Kuinka olla viisaasti skeptinen

viisaasti skeptinen

Oletko ylpeä sisäisestä skeptikostasi?

Kuten vanha kansa tapasi usein sanoa, skeptisyys on hyvä renki, mutta huono isäntä.

On tärkeää osata olla skeptinen oikeissa tilanteissa, mutta ehkäpä vielä tärkeämpää on osata tunnistaa tilanteet, joissa skeptisyyttä harjoitetaan vääristä syistä tai joissa skeptisyydellä saadaan aikaan enemmän huonoa kuin hyvää.

Vietin tuossa taannoin illan bileissä, joiden ÄO-pitoisuus oli varsin korkea. Kaikilla paitsi minulla tuntui olevan vähintäänkin maisterin koulutus. Itse ainoana edustin ylpeästi epäakateemisten epäilyttävää, mutta silti niin tärkeää ryhmää.

Ilta oli oikein hyvä. Älykkäitä debatteja käytiin. Sanan säilä heilui. Verbaalimiekat välähtelivät yössä. Jos ei lasketa sitä pientä nihkeää ilmassa jatkuvasti tuoksunutta elämänkoululaisia kohtaan tunnettua ylemmyydentunnetta (haisee sellaiselle vähän väsähtäneelle, pöydällä pari viikkoa liian pitkään lojuneelle banaanitertulle), meininki oli suorastaan ystävällistä.

Älykkyys on ihan kiva juttu. Se ei kuitenkaan yksistään riitä mainion elämän luomiseen. Älykkyys ilman sitä tukevia hyveitä on kuin työkalu, joka ei oikein pysy kunnolla kädessä. Sillä voidaan yrittää tehdä jotain järkevää ja toisinaan siinä voidaan onnistuakin. Silloin ei kuitenkaan saavuteta sitä vaivatonta sulavuutta, jolla todellinen mestari käyttelee työkalujaan.

Haluan puhua eräästä ilmiöstä, johon törmään toistuvasti juuri kaikenlaisten älyköiden seurassa. Skeptisyys on näissä piireissä arvossaan, ja hyvä niin. Skeptisyys on se työkalu, jolla voidaan erottaa hyvä informaatio huonosta, nähdä disinformaation saastepilvien lävitse ja löytää tiemme lähemmäksi totuutta ja maailman ymmärtämistä.

Skeptisyyttä ei kuitenkaan aina osata käyttää vastuullisesti. Usein tuntuu, että ollaan omaksuttu uskomus, että kaiken kyseenalaistaminen kaikissa tilanteissa on jonkinlainen osoitus kantajansa älykkyydestä. Ja hei, älykkyyshän on se ominaisuus, joka tietyissä piiressä määrittää sitä, kuinka kova jätkä tai mimmi olet.

Toisinaan on älykästä ja/tai viisasta kyseenalaistaa ja suhtautua asioihin skeptisesti. Toisinaan taas on viisasta heittäytyä jopa hieman epäilyttäviltä vaikuttavien ideoiden vietäväksi, sillä toisinaan ymmärryksen ja totuuden löytää vain sellaisten polkujen päästä. Vaan kuinka oppia erottaman nämä tilanteet toisistaan? Milloin kyseenalaistaa, milloin heittäytyä?

Tarkoitan erästä toistuvaa ja jopa vaarallista ilmiötä: Potentiaalisesti hyvien ideoiden oikopäistä hylkäämistä, koska et täysin ymmärrä niitä ja koska niihin sisältyy selkeä riski vaikuttaa tyhmältä. (Kamalaa!)

Tiedäthän sen fiiliksen peruskoulusta, kun pyydetään äänestämään jonkin asian tai ajatuksen puolesta, nostat kätesi ja huomaat olevasi ainoa? Käsi vavahtelee, kunnes putoaa. Emmä olekaan tätä mitä. Muut varmaan pitää mua tyhmänä. Miljoona kärpästä ei voi olla väärässä. Kakka on hyvää.

Muistan ensimmäisen kerran, kun tajusin tämän. Olin viidennellä luokalla ja pelasimme luokkamme kanssa opettajan johdolla Kuka haluaa miljonääriksi -lautapeliä. Olimme jakaantuneet neljän ihmisen ryhmiin. Opettaja esitti kysymyksen:

Mistä aineesta ihmisen kyyneleet pääasiassa koostuvat?

Vastausvaihtoehtojen joukossa oli a) vesi ja b) suola. Kaikki muut ryhmästäni halusivat valita suolan. Itse olin paskantärkeänä ja pikkuvanhana skidinä kuitenkin ehtinyt jo jostain lukea, että vettähän sieltä silmistä vuotaa. Ja koska muut ryhmäläiseni tiesivät minun olevan tälläinen tyypillinen itseään täynnä oleva älykkö, uskoivat he lopulta kantani. Vastasimme a) vesi.

Tuli vastauksen vuoro. Selvisi, että kaikki muut ryhmät olivat yksimielisesti valinneet oikeaksi vaihtoehdoksi b) suola. Oma ryhmäni tuohtui. Vitun tyhmä. Ei olis pitäny uskoa. Nyt me hävittii ja kaikki muut saa jatkaa. 

