Harva meistä näyttää selviävän elämästään niin, ettei kokisi jonkinlaista syyllisyyttä menneisyyteensä liittyen. Harva meistä on elänyt niin, ettei olisi tehnyt yhtään mitään tuhmaa ja ikävää. Syyllisyydelle on hetkensä, mutta pitkään jatkuessaan syyllisyys paitsi vahingoittaa, myös tekee epävarmaksi.
Siksi haluan käsitellä tämänkertaisessa tekstissä sitä, kuinka syyllisyyden tunteeseen voi suhtautua niin, että siitä koituisi meille ennemmin hyötyä kuin haittaa. Käyn tekstissä läpi myös sitä, kuinka haitallinen vaikutus pitkittyneellä syyllisyydellä voi olla meidän itsevarmuuteemme.
Syyllisyys, hyvä renki ja huono isäntä
En pidä syyllisyyttä huonona tunteena, päinvastoin. Syyllisyys – kuten sen sisartunne häpeäkin – on tunne, jonka vuoksi suoriutumisemme sosiaalisissa tilanteissa voi kehittyä jatkuvasti paremmaksi. Aivan kuten kaikki muutkin, mekin teemme virheitä, tunnemme niistä syyllisyyttä, otamme opiksemme ja kasvamme paremmiksi ihmisiksi. Tämä on välillä rankkaa, mutta ehdottomasti hyvä asia.
Ongelmaksi syyllisyys voi muuttua silloin, kun se lakkaa olemasta tällainen kehittävä työkalu ja “kasvaa kiinni käteemme”. Hyödyllisestä työkalusta tuleekin jotain, jota emme see laskettua kädestämme ja joka alkaa rajoittaa elämäämme. Alamme kantaa syyllisyyttä mukanamme myös silloin, kun siitä ei ole mitään hyötyä, vaan pelkkää haittaa. Tämä on yleinen ongelma ja se vaivaa valtavan monia. Jos siis tunnistit edellisestä kuvauksesta itsesi, ei hätää, et ole yksin.
Syyllisyyden kielteinen vaikutus itsevarmuuteen
Sillä, että kannamme syyllisyyttä mukanamme, on usein hyvin kielteinen vaikutus sosiaaliseen itsevarmuuteemme. Tälle voi nimetä muutamia syitä.
Ensinnäkin syyllisyyteen liittyy herkästi se, että alamme epäilemään itseämme. Ajatuskulku voi olla esimerkiksi jotain tämän suuntaista:
Tunnen syyllisyyttä jostain, mitä tein. Tein jotain tuhmaa. Olenko huono ihminen? Olenko jotenkin vääränlainen? Enkö ole tarpeeksi hyvä, kunnollinen, osaava, älykäs, enkö ole riittävä? Miksi epäonnistuin? Olenko epäonnistuja, ikuinen luuseri?
Mitä jos teen vastaavia virheitä myöhemminkin? Pitäisikö minun rajoittaa itseäni, jotta en mokaisi uudelleen? Pitäisikö minun olla vähäisempi, pienempi, hillitympi, varovaisempi, näkymättömämpi?
Tällainen itsensä rajoittaminen on tiettyyn pisteeseen asti ihan tervettä, mutta tietyn pisteen jälkeen lannistavaa ja latistavaa. Vaikka omaa toimintaansa onkin ihan hyvä tarkkaila ja pitää silmällä, sitä ei pidä tehdä liikaa. Kun itseään pyrkii hallitsemaan liian voimakkaasti ja vaatii itseltään liikoja, tulee sosiaalisesta olemisestamme hankalampaa ja raskaampaa. Väsymme ja muutumme tyytymättömämmiksi itseemme. Valomme himmenee ja sammuu.
Myös toinen itsevarmuuteen ja sosiaaliseen kyvykkyyteen vaikuttava, syyllisyyden taustalta löytyvä mekaniikka on hyvin kiinnostava. Se on lapsuudessa opittu, itseemme suuntautuva rankaisemisen tarve.
Useimmat ovat saaneet lapsena jonkinlaista rankaisua silloin, kun ovat toimineet jotenkin väärin tai tuhmasti. Joku on saanut kotiarestia, toinen joutunut nurkkaan seisomaan, jollekin on annettu pelikieltoa, joku on saattanut jopa saada ajan hengen mukaan vyöstä tai tukkapöllyä. Koska nämä ovat helposti syvälle mieleen painuvia kokemuksia, olemme oppineet, että tuhmista teoista “kuuluu saada rangaistus”.
