Tänään aiheena vakava asia, kiusaaminen. En kirjoita pelkästä koulukiusaamisesta, vaan myös työpaikkakiusaamisesta. Tai esimerkiksi inttikiusaamisesta. Kaikki yleisiä ja keskenään samankaltaisia ilmiöitä.
Olen tehnyt vuosien varrella ajoittain kiusaamiseen liittyviä työkeikkoja. Jotkin ovat olleet ihan vain puheenvuoroja kouluissa ja yrityksissä. Toiset taas konsultointi- ja kehittämistyyppistä toimintaa. Myös alan tutkimus on tullut jossain määrin tutuksi.
Omaa kokemustakin asiasta valitettavasti löytyy. En kuitenkaan halua tämän tekstin olevan omien kokemusten kertaamista, vaan ennemmin sitä, mitä olen havainnut työn kautta.
Viime vuodet minua on vaivannut julkisen kiusaamiskeskustelun laatu. Tarkalleen ottaen se, että tiettyjä asioita ei ole oikein asiallista sanoa ääneen. Kiusaaminen on syvästi tunnelatautunut aihe. Siksi siitä on sopivaa puhua vain tietyillä tavoilla ja vain tietyistä sen osa-alueista. Muutoin joku suuttuu.
Väitän kuitenkin, että seuraavaksi esiin nostamani huomiot ovat tärkeä osa ilmiön ymmärtämistä. Koen niistä puhumisen tärkeäksi. Osa huomioista ovat itse tekemiäni, osa taas on syntynyt keskusteluissa muiden ammattilaisten kanssa. Havaintojen aiheet vaihtelevat, mutta ne kaikki liittyvät tavalla tai toisella siihen, kuinka kiusaaminen saataisiin loppumaan.
Käydään asiaan.
1. Kiusaamisen lopettaminen pyritään tekemään ylevillä strategioilla
Kiusaamisen vastainen toiminta on tyypillisesti asiallisten, aikuisten ihmisten johtamaa. Siksi kiusaamista pyritään hillitsemään strategioilla, jotka nekin ovat varsin asiallisia. Eikä pelkästään asiallisia, vaan ajoittain varsin ”korkeaotsaisia” ja moraalisesti yleviä. Esimerkiksi:
- ”Keskustele asiallisesti kiusaajan kanssa.”
- ”Kerro kiusaajalle, miltä hänen toimintansa sinusta tuntuu.”
- ”Hei, järjestetään yhdessä sovittelutilaisuus! Siinä sekä kiusattu, että kiusaajakin pääsevät tuomaan oman näkökulmansa esille!”
- ”Hei, luodaan kouluun/työpaikalle sääntöjä, jotta kiusaajatkin näkevät selvästi, mitä täällä saa ja ei saa tehdä!”
Mikään näistä strategioista ei ole itsessään huono. Päinvastoin, kaikki nämä on todistettu ainakin tilannekohtaisesti toimiviksi. Näiden ongelma on kuitenkin siinä, että ne olettavat kiusaajan seuraavan hyväksyttyjä moraalisia suuntaviivoja. Ne kuitenkin menettävät tehonsa seuraavissa tilanteissa:
- Kiusaajaa ei voisi vähempää kiinnostaa kiusattavan kanssa keskustelu.
- Kiusaajaa ei voisi vähempää kiinnostaa se, miltä kiusattavasta tuntuu.
- Kiusaajaa ei voisi vähempää kiinnostaa se, mitä sovittelutilaisuudessa lopulta todetaan.
- Kiusaajaa ei voisi vähempää kiinnostaa säännöt.
Lisäksi moraalisesti ylevien strategioiden käyttäminen moraaliltaan joustavien henkilöiden kohdalla asettaa toisinaan kiusatun entistä pahempaan pulaan. Esimerkiksi näin:
- Sen jälkeen, kun kiusattu on yrittänyt keskustella kiusaajansa kanssa, hän kohtaa lisää kiusaamista. Juuri siksi, että pyrki soveltamaan keskustelevaa ratkaisutapaa. ”Vittu kelatkaa, että se nörttihinttari tuli lässyttää mulle jostain tunteistaan :D!”
- Sovittelutilaisuudessa kiusaaja, joka on usein verbaalisesti kyvykäs ja itsevarma, kykenee tuomaan oman näkökulmansa tehokkaasti esille. Valmiiksi pelokas ja altavastaajana oleva kiusattu taas ei tahdo saada ääntään kuuluviin. Kiusaaja kerää pisteet kotiin, tai vähintäänkin selittelee itsensä ulos tilanteesta. Kiusatun asema taas heikkenee.
