Onko kumppanisi liian takertuva ja epätoivoinen tai etäinen ja kylmä? Tästä se voi johtua.

ONKO KUMPPANISI ETÄINEN TAI EPÄTOIVOINEN
Eräs aihe, johon törmään tuon tuostakin on parisuhteissa olevien ihmisten huolestuneisuus siitä, että heidän ja heidän kumppaninsa sitoutumisen aste on liian erilainen. Blogiini tullaan oikeastaan päivittäin hakusanoilla ”epätoivoinen kumppani”, ”roikkuva poikaystävä”, ”tyttöystäväni on niin etäinen”, ”tykkään mun poikkiksesta mut jos se ois yhtään epätoivonen nii apuaa” ja muilla vastaavilla. Vastaavasti kyseinen aihe nousee usein esiin keskusteluissa ihmisten kanssa ja vilahteleepa se usein myös nykyajan popkulttuurissa.

 

Kyseessä on siten verrattain laaja ilmiö, jota kuitenkin käsitellään kokemukseni mukaan melko vähän. Siksi ajattelin kirjoittaa siitä tekstin, jossa avaan ilmiöön liittyen niitä ajatuksia, joiden en ole huomannut pääsevän tarpeeksi esiin, mutta jotka on tärkeä ottaa huomioon, jos ko. ongelman haluaa omassa parisuhteessaan selvittää.

Kumpi osapuoli onkaan muuttunut (vai onko kumpikaan)?

En oikein pidä siitä, että tämän aiheen esiinnostamisen yhteydessä tykätään syyllistää muutoksesta vain sitä toista osapuolta. ”Mun poikaystävä on mennyt jotenkin ihan epätoivoiseksi.” ”Mun tyttökaveri on ollut tosi etäinen.” Ajatellaan, että muutos on tapahtunut toisessa ihmisessä.

Joissain tapauksissa näin varmasti onkin. On kuitenkin liian yksinkertaista ajatella, että näin olisi aina. Yhtä todennäköistä on se, että muutos on tapahtunut sinussa itsessäsi, minkä seurauksena olet alkanut tulkitsemaan toista osapuolta eri tavoin kuin ennen. Se, mikä ennen näyttäytyi toisen huomioivana käytöksenä alkaakin tuntumaan epätoivoiselta ja tukahduttavalta. Se, minkä on ennen kokenut osoituksena toisen itsenäisyydestä, alkaakin tuntumaan etäiseltä ja kylmältä.

Mikä sitten on se itsessämme tapahtuva muutos, joka saa aikaan tämän muutoksen tulkintatavassa? Paha sanoa. Voi olla ihan mitä tahansa. Ehkäpä elämässäsi on menossa jokin vaihe, jona kaipaisit enemmän omaa tilaa, ja toisen entisenkaltainen läsnäolo tuntuu liian tukahduttavalta. Ehkäpä elämässäsi taas ovat nousseet huomion keskipisteeksi vaihteeksi jotkin muut kuin suhdeasiat, jolloin et halua käyttää suhteen miettimiseen yhtä paljon aikaa kuin ennen. Tai ehkäpä sinulla on vaikeaa, ja kaipaisit hieman entistä enemmä tukea, jolloin toisen entisenlainen tapa olla ei enää riitäkään, jolloin syntyy kokemus etäisyydestä ja kylmyydestä. Tai mitä tahansa muuta.

Parisuhdeongelmille on syynsä - eivätkä ne ole aina siinä toisessa osapuolessa!… Klikkaa ja Twiittaa

Epätoivoisuus/viileys on usein kausittaista

Rakkauden tunteen katoaminen ei tarkoita, että suhteessa olisi vikaa. Kyse näyttää usein olevan vain ohimenevästä kaudesta. Kun kysyin eräältä ystäväpariskunnalta, että miten ihmeessä ne pitkät parisuhteet oikein toimivat, eikö niissä ole välillä hetkiä, että toista ei vain kiinnosta? Kyllä kuulemma, ”mutta hei, sehän on vain kausi joka menee jossain vaiheessa ohi, tai niin ainakin meillä ollut.” Sinänsä tämä kuulostaa ällöttävän loogiselta: Tylsyys on ihan tavallinen fiilis, joka tulee ja menee. Tarvitseeko sille aina antaa turhan suurta painoarvoa?

