitä vain viikon ajan.

Niin pitkään, kun sinulla ei ole elämässä aktiivisuutta tukevia rutiineja, et voi luottaa itseesi. Motivaatio ei ole mikään ystäväsi, päinvastoin. Motivaatio on epäluottettava, oikukas ilmiö, johon ei omaa elämässä pärjäämistään kannata tukea. Sen sijaan tottumus ja rutiini kantavat myös silloin, kun motivaatiota ei ole.

Rutiinit tulee kuitenkin ensin luoda. Ja se on usein tylsää ja kivuliasta hommaa se. Koska et voi luottaa siihen, että saat itsesi pakotettua luomaan sellaisia, tarvitset kannustajia ja perseellepotkijoita. Tarvitset esimerkiksi ystäviä, jotka katsovat perääsi ja varmistavat, että tulet tehneeksi sen, minkä olet luvannutkin. Ystävien tehtävä on sekä vastuuttaa että kannustaa: Kun itse et jaksaisi, he toisaalta antavat sinulle motivaatiota, toisaalta eivät päästä sinua liian helpolla, sillä ymmärtävät, että liian helpolla päästäminenkin on pahasta. Hyvä elämä kaipaa sitä, että välillä on vaikeaa ja raskasta. Onko se sellainen asia, jonka hyväksyminen voisi tuntua mahdolliselta?

Rakkaudella,

Jevgeni

(Visited 257 times, 1 visits today)

2 comments… add one

  • CA Lok 26, 2016, 7:33 pm

    Tunnistin itseni passiiviseksi ihmiseksi…

Leave a Comment