Uskonto, hengellisyys ja paremmin eläminen

USKONTO,HENGELLISYYS JA PAREMMIN ELÄMINEN

Säännöllisin väliajoin saan postilaatikkooni tiedusteluja ja pyyntöjä kirjoittaa suhtautumisestani uskontoon ja ajatuksiani siitä, onko uskosta apua paremman elämän elämisessä. Olen muutaman vuoden ajan vältellyt aihetta, sillä olen jatkuvasti kokenut asenteeni aiheen suhteen olevan muutoksen kourissa. Tilanne on tuntunut ikään kuin tieltä, jota ei ole kuljettu aivan loppuun.

Viime aikoina olen kuitenkin alkanut tuntemaan sitä tiettyä pysyvyyttä ja varmuutta, joka mahdollistaa asian jäsentelyn kirjoitettuun muotoon. En voi tietystikään olla varma, ettei kokemukseni ja mielipiteeni tästä edelleenkin kehittyisi, mutta koen olevani pisteessä, jossa haluan hieman avata aihetta siitä kirjoittamalla.

Koska olemme Suomessa, aion kirjoittaa pääasiassa kristinuskosta, mutta ottaen huomioon valtauskontojen samankaltaisuuden, voisi tuleva tekstini koskea lähes mitä tahansa uskontoa. Tämänkin vuoksi pyydän myös pitämään kaikenlaiset “mun uskonto voittaa sun uskonnon”-jutut poissa kirjoituksen kommenttiosastolta. Rasismi ja syrjiminen on nössöjen touhua, enkä viitsi sellaista blogissani katsella.

Kuinka siis suhtaudun uskoon ja uskonnollisuuteen?

Jostain syystä minun oletetaan yleensä olevan jollain tavoin uskonnonvastainen. Ilmeisesti järkeilyyn perustuva ammatti ja jatkuva pyrkimys itsensä kasvattamiseen nähdään uskonnon kanssa jotenkin epäyhteensopivana ja ristiriitaisena. Itse en koe asian näin olevan.

En koe olevani mitenkään uskonnonvastainen, usein jopa päinvastoin. Kaveri- ja tuttavapiireistäni löytyy melko paljonkin selvästi uskonnollisia henkilöitä. Tulen heidän kanssa loistavasti toimeen, nautin uskosta keskustelemisesta ja erimielisyyksiinkin törmäämme varsin harvoin.

Vaikka en uskovaisena itseäni pidäkään, en koe, että minulla on käytössäni tarpeeksi varmaa tietoa sanoakseni, ettei esimerkiksi Jumalaa, jumalaa, “jumalaa” tai miksikä sitä ikinä haluaakaan kutsua,  olisi olemassa. Niin kauan kun minulla ei varmaa tietoa ole, pidän mieleni avoimena ja otan yhtälaisesti huomioon sen mahdollisuuden, että jonkinlainen “jumalallinen voima” on olemassa. Rehellisesti sanottuna pidän siitä ajatuksesta, että jotakin “yliluonnollista” olisi, jos ei muuten, niin jo sen vuoksi, että se olisi hemmetin kiinnostavaa.

Raamattua ja erityisesti sen avoimen ihmisvihaisia ja pelkoon perustuvia osia en kykene ottamaan kovin tosissani, mutta yleisellä tasolla henkisyydestä keskustellessa näytämme olevamme uskovien kavereideni kanssa useimmista asioista samaa mieltä. Tämän vuoksi näen uskonnot ja uskonnollisuuden pääasiassa ihan miellyttävänä touhuna.

Erityisen miellyttävinä pidän aiheessa toistuvia arvoja. Rakkaus, rehellisyys, anteeksianto, lempeys ja avunanto ovat mielestäni äärimmäisen valoisia ja ihailtavia asioita. Ihailen suuresti kaikkia niitä ihmisiä, niin uskovia kuin uskottomiakin, joille nämä arvot toimivat johtotähtenä.

Aina ei ole ollut näin. Ennen kuin tutustuin näin moneen avoimen uskonnolliseen ihmiseen, oma suhtautumiseni uskontoihin oli huomattavasti kielteisempi. Monen muun lailla ajattelin, että kaikki uskovaiset ovat pohjimmiltaan muita tuomitsevia, väkisinkäännyttäviä, kaikin puolin ärsyttäviä hihhuleita. Tässä asiassa koen erilaisen seuran avanneen silmiäni hyvin myönteisellä tavalla. Suosittelen samaa hoitoa myös muille avoimesti uskonnonvastaisille henkilöille. Siinä saattaa nimittäin huomata, etteivät useimmat uskikset ole yhtään sen hullumpaa porukkaa.