Eräs toinen ystäväni kertoi kokevansa kumppaninsa liian takertuvaksi silloin, kun tällä oli päällä ”jokin väsyneempi kausi”. Kolmas taas valittaa kumppanistaan silloin, kun on itse väsynyt ja stressaantunut. Toisen kohdalla rakkaus vähenee siksi, että toinen osapuoli käy raskaammaksi, jälkimmäisen kohdalla taas siksi, että itsellään on vaikeaa. Raskaiden kausien väistyessä rakkauskin palaa.

Ensimmäisen kohdalla asiaan on auttanut se, että molemmat osapuolet tiedostavat kyseisen dynamiikan, eivätkä ylitulkitse ja siten huolestu liikaa tilanteesta, jossa ei ole varsinaisesti mitään huolestuttavaa. Olen omissakin suhteissani huomannut samaa dynamiikkaa: Kun jommallakummalla on vaikeaa töissä, raha-asioissa, mielenterveyden suhteen tai jostain muusta syystä, rakkaudellisuus vähenee. Jos ja kun haaste saadaan selvitettyä, rakkaus palaa.

Täydellisessä maailmassa rakkauden määrähän tietysti pysyisi samana tai jopa voimistuisi jokaisen vastoinkäymisen aikana, mutta pahasti näyttää siltä, että emme elä tällaisessa maailmassa. Tietyllä tasolla toivon olevani tässä väärässä, mutta vastakkaisten todisteiden määrä on musertava. Liian monissa tapauksissa vastoinkäymiset vähentävät rakkautta, eivät lisää sitä.

Tämänkään ei tosin tarvitse olla ylitsepääsemätön ongelma. Kun molemmat osapuolet tiedostavat tämän, vaikeista hetkistä ei tarvitse huolestua, vetää liiallisia johtopäätöksiä eikä tuhota suhteita, jotka olisivat muutoin voineet palautua täysin hyviksi.

Epätoivoisuus/roikkumisongelma syntyy eroista sitoutumisen tasossa ja tyylissä

Toisen ”epätoivoisuus” ja ”roikkuminen” harvemmin harmittaa, kun on itsekin yhtä täysillä mukana. Ongelma seuraa kontrastista. Kun toisen panostus on selkeästi suurempi kuin toisen, johtaa se erilaisiin pelkoihin.

Sitoutuneemman osapuolen näkökulmasta esimerkiksi:

  • Eikö tuo tykkää minusta yhtä paljon kuin minä hänestä?
  • Haluaisikohan tuo päästä minusta eroon?
  • Eikä tuo arvosta minua yhtä paljon kuin minä häntä?
  • Onko minussa jotain vikaa?
  • Onkohan hänellä joku muu/muita?

Vähemmän sitoutuneen osapuolen näkökulmasta esimerkiksi:

  • Ajatteleekohan tuo minusta vähän liikoja?
  • Onkohan hänellä omassa elämässään kaikki ihan hyvin, kun hän roikkuu minussa noin kovasti?
  • Onko tuolla edes omaa elämää, vai olenko minä hänen elämänsä?
  • Vierittääköhän tuo vastuun onnellisuudestaan kokonaan minun päälleni?
  • Onko tuo niin epävarma, että tarvitsee näin kovasti toisen ihmisen vierelleen?

Mikä tahansa näistä peloista on sellainen, että pidemmän päälle se nakertaa osapuolten keskinäistä yhteyttä. Siksi ko. pelot olisi hyvä käsitellä ja siten hankkiutua niistä eroon.

On hyvä ottaa huomioon se, että kun toinen on vähemmän sitoutunut kuin toinen, ei se tarkoita, etteikö hän olisi silti tarpeeksi sitoutunut. Vähäisempikin sitoutumisen aste voi olla aivan riittävä hyvänkin suhteen ylläpitämiseksi. Toimiva suhde ei edellytä sitä, että molemmat ovat sitoutuneet täsmälleen yhtä paljon ja täsmälleen samalla tavalla.

Kun suhteen osapuolten välillä on kontrasti sitoutumisen määrässä, on vähemmän sitoutuneen osapuolen joko kestettävä toisen ”liiallista” tunnepanostusta, tai keskustelun kautta saatava toinen tajuamaan, että hänen tapa olla, on tukahduttava. Sitoutuneemman osapuolen taas on hyväksyttävä se, että toisen tapa olla ei ehkä ole yhtä intensiivinen ja syvä, mutta joka voi silti olla omalla tavallaan täysillä mukana suhteessa.

