Surun ja menetyksen käsittely on ihmiselämän vaikeimpia kokemuksia. Usein se liittyy läheisten ihmisten menetykseen joko kuoleman tai eron kautta, mutta hyvin vahvaa surua voidaan kokea myös esimerkiksi lemmikkieläimen, työn tai vaikkapa asuinpaikan menetyksen yhteydessä. Tänään haluan esitellä erään psykologiasta tutun mallin, joka kuvaa surun käsittelya ja avaa sitä, kuinka käsitellä surua tavalla, joka on siihen liittyvästä tuskasta huolimatta eteenpäin katsova ja ajan myötä elämänilon palauttava.
Kyseessä on nk. kaksoisprosessimalli. Sen mukaan suruprosessi jaetaan neljään vaiheeseen. Ne ovat
- sokki menetyksen yhteydessä
- menetyksen kieltäminen & menetetyn kaipuu
- menetyksestä seuraava epätoivo
- menetyksestä palautuminen ja elämän jatkuminen
Perinteisesti ajatellaan, että suru voidaan kohdata joko myönteisellä tai ongelmallisella tavalla. Surun käsittelyä voidaan väistää ja siten jäädä suruun kiinni. Vaihtoehtoisesti se taas voidaan kohdata, käsitellä ja lopulta palautua siitä. Tässä surun kohtaaminen ja sen käsitteleminen on myönteinen tapa, kun taas sen kieltäminen ja käsittelyn välttely on ongelmallinen tapa.
Tosielämän kannalta tuo on kuitenkin ikävä jako. Kun menetyksen tunne on kova, on melkeinpä asiatonta esittää, että surua pitäisi osata käsitellä jotenkin myönteisen kypsästi. Menetyksen kieltäminen ja sen käsittelyn väistäminen on luonnollista ja ymmärrettävää. Siksi tässä kaksoisprosessimallissa asiaa lähestytäänkin näiden käsittelytapojen yhteispelinä:
- Voidaan keskittyä menetykseen: tämä tarkoittaa ajattelutapoja, joissa “menetykseen jäädään kiinni”. Keskitytään kaipaamaan menetettyä asiaa tai henkilöä, keskitytään jatkamaan elämää samalla tavalla kuin ennen menetystäkin, kieltäydytään omaksumasta uusia rooleja tai näkemästä asioita uudella tavalla, “jämähdetään vanhaan”.
- Voidaan keskittyä menetyksestä palautumiseen: tämä tarkoittaa ajattelutapoja, joissa hyväksytään, että elämä on menetyksen myötä muuttunut, ja että elämän jatkaminen vaatii myös asioiden näkemistä uusin tavoin. On opittava toimimaan ilman menetettyä asiaa/ihmistä, on omaksuttava uusia rooleja, on opittava elämään uudelleen.
Keskeinen ajatus kaksoisprosessimallissa on se, että nämä molemmat ovat hyväksyttyjä surun kohtaamisen tapoja, kunhan molemmat ovat läsnä. Ei ole pakko käsitellä menetystään jatkuvasti “kypsästi ja myönteisyyden kautta”, sillä sellainen ei todellakaan ole helppoa, tai aina edes mahdollista. Päinvastoin, silloin kun ei jaksa ajatella myönteisesti, on täysin ymmärrettävää, että keskittyy lähinnä menetykseen ja siihen sisältyvään tuskaan. Ei tarvitse kulkea jatkuvasti eteenpäin.
Menetyksestään voi pyrkiä palautumaan silloin, kun siihen tuntuu löytyvän itseltään voimia. Kun voimat taas jossain vaiheessa loppuvat, on täysin hyväksyttävää palata “edelliselle tasolle” ja keskittyä lähinnä menetyksensä suremiseen, ilman varsinaista tarvetta päästä surustaan yli.
Ajan myötä liikkuminen näiden kahden tason välillä auttaa myös surun käsittelyssä. Välillä mennään menetyksen käsittelyssä eteenpäin, välillä taas palataan hieman taaksepäin. Taaksepäin palaamisesta ei tarvitse moittia, eikä syyttää itseään, sillä se on hyväksyttävää ja ymmärrettävää. Menetyksestä palautumisessa ei tarvitse olla kiire.
