Uskallatko puhua tunteistasi?

TUNTEET

Uskallus ja taito puhua avoimesti, rehellisesti ja salailematta omista tunteistaan ja ajatuksistaan on mielestäni yksi tärkeimmistä tekijöistä, mikäli mielii rakentaa itselleen upean suhteen (olkoot sitten kysy parisuhteesta tai jostain muusta läheisestä ihmissuhteesta). Se ei ole mikään suoranainen edellytys suhteen onnistumiselle, sillä monet suhteet toimivat erinomaisesti myös vähemmällä puhumisella.

Kuitenkin itse pidän täydellistä keskusteluyhteyttä niin pari- kuin muissakin suhteissa aivan kriittisen tärkeänä ja tiedän, etten ole tässä yksin. Olen ilmeisesti tässä asiassa jotenkin nainen, mutten osaa mieltää viihtyväni suhteessa, jossa tunteista ei vain puhuta.

Miksi tunteistaan kannattaa puhua

Miksi sitten pidän puhumista niin tärkeänä? Millaisia hyötyjä elämääni (tai tuntemieni ihmisten elämään) on ilmaantunut sen myötä, kun olen (tai he ovat) oppinut puhumaan tunteistani rehellisesti ja avoimesti?

Ehdottomasti mahtavinta on se, millä tavoin ne ihmissuhteet, joissa olen tätä aktiivisesti harjoituttanut ovat ikään kuin syventyneet ja tulleet rehellisemmiksi ja avoimemmiksi. Satunnaisten alkujärkytysten “ajatteleksä OIKEESTI NOIN?!” jälkeen sitä ikään kuin ymmärtää kykenevänsä tulemaan toimeen ja käsittelemään toistensa vaikeampiakin puolia ja sitä kautta saavuttaa aivan uuden rehellisyyden ja intiimiyden tason. Tämä avoimuus tuntuu mahdollistaneen sellaisen tietynlaisen upealta tuntuvan “yhteyden” tai “siteen” muodostumisen kahden ihmisen välillä. En osaa aivan pukea sanoiksi mitä tarkoitan, mutta vertaisin sitä siihen fiilikseen, kun mukavassa nousuhumalassa iskee se äärimmäinen ihmisrakas olo, jossa toisen ihmisen hyväksyy kaikkine puolineen.

Jotkin ihmissuhteet ovat tosin myös loppuneet samasta syystä. Tietyt ihmiset ovat ehkä todenneet, että se mitä sisimmästäni löytyy ei ole ihan heidän juttunsa ja valinneet itselleen paremmin sopiva seuraa. Tässä ei ole mitään väärää. Uskon että aikaa kannattaa viettää ja ihmissuhteita rakentaa sellaisten ihmisten kanssa, joihin tuntee sitä tietynlaista aitoa yhteyttä. Tästä syystä mainitsen tämän ihmissuhteiden päättymisen tässä hyötyjä-osiossa. Vaikka niiden katkeaminen ei välttämättä ole aina kivaa, pidemmällä aikavälillä se tuntuu aina osoittautuvan hyväksi asiaksi, sillä elämä kevenee huomattavasti, kun ei enää joudu kamppailemaan niin monen hankalan ihmissuhteen kanssa.

Suureksi hyödyksi mainitsisin myös lisääntyneen aitouden tunteen itseäni kohti. Olen hyvin usein elämäni aikana kokenut (ja koen usein edelleenkin), etten osaa tai uskalla toimia siten, kuin aito minä toimisi. Aidoista tunteistaan puhuminen on ainakin hieman helpottanut tätä epäaitouden tunnetta.

Vaan kannattaako aina?

Mieleni tekisi mieli sanoa ettei ole olemassakaan tilannetta, jossa ei lopulta kävisi ilmi, että täysi avoimuus olisi kannattanut. En kuitenkaan uskalla väittää näin. Ehkä – hyvässä tapauksessa – pitkällä aikavälillä täysi avoimuus ja rehellisyys tosiaan kannattaa. En tiedä. Voin kuitenkin varmuudella väittää, että lyhyellä aikavälillä meininki ei ole aina niin kovin ruusuista.

Kuten minut oikeassa elämässä tuntevat ehkä tietävätkin, olen toisinaan suoraan sanottuna ihan hirveässä kusessa siksi, etten ole osannut arvioida, missä menee se raja, jossa rehellisyydelle olisi laitettava stoppi ja valittava astetta diplomaattisempi lähestymiskeino. En hyväksy valehtelua, mutta esimerkiksi puolitotuuksien (jotka ovat nekin minusta epäilyttäviä) tai valikoivan vaikenemisen opettelusta olisi minulle toisinaan suurta hyötyä. Ainakin siis lyhyellä aikavälillä.

Tämä tilanteiden väärin arviointi ei lähes koskaan johdu siitä, että olisin suoranaisesti sosiaalisesti tyhmä (vaikka sitäkin on joskus joku epäillyt) tai tilannetajuton. Vähintään aavistan lähes aina etukäteen, kun jokin sanani aikaansaa jonkintasoisen sosiaalisen räjähdyksen. Sen sijaan tämä väärinarviointi näyttäisi johtuvan siitä, että kerta toisensa jälkeen erehdyn olettamaan, että kaikki muutkin ihmiset olisivat yhtä kiinnostuneita jakamaan ja pohtimaan syvimpiä tuntojaan kuin minäkin. Sama pätee halukkuuteen kyseenalaistaa pyhimpiä arvojaan. Minusta se on kehittävää ja mielenkiintoista, monista muista lähinnä tungettelevaa ja raivostuttavaa.