Nykykulttuuri tuntuu jossain määrin ihannoivan sellaista ”jalat alta” -tyyppistä rakastumista, jossa millään muulla kuin rakkaudella ei ole mitään merkitystä. Tästä perspektiivistä katsottuna vähemmän sitoutunut osapuoli voi näyttäytyä jopa kielteisessä valossa: Onkohan tolla jotain sitoutumiskammoa vai onko se vain tunnekylmä?

Tällainen syyllistäminen ja syyllistyminen on kuitenkin aika huono tapa saada suhteita toimimaan. Jos täytyy esittää olevansa enemmän mukana kuin onkaan, jotta välttyisi leimautumasta sitoutumiskammoiseksi, tunnekylmäksi tai muuten vaan huonoksi ihmiseksi, niin en tiedä, onko suhde alunperinkään kovin hyvällä pohjalla.

Kulttuurilla tai ”yleisellä ilmapiirillä” ei pitäisi olla ihan hirveästi nokankoputtelemista siihen, kuinka kaksi ihmistä ovat päättäneet keskenään olla.  Jos suhteesta puuttuu tämä kulttuurin ihannoima ”jalat alta” -meininki, mutta suhde on kuitenkin ihan toimiva, en näe, miksi kyseessä olisi millään tasolla vähäisempi suhde.

Sitoutumisen tyylit

Koska en vietä aikaani pelkästään ihan perinteisissä piireissä, olen päässyt näkemään ja jonkin verran itsekin kokeilemaan erilaisia suhdetyyppejä: Perinteisiä suljettuja parisuhteita, avoimia suhteita, polysuhteita, SM-tyyppisiä valta/alistuvuussuhteita, YYA-suhteita ja näiden eri muotoja ja yhdistelmiä. Kun on nähnyt niin paljon muutakin kuin vain perinteisiä suljettuja parisuhteita, on helppoa ymmärtää, että ihmiset sitoutuvat toisiinsa hyvin eri tavoin.

Vaikka sitoutumisen tyylejä on erilaisia, se ei tarkoita, että ne olisivat jotenkin huonompia, väärempiä, sairaampia tai vähemmän arvokkaita kuin jotkut muut tyylit. Erilaisiin ihmisiin ja heidän suhteisiinsa tutustumisen myötä minulle on valjennut kaikessa kauheudessaan se, kuinka käsittämättömän suvaitsemattomia ja ilkeitä monet aikuiset, muutoin kunnolliset ja järkevät ihmiset ovat sellaisia kohtaan, joiden käsitys parisuhteista poikkeaa heidän omastaan.

Olen itsekin ollut esimerkiksi avoimissa parisuhteissa ja olen kerta toisensa jälkeen hämmentynyt syvästi joutuessani kuuntelemaan moraalista saarnaa perinteisten suhteiden kannattajilta, joiden omakin suhde on usein saattanut olla aivan valitettavassa tilassa. Hämmentävimmissä tapauksissa nämä avoimuudesta pöyristyneet saarnat ovat tulleet ihmisiltä, jotka ovat omissa suhteissaan harrastaneet pettämistä. Ilmeisesti pettämisenkin voi nähdä vähemmän ikävänä asiana kuin avoimuuden ja rehellisyyden.

Ehkäpä olen vain naiivi tyyppi ja liian kiltti ihminen, mutta näen vahvasti, että erilaiset tavat sitoutua ovat kaikki ihan samanarvoisia ja hyväksyttäviä. Näen todella hyödyttömänä ja vihamielisenä syyllistää muita ja syyllistyä itse siitä, että oma tapa on erilainen kuin jollain toisella.

Ihannetapauksessa molempien osapuolten tapa sitoutua on samanlainen ja heidän on helppoa olla yhdessä. Muissa tapauksissa tavat voivat poiketa toisistaan jonkin verran, jolloin tilanne voi vaatia keskustelemista ja eriävien tapojen hyväksymistä ja/tai omissa tavoissaan joustamista. Joissain tapauksissa tavat sitoutua taas ovat niin erilaiset, ettei yhteiseloa kannata välttämättä edes miettiä.

Haluan pienen trivian kautta auttaa asettamaan mahdollisen oman tilanteesi oikeisiin mittasuhteisiinsa. Jos koet, että sinä tai kumppanisi olette jompikumpi toisinaan enemmän tai vähemmän innostuneita toisistanne ja koette että se on valtava ongelma, niin miettikääpä seuraavia esimerkkejä, joissa sitoutumisen tasot ja tyylit eivät todellakaan ole kohdanneet:

      • Eräs tuttavani elää hyvin aktiivista, urheilullista ja työorientoitunutta elämää. Hän on innostuja, joka on jatkuvasti puuhailemassa vähän kaikkea. Useampikin hänen suhteensa on kaatunut siihen, että toinen osapuoli on halunnut niin suurta määrää läsnäoloa, että toisen olisi uhrattava tärkeitä osia elämästään sen vuoksi.