Oikea vastaus kuulutettiin ja totta helvetissä se oli se vesi. Yhtäkkiä en ollutkaan vitun tyhmä vaan ryhmän sankari. Ja kivaltahan se tuntui. Siinä hetkessä kuitenkin tajusin, että ei ne miljoona kärpästä aina valitse oikein, koska muut kärpäset saattavat painostaa heitä valitsemaan väärin. Ja aina ei tarvita edes sitä painostamista. Pelkkä ajatus eri mieltä olemisesta ja hölmöltä vaikuttamisesta riittää.

Ja hei, yhdessä kakan nauttiminen voi olla kivaa, mutta se on silti kakkaa.

Olemme toki menossa hyvään suuntaan. Olemme alkaneet alkeellisella tasolla tajuamaan tämän ilmiön olemassaolon. Kuulemme esimerkiksi yhä enemmän tarinoita ihmisistä, joiden villejä ideoita ei uskonut kukaan, koska hei, olishan se nyt ihan hemmetin typerää uskoa mitään sellaista. Ajattele nyt, eihän maailma nyt mikään pallo ole eikä se todellakaan voi pyöriä auringon ympäri. Me olemme keskipiste!

Nykyhetkessä pätevä esimerkki voisi olla joku Elon Musk. Tyypille todettiin moneen kertaan, että hänen ideansa avaruuteen menemisestä on ihan mahdoton ja tyhmä. Ja näin totesivat ketkäs muutkaan kuin erilaiset älyköt. Ja voi hemmetti, sitten se tyyppi otti ja rakensi parit raketit ja meni sinne avaruuteen :—D

En suinkaan kyseenalaista älyköitä. Ensinnäkin ihailen heitä, toiseksi olen itse kuitenkin sen verran degeneroitunut kaveri, ettei minulla ole ihan liikaa varaa päteä. Kyseenalaistan vain sen, että omien visioiden rajoittuneisuuden sekä erilaisten henkilökohtaisten pelkojen ja epävarmuuksien annetaan ohjata kohti skeptisyyttä ja toimettomuutta silloin, kun uusien ideoiden tutkiminen ja käytännön toiminta olisi järkevämpää.

Vielä enemmän kuin tiedonhalu, ajaa meitä toisinaan halu säilyttää kasvomme yhteisömme edessä. Kykenemme yleensä rohkeasti uhmaamaan selkeästi kanssamme eri mieltä olevia ihmisryhmiä, taistelemmehan oikeellisuuden puolesta! Jos ei muuta, niin meille kaikkein tärkein ryhmä – se oma porukka – pitää näkemystämme arvokkaana. Oman ryhmän tuki riittää.

Vaan kuinka moni uskaltaa asettua tarvittaessa vastustamaan omiansa? Kuinka moni uskaltaa kyseenalaistaa ne ideat, joita omassa ryhmässä pidetään pyhinä? Sillä kyseenalaistaessame nämä ideat tulemme samalla kyseenalaistaneeksi ryhmän muut jäsenet ja samalla myös itsemme. Kuinka moni uskaltaa kyseenalaistaa itsensä, oman älykkyytensä ja pystyvyytensä?

Jotta voisit olla viisaasti skeptinen, tarvitset rohkeutta.

Niin kauan kun olet arka, niin kauan kuin sinua hallitsee ajatus ”mitä jos muut pitää mua tyhmänä?”, et voi luottaa älyysi. Me ihmiset olemme tunneolentoja. Vaikka kuinka pitäisimme rationaalisuutta ja veitsenterävää, kylmää älyä arvokkaana ideaalina, emme käytännössä kykene siihen kovinkaan hyvin. Mikäli et usko, aloita esimerkiksi kognitiivisia harhoja (cognitive biases) käsittelevästä tiedekirjellisuudesta.

Skeptisyys kaipaa aina tuekseen uskallusta. Uskallusta kyseenalaistaa paitsi omat arvot ja näkökannat, myös uskallusta kyseenalaistaa itsensä ihmisenä. Toisinaan on hyvä, että paljastumme tyhmiksi hölmöiksi. Toisinaan on hyvä, että muut nauravat meille. Toisinaan on hyvä, että virheemme paljastuvat maailmalle.

Sillä lievästi naurettavia hölmöjähän me loppujenlopuksi olemme, eikä siinä ole mitään vikaa. Päinvastoin, ihmiskunnan kauneus on mielestäni juuri epätäydellisyydessämme. Vain epätäydellisyytemme hyväksymisellä voimme alkaa oikeasti esittää kysymyksiä ja tehdä ratkaisuja, jotka vievät meitä eteenpäin. Ja siihen tarvitsemme uskallusta.

Ilman tätä uskallusta äly ja sen mahdollistama skeptisyys on vain yksi työkalu muiden joukossa. Työkalu, jonka tarkoituksena ei ole niinkään viedä elämää, maailmaa ja ihmiskuntaa eteenpäin kuin suojata meitä itseämme. Itsensä suojaaminen on toki ihan kiva juttu, mutta ei silloin, kun se tapahtuu sitä tärkeämpien asioiden kustannuksella.

Ugh.

Rakkaudella,

Jevgeni

(Visited 338 times, 1 visits today)

0 comments… add one

Leave a Comment