Koen valitsevani kahden vaihtoehdon väliltä. Ollako oma aito itsensä ja riskeerata muutaman ylimääräisen kipinän silloin tällöin, vai ollako hillitympi ja diplomaattisempi, mutta tuntea samalla rajoittavansa aitoa käytöstään. Lähes aina valitsen edellisen, sillä se tuntuu oikeammalta ja johtaa kuohuntaan lopulta verrattain harvoin. Mitään aidosti vakavaa draamaa en ole vielä onneksi onnistunut saamaan aikaan.

Miksi se on niin vaikeaa?

Miksi tunteistaan puhuminen sitten on meille niin kamalan vaikeaa?

Siksi, että itsensä avaaminen asettaa meidät alttiiksi hyvin monelle pelkäämällemme asialle. Niitä ovat esimerkiksi:

Torjutuksi tulemisen pelko. Saatan sanoa jotain, minkä seurauksena toinen ihminen ei ehkä enää pidäkään minusta tai halua olla kanssani.

Väärän mielikuvan antamisen pelko. Voi olla etten ole täysin varma tunteistani tai tunteeni ovat tietynlaiset vain tiettynä hetkenä. Jos puhun niistä, on mahdollista, että luon toisen ihmisen mielessä itsestäni kuvan, joka ei pidä täysin paikkaansa.

Rakentamana kuvan murenemisen pelko. Ehkäpä olen pitkään ja hartaasti rakentanut itsestäni mielikuvaa tietynlaisena ihmisenä ja sanomalla jotain varomatonta paljastankin olevani kaikkea muuta.

Tilanteen muuttumisen pelko. Ehkäpä minulla menee juuri nyt jonkun kanssa ihan kivasti, mutta jos paljastan liikaa, tilanne muuttuu kannaltani ehkä huonompaan suuntaan. Tai parempaan, minä kun pelkään välillä onnistumista.

Satutetuksi tulemisen pelko. Kun paljastan sen, miltä minusta aidosti tuntuu, annan muiden ihmisten käsiin tietoa, jota voi helposti käyttää minun satuttamiseen.

Ja ehkäpä muita, joita en äkkiseltään keksi.

Tunteidensa kaivelu on usein myös äärimmäisen pelottavaa. Itsestään on hyvin helppo ja todennäköistä kaivaa esiin sellaisia asioita, joita ei vain koe kykenevänsä hyväksyä ja joita ei itsestään mieluummin tietäisi.

Hyvin moni on varmasti todistanut tilanteita, joissa itse tai joku muu henkilö on yrittänyt puhua tunteistaan, mutta yritys puhua onkin yhtäkkiä muuttunut täydeksi raivoksi ja suuttumiseksi. Tällainen hyökkäykseen käyminen on melko tyypillinen esimerkki reaktiosta, jonka tarkoitus on suojata ihmistä niiltä oivalluksilta, joita pelkää saavansa jos jatkaa tunteidensa pohtimista yhtään pidempään.

Kuinka olen itse voittanut nämä pelot?

No, en minä ole. Tunteista puhuminen on minusta nykyään ihan yhtä pelottavaa kuin ensimmäiselläkin kerralla. Koen tiedostavani varsin hyvin sen, että toisinaan niistä puhuminen tulee hyvin todennäköisesti johtamaan jonkinlaiseen henkiseen tuskaan tai epämukavuuteen. Olen toki varsin optimistinen, mutta järjellä tajuan sen, että aina ei voi voittaa.

Erona entiseen on se, että nykyään en enää tosissani pelkää tätä kipua. Kivulla siis tarkoitan pahaa mieltä ja kielteisiä tunteita. En pelkää esimerkiksi sitä, että joku käyttäisi jotain aidosti tarkoittamaani minua vastaan ja aiheuttaisi minulle siten pahan mielen.

Miksi? Koska paha mieli on vain ja ainoastaan paha mieli. Se kestää hetken, pari päivää tai pari viikkoa ja menee sitten ohi. Se, että minulle tulee paha mieli ei tarkoita että jokin olisi oikeasti huonosti tai pahasti vialla. Kielteiset tunteet ovat ihan luonnollinen juttu ja ihan okei, niille ei tarvitse alkaa väkisin tekemään mitään. Ne poistuvat kyllä itsestään. Kun pahaa mieltä ei pelkää tai siitä tee ongelmaa, voi näyttää muille ihmisille oman aidon itsensä ilman, että kokoaikaa odottaisi sen johtavan johonkin hirveään.

Elämästä tulee astetta kevyempi, mukavampi ja ennen kaikkea aidompi ja rehellisempi. Syntyy mahdollisuus kokea aiempaa enempää läheisyyttä ja intiimiyttä ja ehkä löytää toisen ihmisen kanssa sen yhteyden, mitä niin monet tuntuvat kaipaavan.

(Visited 3 328 times, 2 visits today)

0 comments… add one

Leave a Comment