 

      • Toinen tuttuni taas kokee ihmiskontaktin niin intensiivisenä, että kykenee olemaan muiden seurassa vain pari kertaa viikossa. Sopiva tahti nähdä kumppaniaan on hänelle yksi kerta viikossa muutaman tunnin ajan. Jos hän yrittää enemmän, seuraa uupuminen. Tämä on ollut ymmärrettävä, suhteen kaatumiseen johtava ongelma monelle hänen kumppanilleen.

 

    • Eräs tuttavani taas halusi tavallista tasa-arvoista suhdetta, hänen kumppaninsa taas halusi olla hänen jatkuvasti alistettu orjansa, jota toisinaan kohdellaan kuin esinettä. (Nämä ovat verrattain tavallinen ilmiö* BDSM-piireissä, mutta ymmärrettävästi vaativat samanmielisyyttä molemmilta osapuolilta.)

(*Ja vastaavaa harrastavat muuten yllättävän monet, ihan tavalliset ihmiset. Et erottaisi heitä väkijoukossa kenestäkään muusta. Tällaisia asioita tekevät ja haluavat ihan tavalliset tyypit. Ehkäpä työ- ja koulukaverisi, harrastuskaverisi, sukulaisesi, lapsesi, vanhempasi… Aika jännää, eikö.)

Niin. Ihmiset ovat tosiaan erilaisia, mutta monissa tapauksissa liiallinen epätoivoisuus ja roikkuvuus tai viileys ja etäisyys ovat ihan selvitettävissä ja kestettävissä oleva asia, mikäli suhde on muutoin hyvä. Vaikka eroavaisuudet sitoutumisen tavoissa ja määrässä ovatkin usein raskaita ja ärsyttäviä, ei niiden tarvitse automaattisesti johtaa suhteiden rikkoontumiseen. Usein asiat ovat selvitettävissä puhumisen ja hyväksymisen kautta. Tässä loppuun vielä pieni pikaohje, jolla voi lähteä hakemaan ratkaisua:

      1. Pohdi (ja mieluummin kirjoita, se tuottaa yleensä yksityiskohtaisempia ajatuksia), mikä sinua tarkalleen ottaen vaivaa kumppanisi tavassa sitoutua. Mitä fiiliksiä siitä tulee, mitä pelkoja siihen liittyy?

 

      1. Tuo fiiliksesi toisen tietoon. Tässä on oltava todella tarkkana, missä sävyssä tämän tekee. Kaikenlainen syyllistäminen (”no sä oot tämmönen ja tämmönen ja se on huono asia!”) aiheuttaa vain huonoja fiiliksiä, huonot fiilikset aiheuttavat konflikteja ja konflikti on asia, jota et välttämättä lähtenyt tällä hakemaan. Pehmeä ja hyväksyvä tapa on pääasiassa parempi.

 

      1. Pohtikaa, mistä ongelma johtuu, vai onko sitä edes olemassa. Monesti keskustelun myötä ilmenee, ettei toinen edes ole mitenkään ”roikkuva”, ”epätoivoinen” tai vaihtoehtoisesti ”kylmä” ja ”etäinen”, vaan kyse on väärinymmärryksistä ja ylitulkinnoista.

 

    1. Mikäli ongelma on todellinen, mitä sille voisi tehdä? Voisiko toisen ”liian roikkuvan” tai ”liian etäisen” tavan hyväksyä ja elää sen kanssa? Voisiko toinen osapuoli olla etäisempi tai läheisempi? Vai voisiko päällä olla vain jokin ”kausi”, jona jompikumpi ei ole kyennyt olemaan tarpeeksi läheinen toiselle, mutta joka ajan kanssa menee todennäköisesti ohi?

Vaihtoehtoisesti et lähde selvittelemään yhtään mitään, vaan annat asian olla. Moni suhde säilyy erinomaisena, kun ihan kaikesta ei tarvitse lähteä tekemään mitään syväanalyyseja ja vääntämään suhteesta parempaa kaikenlaisten parisuhde-oppaiden ja blogien oppien mukaan ;) Mikä vain kenellekin toimii.

Rakkaudella,

Jevgeni

(Visited 3 111 times, 4 visits today)

0 comments… add one

Leave a Comment