Surun ja menetyksen käsittely (surun kaksoisprosessimalli)

surun käsittely

Surun ja menetyksen käsittely on ihmiselämän vaikeimpia kokemuksia. Usein se liittyy läheisten ihmisten menetykseen joko kuoleman tai eron kautta, mutta hyvin vahvaa surua voidaan kokea myös esimerkiksi lemmikkieläimen, työn tai vaikkapa asuinpaikan menetyksen yhteydessä. Tänään haluan esitellä erään psykologiasta tutun mallin, joka kuvaa surun käsittelya ja avaa sitä, kuinka käsitellä surua tavalla, joka on siihen liittyvästä tuskasta huolimatta eteenpäin katsova ja ajan myötä elämänilon palauttava.

Kyseessä on nk. kaksoisprosessimalli. Sen mukaan suruprosessi jaetaan neljään vaiheeseen. Ne ovat

  1. sokki menetyksen yhteydessä
  2. menetyksen kieltäminen & menetetyn kaipuu
  3. menetyksestä seuraava epätoivo
  4. menetyksestä palautuminen ja elämän jatkuminen

Perinteisesti ajatellaan, että suru voidaan kohdata joko myönteisellä tai ongelmallisella tavalla. Surun käsittelyä voidaan väistää ja siten jäädä suruun kiinni. Vaihtoehtoisesti se taas voidaan kohdata, käsitellä ja lopulta palautua siitä. Tässä surun kohtaaminen ja sen käsitteleminen on myönteinen tapa, kun taas sen kieltäminen ja käsittelyn välttely on ongelmallinen tapa.

Tosielämän kannalta tuo on kuitenkin ikävä jako. Kun menetyksen tunne on kova, on melkeinpä asiatonta esittää, että surua pitäisi osata käsitellä jotenkin myönteisen kypsästi. Menetyksen kieltäminen ja sen käsittelyn väistäminen on luonnollista ja ymmärrettävää. Siksi tässä kaksoisprosessimallissa asiaa lähestytäänkin näiden käsittelytapojen yhteispelinä:

  1. Voidaan keskittyä menetykseen: tämä tarkoittaa ajattelutapoja, joissa ”menetykseen jäädään kiinni”. Keskitytään kaipaamaan menetettyä asiaa tai henkilöä, keskitytään jatkamaan elämää samalla tavalla kuin ennen menetystäkin, kieltäydytään omaksumasta uusia rooleja tai näkemästä asioita uudella tavalla, ”jämähdetään vanhaan”.
  2. Voidaan keskittyä menetyksestä palautumiseen: tämä tarkoittaa ajattelutapoja, joissa hyväksytään, että elämä on menetyksen myötä muuttunut, ja että elämän jatkaminen vaatii myös asioiden näkemistä uusin tavoin. On opittava toimimaan ilman menetettyä asiaa/ihmistä, on omaksuttava uusia rooleja, on opittava elämään uudelleen.

Keskeinen ajatus kaksoisprosessimallissa on se, että nämä molemmat ovat hyväksyttyjä surun kohtaamisen tapoja, kunhan molemmat ovat läsnä. Ei ole pakko käsitellä menetystään jatkuvasti ”kypsästi ja myönteisyyden kautta”, sillä sellainen ei todellakaan ole helppoa, tai aina edes mahdollista. Päinvastoin, silloin kun ei jaksa ajatella myönteisesti, on täysin ymmärrettävää, että keskittyy lähinnä menetykseen ja siihen sisältyvään tuskaan. Ei tarvitse kulkea jatkuvasti eteenpäin.

Menetyksestään voi pyrkiä palautumaan silloin, kun siihen tuntuu löytyvän itseltään voimia. Kun voimat taas jossain vaiheessa loppuvat, on täysin hyväksyttävää palata ”edelliselle tasolle” ja keskittyä lähinnä menetyksensä suremiseen, ilman varsinaista tarvetta päästä surustaan yli.

Ajan myötä liikkuminen näiden kahden tason välillä auttaa myös surun käsittelyssä. Välillä mennään menetyksen käsittelyssä eteenpäin, välillä taas palataan hieman taaksepäin. Taaksepäin palaamisesta ei tarvitse moittia, eikä syyttää itseään, sillä se on hyväksyttävää ja ymmärrettävää. Menetyksestä palautumisessa ei tarvitse olla kiire.

