Tarina ulvovasta koirasta

TARINA ULVOVASTA KOIRASTA

En muista missä yhteydessä ja keneltä olen tämän pikku tarinan alunperin kuullut, mutta tänään haluan jakaa sen kanssanne.

———————————————————————————————————————————

Herra Oinonen oli juuri muuttanut uuteen rivitaloonsa. Hän piti uudesta kodistaan, naapureistaan, ympäristöstään ja oikeastaan kaikesta muustakin. Oli kuitenkin yksi asia, jota hän ei aivan käsittänyt.

Hänen naapurillaan, Pekkasella, oli koira. Siinä ei toki olisi ollut itsessään mitään outoa, mutta Pekkasen koira käyttäytyi vähintäänkin oudosti. Se istui pihalla, aina samassa paikassa ja ulvoi ja uikutti. Se uikutti päivällä ja se uikutti yöllä. Se ulvoi aamulla ja se ulvoi illalla. Tätä jatkui päivästä toiseen.

Uuuu uuuuuu…. Uuuuu ouuuuuuuuuu.

Ouuuuuu uuuuuuuuuuu.

Aluksi Oinonen ei kiinnittänyt koiraan sen kummempaa huomiota. Hän päätteli, että koira todennäköisesti vain läpikäy jotain outoa koiranelämänsä vaihetta ja että se menisi ajan myötä ohi.

Mutta se ei mennyt. Yötä päivää koira vain ulvoi ja ulvoi.

Uuuuuuuuu. Ouuuuuuuuu…

Ulvonta jatkui päiviä, sitten viikkoja, sitten kuukausia.

Lopulta Oinosta alkoi ottaa mokoma päähän ja varustauduttuaan tylyimmällä kuulustelijan ilmeellään hän marssi puhumaan Pekkaselle.

Muutamaa napakkaa koputusta myöhemmin ovelle ilmestyi unenpöpperöinen Pekkanen.

“Onko tuo teidän koiranne!?” vaati Oinonen saada tietää.

“Jjooohhh… Onhan tuo minun juu…” tuumasi Pekkanen.

“Miksi se vain ulvoo ja ulvoo!? En saa siltä hetkeäkään rauhaa!” jatkoi Oinonen hyökkäystään.

“Noh katsos kun se istuu naulan päällä ja sitä sattuu.” vastasi Pekkanen.

“No miksei se sitten siirry?” ihmetteli Oinonen.

“Nniin. Se johtuu katsos siitä, ettei sitä vielä satu tarpeeksi.” totesi tähän Pekkanen.

———————————————————————————————————————————

Kaikilla kivoilla tarinoillahan on opetus. Tämän tapauksessa kyse on selvästi nauloista.

Useimmat meistä istuvat jonkinlaisen naulan (tai useamman) päällä. Ehkä kyse on työnauloista. Ehkä ihmissuhdenauloista. Ehkä naulamme on rahatilanteemme. Ehkä unelmamme. Ehkä jokin muu. Se sattuu, muttei niin paljon että viitsisimme nähdä vaivaa ja nousta sen päältä. Ei, ulvominen on helpompaa. Mieluummin valitamme kumppaneillemme, ystävillemme, tutuillemme ja työkavereillemme kuinka kipeää naulat tekevät ja kuinka epämukavaksi tilanteemme koemme.

Mitkä ovat sinun naulojasi?

Miksi et nouse niiden päältä? Miksi siirtyminen on vaikeampaa kuin paikoilleen jääminen?

Mitä sinun olisi tehtävä, jotta saisit noustua niiden päältä?

Miksi et tekisi sitä nyt heti, ennen kuin on liian myöhäistä? Voi olla, että tulee hetki jolloin naulat alkavat tehdä aidosti kipeää. Haluatko oikeasti odottaa sitä?

Aiheeseen liittyviä kirjotuksia