Vakavuusharha: Oletko vakavampi, kuin itsekään haluaisit?

Vakavuusharha Oletko vakavampi, kuin itsekään haluaisit

Koetko olevasi vakava ihminen, ei ollenkaan vakava ihminen vai jotain siltä väliltä? Entä koetko koskaan, että oikeanlaisen, tilanteen vaatiman ”vakavuustason” löytäminen on välillä hankalaa? Tämä on ainakin itselleni aika tuttua ja oletan, etten ole yksin.

Se, mistä kirjoitan seuraavaksi, on itsellenikin melko tuntematon aihe. Vakavana ja vähemmän vakavana oleminen on kuitenkin iso aihe meidän kaikkien elämässämme. Olkoon tämä teksti pieni askel kohti tämän aiheen ymmärtämistä. Oivallus, jonka haluan kanssasi tänään jakaa, on peräisin ystävältäni Vladimir Heiskaselta (joka muuten pitää mainiota tiedeblogia täällä). Se valaisi tätä asiaa minulle ja ehkä sinäkin löydät ajatuksesta jotain hyödyllistä.

Näin Valtsu asiasta kirjoitti:

Vakavuusharha / vakavuuskierre

”Kun viettää paljon aikaa tärkeiden ja älyllisesti haastavien aiheiden parissa (esim. lääketiede tai politiikka), silloin itselläni katoaa herkästi ote rentoon ja positiivisen välinpitämättömään mielentilaan, joka olisi sosiaalisten tilanteiden ja elämänlaadun kannalta suotuisin. Silloin maailman alkaa näkemään paljon kriittisempien linssien kautta, ja elämää on vaikea ottaa kevyellä ja positiivisella asenteella.

Kutsun tätä olotilaa nyt nimellä vakavuusharha.

Arvelen, että vakavuus on mielentila, joka edistää tehokkaasti pitkäaikaista keskittymistä. Kun edessä on esimerkiksi jatkuvaa oppimista ja ongelmanratkaisua vaativa projekti, aivot menevät vakavampaan mielentilaan, joka mahdollistaa hyvinkin pitkäaikaisen keskittymisen samaan asiaan. Varjopuolena tässä on kuitenkin se, että tämä mielentila auttaa erityisen hyvin keskittymään ongelmiin – vakavuus siis sivutuotteena edistää masennuksen tyyppistä märehtimistä ja kielteisiin asioihin jumittumista.

Esimerkkejä vaikuttavista tekijöistä:

– Vakava tai melankolinen musiikki edistää vakavoitumista, viihteellinen musiikki taas keventää mielentilaa
– Viihteellinen ajanvietto (ts. hauskanpito) keventävät mieltä, kun taas tavoitteelliset harrastukset saattavat vakavoittaa”

Analysoidaan lisää

Analysoidaan hieman sitä, mitä Valtsu tuossa kirjoitti.

Käsitän tämän itse niin, että vakavuus voi olla ”harha” siksi, että se perustuu kulloisellekin tekemiselle. Ihminen ei ehkä ole pohjimmiltaan mitenkään ylitsevuotavan vakava, mutta tietyntyyppinen tekeminen tekee hänestä vakavamman. Tietty toiminta, kuten opiskelu, tiede tai muut ”vakavat” aiheet edesauttavat vakavaa mielentilaa, sillä vakavassa mielentilassa olemisesta on niiden parissa selkeää hyötyä.

Kielteinen kierre tästä syntyy, kun vakavuudesta ei tällaisen toiminnan lopettamisenkaan jälkeen osata päästää irti, vaan jäädään vakaviksi myös tilanteissa, joissa vakavuudesta on haittaa. Tällaisia tilanteita ovat esimerkiksi monet sosiaaliset tilanteet ja monet elämänlaadun kannalta keskeiset mekaniikat.