Menetyksestä palautuminen

Menetyksen jälkeinen maailma/elämä on erilainen, kuin menetystä edeltävä. Aiempi tuttu ja turvallinen maailma muuttuukin menetyksen yhteydessä (usein aivan yhtäkkiä) joksikin aivan uudeksi, erilaiseksi, oudoksi ja uhkaavaksi. Menetyksen läpikäynyt ihminen löytää itsensä vastoin tahtoaan uudesta maailmasta. Jotta elämä voisi jatkua menetyksen jälkeenkin, on tämä uusi maailma opittava tuntemaan.

Mikäli menetystä edeltävä maailma on ollut pääosin tuttu ja turvallinen, voi uusi maailma olla kaikkea muuta. Jos aiempi maailma on ollut esimerkiksi turvallinen, välittävä ja täynnä rakkautta, on elämä menetyksen jälkeen usein turvaton ja kylmän tuntuinen. Tällaisessa maailmassa elämään opettelu voi ymmärrettävästi olla kipeä kokemus. Esimerkiksi läheisen ihmisen menetyksen yhteydessä kaikki ne tilanteet, joita on tottunut elämään yhdessä tämän läheisen ihmisen kanssa, onkin tässä uudessa elämässä kohdattava yksin. Se taas tuntuu vaikealta ja kipeältä.

Elämän uudelleenopettelu on kuitenkin tärkeä prosessi läpikäytäväksi, sillä sen kautta uudesta maailmastamme tulee ajan myötä tutumpi ja turvallisempi. Tyhjyyden ja menetyksen tunteen oheen alkaa kehittymään myös muita merkityksiä ja tunteita. Maailma alkaa ikään kuin täydentymään myös muilla, kuin vain menetykseen liittyvillä tunteilla.

Tämän vuoksi menetyksen jälkeisessä elämässä muut ihmiset ja tapahtumat nousevat tärkeiksi. Ne tuovat elämään edes jonkinlaista uutta sisältöä. Näin ne täydentävät menetyksen jättämiä aukkoja. Nämä uudet asiat eivät mitenkään korvaa sitä, mitä on menetetty, mutta ne tarjoavat menetyksen oheen myös jotain uutta ja myönteistä. Kaikki tämä uusi taas voi ajan myötä alkaa tuntumaan yhä tärkeämmältä ja merkityksellisemmältä. Siten se vähentää aiempaa tyhjyyttä ja siitä versovaa tuskaa.

Me ihmiset totumme ajan myötä uusiin asioihin, jolloin niistä tulee uusi normaali. Myös menetyksen jälkeiseen elämään yleensä totutaan. Tällainen uuteen tottuminen voi tosin menetyksen jälkeen olla äärimmäisen kivuliasta ja ahdistavaa. Tällöin on tärkeää muistaa, että tottumista kuitenkin tapahtuu, vaikka samalla sattuu. Ajan myötä tyhjyys ja kipu vähenevät. Uusi normaali ottaa itselleen yhä enemmän tilaa ja täydentää elämäämme mukavilla asioilla.

Tällaiseen tottumiseen voi kuitenkin liittyä myös syyllisyyttä. Esiin nousee usein tiettyjä kysymyksiä. Jos totun elämään ilman menettämääni läheistä ihmistä, tarkoittaako se, etten välittänyt hänestä/rakastanut häntä alunperinkään? Uuteen elämään tottuminen voi tuntua esimerkiksi väärältä ja epäkunnioittavalta menetettyä kohtaan kohtaan. Voi syntyä jopa tarvetta pitää kiinni kivusta ja menetyksen tunteesta, sillä siitä luopuminen merkitsisi meidän olevan jotain, mitä emme halua olla (esimerkiksi kylmiä ja välinpitämättömiä menettämäämme läheistä kohtaan). Tämä on täysin normaalia, mutta samalla on hyvä tiedostaa, että ajan myötä surun yli kasvaminen on sekin täysin normaalia ja että se ei ole merkki siitä, ettemmekö välittäneet tai rakastaneet.

Paljon voimia ja jaksamista menetyksistä selviämiseen.

Rakkaudella,

Jevgeni


Lähteitä:

Margaret Stroebe, Henk Schut (2010) THE DUAL PROCESS MODEL OF COPING WITH BEREAVEMENT: RATIONALE AND DESCRIPTION, Death Studies, 23:3, 197-224, DOI: 10.1080/074811899201046

Richardson, V. E. (2010). The dual process model of coping with bereavement: a decade later. Omega, 61(4), 269.

(Visited 1 times, 2 visits today)

2 Comments

  • Willy Loman

    Reply Reply 17.08.2018

    Minulla raskain menetyksen tunne liittyy vahvasti itsensä kehittämiseen ja siihen mitä ihmisen on mahdollista ja luvallista tehdä. Olen useinkin ajatellut kirjoittaa sen kommentiksi artikkeleihisi, mutta ehkä se sopii parhaiten tänne.