Sitten on tietysti tämä toinen ryhmä. Ne hihhulit. Se valitettava ihmisryhmä, joka näkee uskontonsa oikeuttavan, ellei suorastaan velvoittavan muiden “asennekasvattamiseen” (lue: pelotteluun, syyllistämiseen, nöyryyttämiseen, kontrollointiin, hyljeksimiseen ja leimaamiseen). Tämä on nähdäkseni ihan suoraa ihmisten kiusaamista, joten kutsukaamme heitä vaikka kiusaajauskovaisiksi.

(Ennen kuin joku niin erehtyy luulemaan, tähän kiusaajaporukkaan eivät mielestäni kuulu esimerkiksi ovelta ovelle kiertelevät Jehovantodistajat  tai kaupungilla jumala-aiheista keskusteluseuraa tarjoavat mummelit. Lukuisten kokemuksieni mukaan molemmat ovat kaikissa tapauksissa olleet hyvin kohteliaita ja miellyttäviä. Se, että jollakin on ylitsevuotavan herkkä itsetunto, joka saa kokemaan todistajien tai mummeleiden tiedustelut ja oveen koputtelut jonkinlaisena häirintänä, kertoo mielestäni enemmän itse kokijaosapuolesta kuin todistajista ja mummeleista.)

En epäile, etteikö näillä kiusaajauskovaisillakin olisi toimintansa takana aito pyrkimys auttaa, tehdä hyvää ja omalta osaltaan tehdä maailmasta paremman paikan. Ajatus on kaunis, mutta käytännön tasolla se vääristyy ja päätyy olemaan kaikkea muuta kuin mitä piti. Väkisin muita käännyttävä, kielteisiä, syyllistäviä ja moralisoivia mielipiteitään ympäriinsä ampuva hyvää tarkoittava kiusaajauskis päätyy tekemään karhunpalveluksen koko asialleen.

Minusta on aidosti sääli, kuinka jotkin kristinuskon hyvät arvot kuten anteeksianto ja rakkaus jäävät kristinuskon julkisessa kuvassa sellaisten asioiden kuten moralisoinnin, kontrolloinnin, syyllistämisen, pelottelun ja hyljeksimisen jalkoihin. Uskovainen, joka ajaa asiaansa näin väkivaltaisella tavalla  pikemminkin auttaa kuin vastustaa niitä voimia, joita vastaan väittää taistelevansa.

Ehkäpä brutaalein ja hirvein yksittäinen esimerkki tästä on lastensa pelottelu helvetillä, ikuisella kadotuksella, tulihäkkyrällä ja muulla tulevaan kärsimykseen liittyvällä kuvastolla. Nyt muutaman vuoden ihmisten tunteiden parissa töitä tehneenä olevan valitettavasti päässyt näkemään, millaisen jäljen tämä jättää joihinkin ihmisiin. Tästä voi loukkaantua ihan niin paljon kuin sielu sietää, mutta seuraamukset eivät joissain tapauksissa näytä sen kummemmin eroavan siitä, kuin jos lastansa löisi helvetinkuvien sijaan nyrkeillä. Hakkaisitko sinä lastasi?

Ihmisellä on sisäsyntyinen kyky ja tarve tehdä hyvää. Ihminen näyttää olevan luonnostaan moraalinen olento. Minua ympäröivät monet hyvät, kiltit, elämänsä hyvän tekemiseen pyhittäneet ihmiset, jotka ovat sellaisia siitä huolimatta (vai jopa sen vuoksi?), ettei heitä ole lapsuudessaan peloteltu liekehtivillä järvillä ja tulihäkkyröillä. Näin ollen pelottelu moraalikasvatuksen nimissä on nähdäkseni todennäköisemmin turhaa kuin hyödyllistä, pahimmillaan taas äärimmäisen vahingollista.

Mikä saa ihmisen tekemään pahoja tekoja? Miksi syylistämme, riitelemme, huudamme toisillemme? Miksi kiusaamme, pahoinpitelemme, nöyryytämme, vahingoitamme ja tapamme?

