Ympäristön häiriöt ja mielenrauha

ympäristön häiriöt ja mielenrauha

Moi!

Tuossa tiistai-aamuna tuli jälleen kuunneltua aamuista inspiraation lähdettäni, nimittäin radio Rockin aamuohjelmaa. Tällä kertaa keskustelun aiheena toimivat yleisillä paikoilla meluavat lapset ja se, kuinka monilla hajoaa pää siihen huutamiseen.

No, mä mielelläni tietenkin kirjoittaisin jutun, jossa kerrottaisiin kuinka tältä ja kaikilta muiltakin ympäristön häiriöiltä voisi sulkea silmänsä ja korvansa ja pysytellä täydellisessä mielenrauhassa vaikka ympärillä vallitsisi täysi kaaos. Ongelma on vain siinä, etten todellakaan ole niin taitava että osaisin sulkea juuri vaikkapa lasten huutamisen tajuntani ulkopuolelle.

Sen sijaan olen oppinut sietämään sitä viime aikoina entistä paremmin, en suinkaan täydellisellä, mutta kuitenkin riittävällä tasolla. En kauheasti pidä siitä, mutten oikeastaan myöskään suutu tai ärsyynny siitä. Ei mitenkään täydellinen tilanne, mutta kuitenkin parempi kuin se, että ärsyyntyisin jokaisen itkevän lapsen tai muun häiriötekijän takia.

No miten sitten pääsin tähän?

No ihan vain ottamalla vastuuta. Muistellaan taas että kaikki tunteet, mm. suuttumus ja ärsyyntyminen johtuvat meidän ajatuksista, eli ovat meidän itsemme aiheuttamia. Jos istun ravintolassa ja viereisessä pöydässä joku lapsi päättää laittaa konsertin käyntiin, alan ajattelemaan että “voi hemmetti tota kakaraa kun en pysty sen takia nauttimaan ruoasta enkä keskittymään mihinkään enkä kuule edes puhua seuralaiselleni” ja tottakai tuollaisen ajatuksen johdosta ärsyynnyn tai jopa suutun.

Entäpä jos ajattelisinkin että “no voi, mikähän tolla mukulalla on hätänä, onkohan sillä kaikki hyvin”? Tai “voi voi kun ton kiljuvan lapsen äitiä varmaan nolottaa just nyt, varmaan tosi ahdistavaa olla tossa tilanteessa”?

Ensimmäisen tapauksessa tuntisin ärsyyntymisen sijaan todennäköisesti jotain lievää kiinnostusta tai huolestuneisuutta siitä mukulasta, jälkimmäisen ajatuksen tapauksessa taas luultavasti myötätuntoa (tai miksen jopa vahingoniloa) sitä lapsen äitiä kohtaan.

No vaikka tiedän tämän, niin silti ensimmäinen reaktio on usein ajatella juurikin niitä suuttumusta ja ärsyynnystä synnyttäviä ajatuksia. Tälle en ole vielä onnistunut tekemään mitään. Mutta heti tuntiessani ärsyyntyväni olen oppinut muistamaan että hei, hetkinen, nyt on ajattelussa jotain häikkää, ja siinä vaiheessa kykenen sitten muuttamaan ajatteluani.

Ja jopa silloin, kun en jostain syystä onnistu luopumaan niistä äryynnystä aiheuttavista ajatuksista, tieto siitä että olen itse vastuussa siitä ärsyyntymisestäni auttaa ikään kuin sietämään sitä tilannetta paremmin. Kun en enää voi syyttää sitä huutavaa mukulaa siitä että mua ketuttaa, siltä ketutukselta ikään kuin putoaa pohja, jos ei täysin niin osittain.

(Visited 213 times, 1 visits today)

Leave A Response

* Denotes Required Field