Näistä sosiaaliset tilanteet ovat varmaankin aika itsestäänselvä juttu. Kun tavoitteena on viettää ihmisten kanssa mukavaa ja kevyttä aikaa, voi olla pahimmillaan uskomattoman painostavaa ja ahdistavaa, kun joukossa on henkilö, joka ei ole päästänyt irti vakavasta mielentilasta. Ehkä kyse on tilannetajuttomuudesta, ehkä osaamattomuudesta, ehkä haluttomuudesta hellittää tai muuttua, ehkä ihan vain siitä, että vaatii muita hyväksymään itsensä kaikissa tilanteissa sellaisena, kuin on. Joka tapauksessa liiallinen vakavuus on usein sosiaalisesti ongelmallista sekä vakavalle ihmiselle itselleen, että hänen ympärillään oleville.

Toinen Valtsun mainitsema asia on kuitenkin vielä mielenkiintoisempi. Vakavuus nimittäin vaikuttaa elämänlaatuun. Tämän allekirjoitan vahvasti, sillä olen itsekin joskus kokenut tämän.

Pieni paljastus nuoruudestani. Olin aika vakava lapsi ja nuori. Ehkä liiankin kanssa. Olin hyvin syvästi kiinnostunut luonnontieteistä, luin alle kymmenvuotiaana järkälemäisiä kirjoja, opettelin eri eläinlajien latinankielisiä nimiä, kehitin tietoisesti älykkyyttäni, pärjäsin loistavasti ja vaivatta koulussa ja olin muutenkin kai sellainen lievästi ”lahjakas” lapsi. Kun sitten sain tällaisesta toiminnasta kehuja, halusin tietysti tehdä sitä aina vain enemmän. Kehittää lisää älykkyyttä, opiskella lisää, panostaa terävyyteeni.

Nuoruuteen ehtiessäni tästä alkoi tulla ongelma. Kriittinen mieli yhdessä asiassa on herkästi kriittinen mieli myös toisessa asiassa. Kun esimerkiksi keskittyy havaitsemaan ongelmia yhdessä asiassa, niitä alkaa nopeasti havaitsemaan vähän kaikessa muussakin. Me ihmiset opimme taitaviksi siinä, mitä teemme paljon. Kun katsoo maailmaa kriittisesti, alkaa löytämään virheitä ihan kaikkialta. Kun tämä vaihe sattuu vieläpä yksiin sen synkimmän teini-iän kanssa, on soppa valmis. Sitä huomaa virheitä kaikesta, pettyy kaikkeen, vihaa kaikkea, halveksuu kaikkea ja alkaapa vielä pitämään itseään jotenkin kaikkea muuta parempana.

Osittain kyseessä oli varmasti omalla kohdallani teini-iän vaikutus. Teini-ikä meni onneksi lopulta ohi, sen sijaan masentunut kriittisyys jäi. Kaikkialla oli virheitä, epäkohtia ja kaikki ihmiset nyt olivat aivan tyhmiä, tietysti. Olin kopea, ylenkatsova ja kriittinen ihmisenalku. Sanomattakin selvää, sellaisen seura ei muille ihan hirveästi maistu. Suoraan sanottuna ihmettelen, että minulla oli senkään vertaa kavereita kun oli, sillä olin kuitenkin tuolloin aika raskas tyyppi.

Taitekohta tähän tuli kahden tekijän myötävaikutuksesta. Toinen oli empatian oppiminen. Kun oppii ymmärtämään ja hyväksymään muita, oppii samalla ymmärtämään ja hyväksymään maailman epäkohtia, eikä ole jatkuvasti niin hemmetin kriittinen ja pettynyt kaikesta. Toinen taas oli se, mistä puhumme tänään. Liiallisesta vakavuudesta luopuminen.