- Kiusaaja ei suostukaan seuraamaan niitä koulun tai työpaikan uusia sääntöjä, vaan kiusaaminen jatkuu. Tämä toimii lannistavana viestinä kiusatulle: kiusaamista ei saada lopetettua edes virallisten tahojen toimesta! ”Minä taidan olla tässä ihan yksin…”
Olen itse kasvanut osin vähän huonommissa piireissä (tervetuloa Itä-Helsinkiin) ja siellä oppi hyvin ymmärtämään sen, että moraalisesti ja suoraselkäisesti toimivat henkilöt jäävät konflikteissa toistuvasti altavastaajan asemaan. Jos toinen osapuoli on valmis toimimaan rottamaisesti, on tällä lähtökohtaisesti etulyöntiasema. Olkoonkin, että usein vain kerran. Sen jälkeen muut oppivat tuntemaan tämän toimintatavat. Valitettavasti kertakin saattaa kuitenkin riittää.
2. Systeemitason ratkaisut osoittautuvat usein riittämättömiksi ja yksilöltä vaaditaan edelleenkin paljon
Kiusaamisen vastainen työ on usein systeemisesti johdettua. Johtavana tahona on esimerkiksi koulu ja sen henkilökunta, tai esimerkiksi työpaikan HR-osasto. Onkin hienoa, että nämä tahot ovat asiasta kiinnostuneita!
Systeemitason ratkaisut ovat luonteeltaan ennaltaehkäiseviä sekä sääntöperustaisia. Kiusaamista pyritään ennaltaehkäisemään esimerkiksi sääntöjä ja käytäntöjä luomalla. Systeemi pyrkii olemaan avuksi myös kiusaamistapausten jälkiselvittelyssä. Nämä ovat hyviä asioita, enkä lainkaan väheksy niiden arvoa!
Systeemitason ratkaisut eivät ole kuitenkaan reaaliaikaisia. ”Systeemi” ei useinkaan ole paikalla silloin, kun jotakuta kiskotaan (fyysisesti tai henkisesti) turpaan. Systeemillä ei ole ratkaisuja juuri tapahtumahetkeen liittyen.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että lopullinen vastuu itsensä suojaamisesta on kiusatulla itsellään. Tämä taas on melko kohtuuton vaatimus. Kiusatuiksi valikoituu jo lähtökohtaisesti sellaisia henkilöitä, jotka kiusaaja tietää itseään heikommiksi. Kiusaaja on pitkälti vapaa toimimaan tilanteessa haluamallaan tavalla, sillä hän on tyypillisesti niin verbaalisesti kuin fyysisestikin kiusattua kyvykkäämpi. Kiusatulla ei ole juurikaan mahdollisuuksia pärjätä.
Tässä törmätään erääseen kiusaamistyön tabuun. Kiusatun syyllistämistä ei suvaita, sillä kiusaaminen on kiusaajan vikaa. Ei voida esimerkiksi nostaa esiin sitä, että itsepuolustustaitojen (verbaalisten ja fyysisten) sekä sosiaalisten taitojen (joilla saadaan hyväksynnän lisäksi esim. suojaa kaveriporukasta) treenaaminen olisi tehokas ylimääräinen suojakerros kiusaamista vastaan.
Ja toki, täydellisessä maailmassa kiusatun ei pitäisi joutua treenaamaan taitojaan vain siksi, että joku mulkku on päättänyt tehdä hänestä kohteen. Jos tilanne on kuitenkin se, että systeemi ei kykene kiusattua puolustamaan, niin mitä vaihtoehtoja kiusatulle jää? Onko parempi, että kiusattu vain ottaa iskut jatkossakin nöyrästi vastaan?
Voisin tuoda pöytään huomattavan listan tapauksista, joissa sosiaaliset, verbaaliset tai fyysiset itsepuolustustaidot ovat pistäneet kiusaamiselle tehokkaan stopin. Harmillisesti asiasta keskustelu ei tahdo onnistua, koska heti syytetään kiusattua syyllistäväksi kusipääksi. Tai esimerkiksi väkivaltaa ihannoivaksi psykoksi. Todellisiin tilanteisiin perustuvia sanoja.
3. Kiusaaminen on kiusaavalle osapuolelle todella edullista
Ihminen on sosiaalinen laumaeläin. Ihminen harjoittaa käytöstä, joka on hänelle sosiaalisesti edullista. Valitettavasti kiusaaminen on meidän kulttuurissa tehty varsin edulliseksi. Kaava menee näin:
Kiusaamisen seuraamukset ovat matalat: kiusaaja saa ehkä pienet torut, jälki-istuntoa tai työpaikkakiusaamisen tapauksessa kirjallisen varoituksen HR-osastolta.