Ihmisen tunnemekaniikan tarkastelu antaa tähän yksiselitteisen vastauksen. Siksi, että pelkäämme. Kielteisten tunteiden ja tekojen taustalta näyttää aina löytyvän pelko, riippumatta siitä kuinka asiaa tarkastelee. Tämän vuoksi uusien pelkojen istuttaminen ihmiseen nähdäkseni pikemminkin pilaa kuin auttaa tätä kasvamaan kohti hyvää.

Usko itsessään ei ole hyvä tai paha asia. Kyse on siitä, mihin sitä käyttää.

Ne, jotka käyttävät sitä perusteena tai voimanlähteenä hyvien, valoisien ja maailmaa parantavien tekojen tekemiseen saavat rajattoman kunnioitukseni. Tiedän lukuisia tällaisia ihmisiä, jotka puurtavat päivästä toiseen, usein vailla mitään kiitosta, tekemättä mitään numeroa itsestään. Ihailen heitä suuresti ja toivon, että he jaksavat vastedeskin jatkaa uurastustaan. Tekonne ovat tärkeitä.

Sen sijaan he, joille usko näyttää mielestään antavan jonkinlaisen oikeutuksen muiden moralisoinnille, kontrolloinnille, pelottelulle, nöyryyttämiselle ja syyllistämiselle ja jotka toiminnallaan tekevät maailmasta ja muiden elämästä huonomman, ovat silmissäni sitä porukkaa, jonka kanssa en tahdo olla missään tekemisissä. Valitettavasti juuri tämä ihmisryhmä näyttää pitävän uskonnollisuudestaan suurta meteliä ja näin pilaa myös kaikkien muiden uskovaisten maineen. Hyi teitä.

Hengellisyys ja paremmin eläminen

Onko hengellisyys mielestäni asia, jonka uskon voivan parantaa itse kunkin elämänlaatua?

Kuten jo yllä oleva teksti antoi ehkä ymmärtää, näen hengellisyyden todellakin parantavan harjoittajiensa elämänlaatua usein hyvinkin paljon. Henkilöstä riippuen kyse voi olla hengellisyydestä saatavasta lohdun tunteesta, tarkoituksellisuuden kokemiselta, yhteisöllisyydestä, sisällön saamisesta elämään, hyvien arvojen myönteisestä vaikutuksesta elämään tai mistä tahansa muusta hengellisyyden mukanaan tuomasta hyödystä.

Näitä hyötyjä näyttävät kokevan niin “hyvät uskovaiset” kuin “kiusaajauskiksetkin”, joten hyötyjen kannalta ikävästä hengellisyydestä ei näytä ensisilmäyksellä olevan haittaa. Voidaan jopa argumentoida, että muita kiusaamalla nämä henkilöt voivat kokea enemmänkin hyötyjä, kuten  itseriittoisuuden ja oikeassa olemisen (riippumatta siitä, ovatko he sitä todellisuudessa) tunnetta.

Arvelisin, etteivät tällaiset henkilöt ole omassa elämässään ehkä yhtä onnellisia kuin hengellisyytensä hyvään suuntaavat, mutta varma tästä ei voi olla. Ehkäpä koen näin vain siksi, etten jo lähtökohtaisesti pidä ihmisistä, jotka kiusaavat muita. Oikeudentaju joka tapauksessa kuiskii, ettei muita kiusaavilla pidä olla kovin kivaa. Jos kuitenkin on, niin… hyvä heille?

Kaiken kaikkiaan pidän hengellisyyttä hyvin positiivisena asiana. Kuten montaa muutakin asiaa sitä voidaan käyttää väärin ja pahoihin tarkoituksiin, mutta nähdäkseni muutaman mulkun takia koko asia ei ansaitse tulla leimatuksi. Omasta puolestani toivon, että he, joille hengellisyys on tärkeää jatkavat sen käyttämistä hyvä tekemiseen ja että hei, joilla on taipuvaisuutta kiusaamiseen ja muuhun häiriökäyttäytymiseen vilkaisevat välillä peiliin, ja yrittävät vähän katsoa, löytyykö sieltä oikeasti sitä itselleen kuviteltua sädekehää. Jotenkin arvelen, ettei sitä löydy.

(Visited 461 times, 1 visits today)

1 Comment

  • Wau. Onpa asiallinen, perusteellinen ja realistinen kirjoitus uskonnosta. Harvinainen helmi siis, kiitos! :)

Leave A Response

* Denotes Required Field