Menetyksestä palautuminen
Menetyksen jälkeinen maailma/elämä on erilainen, kuin menetystä edeltävä. Aiempi tuttu ja turvallinen maailma muuttuukin menetyksen yhteydessä (usein aivan yhtäkkiä) joksikin aivan uudeksi, erilaiseksi, oudoksi ja uhkaavaksi. Menetyksen läpikäynyt ihminen löytää itsensä vastoin tahtoaan uudesta maailmasta. Jotta elämä voisi jatkua menetyksen jälkeenkin, on tämä uusi maailma opittava tuntemaan.
Mikäli menetystä edeltävä maailma on ollut pääosin tuttu ja turvallinen, voi uusi maailma olla kaikkea muuta. Jos aiempi maailma on ollut esimerkiksi turvallinen, välittävä ja täynnä rakkautta, on elämä menetyksen jälkeen usein turvaton ja kylmän tuntuinen. Tällaisessa maailmassa elämään opettelu voi ymmärrettävästi olla kipeä kokemus. Esimerkiksi läheisen ihmisen menetyksen yhteydessä kaikki ne tilanteet, joita on tottunut elämään yhdessä tämän läheisen ihmisen kanssa, onkin tässä uudessa elämässä kohdattava yksin. Se taas tuntuu vaikealta ja kipeältä.
Elämän uudelleenopettelu on kuitenkin tärkeä prosessi läpikäytäväksi, sillä sen kautta uudesta maailmastamme tulee ajan myötä tutumpi ja turvallisempi. Tyhjyyden ja menetyksen tunteen oheen alkaa kehittymään myös muita merkityksiä ja tunteita. Maailma alkaa ikään kuin täydentymään myös muilla, kuin vain menetykseen liittyvillä tunteilla.
Tämän vuoksi menetyksen jälkeisessä elämässä muut ihmiset ja tapahtumat nousevat tärkeiksi. Ne tuovat elämään edes jonkinlaista uutta sisältöä. Näin ne täydentävät menetyksen jättämiä aukkoja. Nämä uudet asiat eivät mitenkään korvaa sitä, mitä on menetetty, mutta ne tarjoavat menetyksen oheen myös jotain uutta ja myönteistä. Kaikki tämä uusi taas voi ajan myötä alkaa tuntumaan yhä tärkeämmältä ja merkityksellisemmältä. Siten se vähentää aiempaa tyhjyyttä ja siitä versovaa tuskaa.
Me ihmiset totumme ajan myötä uusiin asioihin, jolloin niistä tulee uusi normaali. Myös menetyksen jälkeiseen elämään yleensä totutaan. Tällainen uuteen tottuminen voi tosin menetyksen jälkeen olla äärimmäisen kivuliasta ja ahdistavaa. Tällöin on tärkeää muistaa, että tottumista kuitenkin tapahtuu, vaikka samalla sattuu. Ajan myötä tyhjyys ja kipu vähenevät. Uusi normaali ottaa itselleen yhä enemmän tilaa ja täydentää elämäämme mukavilla asioilla.
Tällaiseen tottumiseen voi kuitenkin liittyä myös syyllisyyttä. Esiin nousee usein tiettyjä kysymyksiä. Jos totun elämään ilman menettämääni läheistä ihmistä, tarkoittaako se, etten välittänyt hänestä/rakastanut häntä alunperinkään? Uuteen elämään tottuminen voi tuntua esimerkiksi väärältä ja epäkunnioittavalta menetettyä kohtaan kohtaan. Voi syntyä jopa tarvetta pitää kiinni kivusta ja menetyksen tunteesta, sillä siitä luopuminen merkitsisi meidän olevan jotain, mitä emme halua olla (esimerkiksi kylmiä ja välinpitämättömiä menettämäämme läheistä kohtaan). Tämä on täysin normaalia, mutta samalla on hyvä tiedostaa, että ajan myötä surun yli kasvaminen on sekin täysin normaalia ja että se ei ole merkki siitä, ettemmekö välittäneet tai rakastaneet.
Paljon voimia ja jaksamista menetyksistä selviämiseen.
Rakkaudella,
Jevgeni
Lähteitä:
(2010) THE DUAL PROCESS MODEL OF COPING WITH BEREAVEMENT: RATIONALE AND DESCRIPTION, Death Studies, 23:3, 197-224, DOI: 10.1080/074811899201046
Richardson, V. E. (2010). The dual process model of coping with bereavement: a decade later. Omega, 61(4), 269.