Nyt aikuisina tämä uskomus alkaa vaikuttamaan toisessa muodossa. Koska vanhempamme eivät ole enää rankaisemassa meitä suoraan, täytyy jonkun muun hoitaa rankaiseminen. Alamme rankaisemaan itse itseämme, hyvin usein sitä itse tiedostamattamme. Alitajuinen tarkoitus on ehkä opettaa itse itseämme, saada itsensä käyttäytymään oikealla tavalla. Valitsemamme keinot eivät vain välttämättä mitenkään edistä kasvuamme hyviksi ihmisiksi, vaan usein aivan päinvastoin. Vääränlainen itsensä rankaiseminen lannistaa ja väsyttää.
Itsensä rankaiseminen, varsinkin ollessaan tiedostamatonta, ei ole selkeää “minä tein tuhmasti, nyt rankaisen itseäni” -tyyppistä toimintaa. Usein se ottaa huomattavasti epäsuorempia ja salakavalampia muotoja. Sellaisia ovat esimerkiksi itsesabotaasi, jossa alamme sabotoida omaa elämäämme, sillä jollain tasolla ehkä koemme, ettemme ansaitse onnistua ja voida hyvin. Toinen yleinen itserankaisun muoto voi olla myös kielteinen itsepuhe. Alamme puhua itsellemme mielessämme rumasti ja lannistavasti, osoittaen näin itsellemme ansaitun paikkamme henkisessä häpenurkassamme.
Tällä kaikella voi olla pieni tai suuri kielteinen vaikutus paitsi itsevarmuuteemme, myös yleiseen kykyymme olla muiden ihmisten kanssa. Kun meillä itsellämme on paha olla, annamme myös vähemmän hyvää muille. Kun oma valomme on himmeä, emme valaise myöskään muiden elämää. Näin tilanteessa häviävät kaikki; sekä me itse, että ympärillämme olevat.
Ajatuksia hedelmälliseen syyllisyyssuhteeseen
Kuten mainitsin, en pidä syyllisyyttä sellaisena tunteena, jota tulisi vältellä vain siksi, että se tuntuu pahalta. Syyllisyys ja häpeä ovat äärimmäisen hyödyllisiä ja tärkeitä tunteita, kunhan niille ei anna enempää tilaa, kuin mitä ne ansaitsevat.
Uskon, että on olemassa “oikea määrä” syyllisyyttä ja häpeää, jota ihmisen on hyvä toisinaan tuntea, jotta itseään osaisi johtaa paremmin tässä elämässä ja olla taitavampi muiden ihmisten huomioonottamisessa. Mikä se “oikea määrä” tarkalleen ottaen on, lienee yksilöllistä.
Lopuksi haluan jakaa muutamia ajatuksia, joiden avulla koen itse löytäneeni toimivan suhteen minun ja ajoittaisen syyllisyyden- ja häpeäntunteen välille.
1. Syyllisyyden tunne on ystäväni
Kuten muidenkin ikävältä tuntuvien tunteiden kohdalla, suhtautuu syyllisyyteenkin helposti niin, että haluaisi siitä vain mahdollisimman pian eroon. Sen alkaa helposti kokea kielteisenä tunteena, jolla ei ole mitään oikeutta olla olemassa.
Näin asia ei onneksi ole. Mikään tunne ei ole itsessään kielteinen, vaikka ikävältä tuntuukin. Jokainen tunne, jonka läpikäymme, tähtää tavalla tai toisella siihen, että meillä olisi parempi olla ja että me tulisimme paremmin toimeen. Kaikkien tunteiden takana vaikuttava logiikka ei vain ehkä aina avaudu meille, minkä vuoksi jotkin tunteet saattavat tuntua turhilta tai vääräaikaisilta.
Myös syyllisyys ja häpeä ovat tunteita, jotka tuntuvat pahalta, mutta ovat kuitenkin “meidän puolellamme”. Ne ovat olemassa siksi, että niistä on meille hyötyä. Jos ja kun niihin oppii suhtautumaan oikein, oppii tämän hyödyn valjastamaan tehokkaammin käyttöönsä. Syyllisyys ja häpeä ovat hyviä ja hyödyllisiä tunteita.