    Elämäni ensimmäiset kaksikymmenta vuotta ajattelin, että itseään ei voi tietoisesti muuttaa. Se, mitä olen ja mitä osaan määrää elämääni rajat siksi, että ei ole luvallista tehdä sellaista missä ei ole luontaisesti hyvä. Esim. sosialisuus on sosiaalisesti taitavien ihmisten yksinoikeus ja vain taitavien piirtäjien on lupa piirtää.

    Seuraavat kaksikymmentä ajattelin, että muutos on mahdollinen, mutta se jäisi väistämättä pinnalliseksi ja epäaidoksi. Todellisen minän peittäminen olisi petos muita ihmisiä kohtaan ja sen vuoksi niin ei saa tehdä. Niissäkin asioissa joissa oppiminen olisi aidosti mahdollista, on harjoittelu ja taitamattomuus muille ihmisille sietämätön rasite. Esim. kukaan ei halua kuunnella aloittelevaa viulistia, joten viulunsoittoa ei saa harjoitella.

    Viime vuosina olen alkanut ymmärtänyt olleeni paljossa väärässä. Tästä siitä seurasi musertava menetyksen tunne, kun ymmärsin että elämästäni on mennyt hukkaan vuosikymmeniä, vieläpä kaikki nuoruuteni vuodet. On kuin olisin odottanut turhaan oven takana tietämättä, että se ei ollutkaan lukossa ja että minulla olisi ollut lupa kääntää sen kahvasta. Jäljellä oleva elämä ei enää tunnu elämisen arvoiselta. Vaikka siinä tapahtuisi muutos parempaan, se vain alleviivaisi katkeruutta kaikesta mistä aikaisemmin olen jäänyt osattomaksi. Mikä tahansa saavutus tai onnistuminen tuntuu tässä vaiheessa turhalta, koska tunnen että ”ei se enää ole sama asia”.

    Ehkä tämäkin ajatus korjautuu kahdessakymmenessä vuodessa, mutta pelkään että en jaksa elää sen kanssa niin kauan.

    • Jevgeni

      Reply Reply 22.08.2018

      Moi ja kiitti kommentista! Tuo on kyllä vahva huomio, valitettavan yleinen myös. Meidän yhteiskunnassahan on aika keskeisenä sellainen narratiivi, että asiat opitaan nuorena. ”Sen minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa”. Ja toki se kai pääasiassa noin meneekin, mutta yhtälailla on valtavasti ihmisiä, jotka alkavat oikeasti oppimaan/opiskelemaan/opettamaan itseään vasta elämän jälkipuoliskolla. Tuntuu vain, että tällaiseen suhtaudutaan meidän kulttuurissa jonkinlaisena poikkeuksena, vaikka absoluuttisina lukuina se tuskin kovin poikkeuksellista onkaan. Kansanopistojen kurssit ja kaikenlaiset harrastuskerhot tuntuvat koostuvan erityisesti hieman vanhemmista ihmisistä. Mutta ymmärrän kyllä pointtisi ja sen, että tuollainen voi tuntua varmasti todella raskaalta.

      Jossain määrin samaistun/olen samaistunut myös tuohon ”ei saa tehdä, ellei ole siinä jo valmiiksi hyvä”. Omassa elämässäni tuo on ilmennyt sellaisten ”käytännön taitojen” eli kaikenlaisten kädentaitoihin, rakenteluun, korjailuun ja vastaavaan ”perinteiseen hommaan” liittyen. Olen tällaisissa taidoissa melko heikko, sillä en ole niitä aikanaan oppinut. Omassa tapauksessani oppimattomuus on kai johtunut pääasiassa siitä, että ympärilläni on ollut aina paljon ihmisiä, jotka ovat olleet tällaisissa hommissa itseäni taitavampia, tai nopeampia, tai niistä muutenvaan innostuneempia. Koska parempia tekijöitä on aina ollut, en ole kokenut että minulla olisi jonkinlainen ”lupa” tai ”oikeutus” väsäillä itse niiden parissa, vaan ne kuuluvat niille taitavammille tekijöille.

      Yksi potentiaalinen ajatus vielä tuohon sinun juttuusi: teoriassa voi olla mahdollista, että elämää jatkuu vielä pitkään, mutta suru aiemmista ”menetyksistä” kestää vain osan siitä ajasta. Siksi tämän jäljellä olevan pätkän eläminen toivotulla tavalla voi kyllä ”maksaa itsensä takaisin” varsin oivallisesti. Tsemppiä joka tapauksessa!

Leave A Response

* Denotes Required Field