Jossain vaiheessa aloin hieman itsekin naureskelemaan ylikorostuneelle vakavuudelleni. Olin parikymppinen kaveri, joka kuvitteli olevansa jotenkin erityisen älykäs, tarkka ja maailmaan perehtynyt. Oikesti olin vain ylimielinen, tietämätön ja varustautunut ”älyllisillä ominaisuuksilla” (kriittisyys, kaiken kyseenalaistaminen), jotka oikeasti tekivät elämästäni kaiken aikaa vain huonompaa. Masensin itse itseäni olemalla kaikkea kohtaan niin ylitsevuotavan kriittinen ja epäileväinen.

Heräsin tajuamaan tämän alennustilani sen myötä, kun tapasin yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, jotka eivät olleet tavallani ylivakavia ja ylikriittisiä, mutta joilla siitä huolimatta menin kaikin tavoin paremmin kuin minulla. Tämä sai minut vakavasti pohtimaan omaa suhtautumistani asioihin ja lopulta kokeilemaan vähän rennompaa tapaa elää.

Ja huhhuh! Vaikutukset olivat selkeitä ja nopeita: kriittisyyteni ja ylikorostunut vakavuuteni väheni, kun lakkasin etsimästä virheitä ja epäkohtia kaikesta sekä pitämään kriittisyyttä ja vakavuutta ”älykkäänä”. Aloin voimaan paremmin, olemaan iloisempi, sain kavereita ja muutenkin löysin elämääni tiettyä tasapainoa. En sano tämän johtuneen tietenkään pelkästään siitä, että luovuin liiallisesta vakavuudesta ja sen lieveilmiöistä. Uskon kuitenkin sen olleen yhtenä suurimmista vaikuttimista. Siksi halusin nostaa tämän näin vahvasti esiin, uskon että samankaltaisesta toiminnasta voi olla hyötyä myös monille muille.

Vakavuus identiteetin osana

Vakavuus näyttäytyy minulle myös aiheena, joka voi liittyä ihmisen identiteettiin. Ihminen voi hyvinkin syvällä tasolla pitää itseään vakavana ihmisenä. Vakavuushan monien mielestä kielii monista ihailtavista asioista, kuten keskittymiskyvystä, tuotteliaisuudesta, älykkyydestä, tarkkuudesta ja vakavastiotettavudesta. Ja hienoja juttujahan nämä ovat, ei ole ihme, että haluamme ajatella omaavamme niitä.

Jonkin asian omaksuminen osaksi identiteettiään on kuitenkin usein ongelmallista siksi, ettei identiteetti aina jousta. Toisin sanoen todella syvällä tasolla itsensä vakavaksi mieltävä ihminen saattaa pitää kiinni vakavuudestaan myös niissä tilanteissa, joissa vakavuus ei ole toivottu ominaisuus. Esimerkiksi jotkin kevyet sosiaaliset tilanteet muuttuvat jopa painostaviksi, jos joukossa on ihminen, joka ei osaa tai suostu olemaan muuta kuin vakava. Tosielämässä hyötyy usein enemmän joustamisesta kuin absoluuttisesta uskomuksistaan kiinnipitämisestä.

Haluatko olla enemmän tai vähemmän vakava?

Kuten sanottu, niin vakavuudelle kuin keveydellekin on paikkansa. Molempia tarvitaan. Siksi uskon, että niiden välille olisi hyvä löytää tasapaino, sillä se helpottaa sekä omaa elämäämme, että kaikkien ympärillämmekin olevien ihmisten elämää. Sosiaalisesti taitavan (ts. tämänkin tasapainon osaavan ihmisen) kanssa muidenkin on mukavampaa ja helpompaa olla. Tämä taas parantaa omaa elämäämme, sillä on mukavaa olla pidetty ja hyväksytty.

Koetko sinä olevasi joko liian vakava tai koetko, että sinulta nimenomaan puuttuu vakavuutta? Mitä asialle voisi tehdä?

Rakkaudella,

Jevgeni

(Visited 245 times, 1 visits today)

Leave A Response

* Denotes Required Field