Jotkut itsensäkehittämis- ja valmennusalaa seuranneet ehkä arvaavatkin jo otsikosta mistä aion tänään kirjoittaa. Ja ehkäpä muutkin ovat kuulleet käsitteen “tuhkimosyndrooma”. Ennen kuin mennään itse asiaan, kerrataan pikaisesti mistä tuhkimosadussa on kyse.
Tästäkin tarinasta toki löytyy eri versioita, mutta keskeisimmät tapahtumat ovat lähes kaikissa samoja. Tyttö menettää isänsä ja joutuu ilkeän äitipuolensa ja kammottavien sisarpuoltensa luo asumaan. Hänestä tulee heidän palvelijansa ja kodinhoitajansa, Tuhkimo. Äiti- ja sisarpuolet kohtelevat häntä syrjien ja halveksien, tehden Tuhkimon elämästä surkean. Eräänä päivänä hänen raadantansa lomassa Tuhkimolle kuitenkin ilmestyy Hyvä Haltijatar, hoitaa hänelle upean juhlamekon, kaunistaa hänet sekä järjestää hänet Prinssin tanssiaisiin.
Tanssiaisissa Prinssi iskee silmänsä Tuhkimoon, mutta Tuhkimon kauniiksi tekevästä loitsusta loppuu aika ja hän joutuu pakenemaan juhlista kesken kaiken, jättäen jälkeensä vain lasisen kenkänsä. Kengän avulla Prinssi sitten jäljittää Tuhkimon, torjuu juonittelevat sisarpuolet ja lopulta ottaa Tuhkimon itselleen.
Sadulla on kaunis loppu. Mutta se on nimenomaan satu. Mikäli samat tapahtumat yritettäisiin siirtää oikeaan elämään, olisi se mahdoton. Hyviä haltiattaria ja pelastavia taikoja kun ei luultavasti ole.
Tuhkimosyndrooma
Mitä sadussa olisi todennäköisesti tapahtunut, ellei Hyvä Haltiatar olisi ilmestynytkään? Todennäköisesti Tuhkimo olisi jatkanut raatamistaan äiti- ja sisarpuolilleen ja elänyt sitä samaa sietämätöntä elämää kuin siihenkin asti. Haltiattaren ilmestyminen on tapahtuma, joka kääntää koko tarinan kulun ilman, että Tuhkimon itsensä tarvitsee tehdä oikeastaan mitään.
Tätä on tuhkimosyndrooma. Elämäänsä joiltain osin tyytymättömät Tuhkimoihmiset elävät odottaen jonkin Haltiattareen verrattavan tapahtuman toteutumista. Odottavat tai toivovat – tietoisesti tai alitajuisesti – että heidän elämänsä vain kertaheitolla paranisi, ilman että heidän itsensä tarvitsisi tehdä sen eteen mitään, mikä voisi olla tulkittavissa raskaaksi tai hankalaksi.
Mutta hyvä haltiatar ei tule. Ei, vaikka kuinka kovasti toivoisimme.
Ja koska haltiatar jättää tulematta, Tuhkimoihmisten elämä pysyy ennallaan. Sen voisi muuttaa vain jokin ratkaiseva, konkreettinen teko, mutta sitä he eivät tee. Helpompi on odottaa haltijatarta.
Minusta olisi aidosti kiva jos haltiattaria tai niihin verrattavia tapahtumia oikeasti olisi tai tapahtuisi (siedettävän varmasti). Mutta kun niin ei näytä olevan, on elämänsä parantamiseksi löydettävä jokin toinen ratkaisu.
Minä vähän luulen että hitot haltiattaresta. Jokaisella meistä on jotain paljon parempaa kuin jokin haltiatar, joka ei edes ilmesty. Meillä on itsemme. Ja me itse kykenemme paljon enempään kuin se odottamamme haltiatar.
Kykenemme ennen kaikkea ideoimaan ja olemaan aloitteellisia. Kykenemme tekemään ja luomaan. Kykenemme saamaan aikaan juuri sen mitä haluamme. Joo, se näyttää olevan välillä aivan järjettömän vaikeaa. Helpompi olisi vain odottaa sitä haltijatarta. Mutta se kun ei tule.
Me itse luomme elämämme ja viemme sitä omilla päätöksillämme ja teoillamme tiettyyn suuntaan. Joo, tekee tosi kipeää myöntää, että elämämme useimmat epäkohdat ovat omaa aikaansaannostamme. Mutta sen myöntäminen on tärkein askel asian korjaamisessa. Kun tiedämme että olemme itse mokanneet, tiedämme myös että olemme itse vastuussa asian korjaamisesta. Ihan me itse, ei mikään haltiatar eikä yhtään mikään tai kukaan muukaan. Ei muita edes niin kamalasti kiinnosta.
Ai niin. Ei se Tuhkimo olisi sitä prinssiä saanut, ellei olisi ihan itse siellä tanssiaisissa pyörinyt ja myöhemmin työntänyt jalkaansa sinne lasikenkään, todistaakseen kuka oikeasti on. Edes saduissa ei pärjätä ilman konkreettisia tekoja.
Mitä sinä voisit tehdä, ollaksesi vähemmän Tuhkimo ja enemmän oman elämäsi luoja?