2. Syyllisyyden tunnetta kannattaa uskoa, muttei sokeasti
Syyllisyys ja häpeä ovat tunteita, jotka ainakin osittain pyrkivät ylläpitämään ns. pro-sosiaalista käytöstä. Pro-sosiaalisuus tarkoittaa kaikkea sitä, mikä mahdollistaa ja helpottaa ihmisten olemista toistensa seurassa. Tämän vuoksi tunnemme helposti juuri häpeää ja syyllisyyttä silloin, kun tulemme tehneeksi jotain, mikä jollain tavalla vahingoittaa suhdettamme muihin ihmisiin.
Vaikka nämä tunteet tuntuisivatkin todella pahalta, piilee niissä usein paljon viisautta. Jos ja kun tunnet syyllisyyttä, kannattaa todella uppoutua siihen ja pyrkiä havainnoimaan, mitä se yrittää meille opettaa. Mitä teimme väärin? Mitä voisimme tehdä ensi kerralla toisin? Miten voisimme olla parempia muita ihmisiä kohtaan?
Syyllisyyden ja häpeän tunteeseen liittyy kuitenkin usein myös eräänlainen mustavalkoisen kiukun ja epätoivon tuntemus. Koska syyllisyys sattuu niin paljon, alamme helposti ajattelemaan ja käyttäytymään mustavalkoisesti. Esimerkiksi henkilö, joka on sattunut sanomaan jotain todella typerää jossain sosiaalisessa tilanteessa, saattaa syyllisyyden ja häpeän vallassa ajatella mustavalkoisesti ettei “enää IKINÄ, varmastikaan avaa suutansa tässä porukassa ja sano sitten yhtään mitään!”
Koska mustavalkoisuus ja äärimmäinen ajattelu ovat harvemmin hyviä johtotähtiä tässä monimutkaisessa maailmassamme, kannattaa syyllisyyden ja häpeän aikana koettuja ajatuksia varoa. Se, mikä vaikuttaa hyvältä silloin, kun sinulla on paha olo, ei välttämättä vaikuta hyvältä enää myöhemmin. Siksi syyllisyyttä ei tule “kuunnella” ja seurata sokeasti.
3. Syyllisyys on tunne, jonka muut ottavat hyvin vastaan
Eräs todella mielenkiintoinen syy, miksi syyllisyys tuntuu välillä niin ikävältä tunteelta, on siihen kätkeytyvä paljastumisen tunne. Avaan hieman, mitä tarkoitan:
Kun olemme menneet tekemään jotain tuhmaa ja tunnemme siitä syyllisyyttä, emme vielä välttämättä ole valmiita myöntämään katumustamme muille. Emme ole välttämättä valmiita myöntämään, että tunnemme siitä syyllisyyttä ja että olimme väärässä. Tällöin se, että tunnemme näkyvästi syyllisyyttä voi tuntua kiusalliselta, sillä ulospäin näkyvä syyllisyys tavallaan paljastaa meidät. Se todistaa, että tiedostamme tekomme ja näin ikään kuin nostaa meidät katumuksen jalustalle aiemmin, kuin itse haluaisimme.
Tällainen kieltämättä tuntuu kiusalliselta, mutta on usein lopulta ihan hyvä juttu. Kokemukseni mukaan useimmat ihmiset ovat itsekin sen verran hyviä tuttuja syyllisyyden tunteen kanssa, että osaavat kohdata sen myös muissa. Vaikka itsestämme tuntuisikin siltä, ettei syyllisyyttään haluaisi tuoda avoimesti esiin, otetaan se lopulta kuitenkin lähes aina hyvin vastaan. Näin pääsemme nopeammin esimerkiksi kohti anteeksiantoa, vaikka tekojensa kohtaaminen onkin usein hyvin ikävää.
Millainen suhde sinulla on syyllisyyteen?
Millainen suhde sinulla on syyllisyyteen? Koetko sen ystävänäsi ja oppaanasi, vai onko se tunne, josta on tullut ongelma ja josta haluaisit eroon? Vai etsitkö ehkä yhä sopivaa tasapainoa hyödyllisen ja liiallisen syyllisyyden välille?
Rakkaudella,
Jevgeni
PS. Seuraava “Itsevarma Minä” -kurssi alkaa ihan pian, vielä mahdut mukaan! Siellä käsittelemme paljon myös häpeän ja syyllisyyden kaltaisia aiheita.
Muuta aiheeseen liittyvää:
- Rohkeusblogi
- Itsevarmuuskurssit
- Eroon Ujoudesta –kirja
- Itsevarmuuden tehovalmennus
- Tilaa minut puhujaksi