Kiusaamisen edut ovat korkeat: kiusaaja pääsee vahvistamaan itsetuntoaan kohottamalla itsensä jonkun toisen yläpuolelle. Sadistisia taipumuksia omaava kiusaaja pääsee taas nauttimaan mielitekonsa harjoittamisesta. Varsinkin alakoulussa kiusaaja myös saa ihailua oman jenginsä kavereilta, eli saavuttaa korkeamman sosiaalisen aseman. Korkeampi sosiaalinen asema on laumaeläimelle palkinnoista usein se kaikkein arvokkain.
Nämä asiat huomioonottaen ei ole mikään ihme, että ihmiset kiusaavat. Erityisesti sellaiset yksilöt, joilla on kiusaamiseen riittävää voimaa sekä riittävän matala moraali. Tai sellaiset, jotka omaavat persoonallisuushäiriön tai vaikkapa sadistisia taipumuksia. Tottakai he päätyvät kiusaamaan, jos se on heille näin selvästi kannattavaa!
Kiusaamisen edullisuutta olisi tärkeää saada vähennetyksi. Rangaistusten tulisi olla merkittävästi mittavampia. Kiusaamisen tulisi sattua ensisijaisesti kiusaajaan. Sosiaalinen hyväksyntä taas tulisi täysin evätä. Kiusaamisesta ei saisi antaa minkäänlaisia sosiaalisia pisteitä. Jos kiusaaja kokisi kiusaamisen SELVÄSTI kannattamattomana, hän ei usein sitä edes harkitsisi.
4. Kiusaajilla on usein erinomainen elämä, vahva itsetunto ja hienot kotiolot
Varsinkin koulukiusaamista käsittelevissä keskusteluissa toistuu tämä iänikuinen myytti: ”kiusaaja kiusaa, kun sillä on huonot kotiolot ja matala itsetunto ja varmaan vielä joku persoonallisuushäiriökin!”.
Tutkimukset eivät tätä väitettä juurikaan tue. Päinvastoin, kiusaajilla on usein mitä erinomaisin meininki. Kotona on kiva olla, vanhemmat ovat ihan skarppeja, isi ei dokaa eikä hakkaa, kavereita löytyy ja itsetuntokin on kunnossa.
Ja kyllä, tottakai kiusaajien joukkoon mahtuu todella paljon heitäkin, jotka ihan oikeastikin tulevat rikkinäisistä kodeista. Heitä, jotka purkavat pahaa oloaan itseään heikompia dominoimalla. Ei vain ole mitään perusteita nostaa heitä kiusaajien edustajiksi, sillä he eivät ole edustava otos.
On ymmärrettävä, että ”kiusaaja kiusaa, kun sillä on huonot kotiolot ja matala itsetunto ja varmaan vielä joku persoonallisuushäiriökin!” -tyyppiset puheet ovat ennemminkin meidän aikuisten hienovaraista koston harjoittamista. Lisäksi se on retorinen keino, jolla etäännytetään itseään kiusaamisesta. Siis tällä tavoin:
Kun huomaamme, että maailmassa on pahantekijöitä, joiden toimet menevät meillä vahvasti tunteisiin, pyrimme rankaisemaan heitä edes puheiden tasolla: ”no ainakin se kiusaaja on joku matalan itsetunnon omaava ja rikkinäisestä kodista tuleva kusipäänarsisti!”.
Viesti on tässä samalla se, että ”kunnollinen ihminen ei kiusaisi!”
Samalla meissä aktivoituu sosiaalinen ”me/he” -ajattelu. Me hyvikset ja ne pahikset. Me kunnolliset ja ne epäkelvot.
Tämä on vaarallista ja harhaanjohtavaa, sillä merkittävä osa kiusaajista tulevat juurikin MEIDÄN piireistämme. Mitä ne ikinä ovatkaan. Kiusaajia on porukassa kuin porukassa. Kaiken näköisiä, kaiken luontoisia, kaikkia sosioekonomisia ryhmiä edustavia. Vastuu kiusaamisen olemassaolosta on koko yhteiskunnan yhteinen. Oman ryhmän vastuuta ei saa seliteltyä pois sillä, että leimaa kiusaajat jonkin toisen, hyvin spesifin ja kapean ryhmän edustajiksi.
5. Kiusaaminen ei ole oikeasti kenenkään hallinnassa
Jokaisessa instituutiossa, jossa olen joko kohdannut tai nähnyt kiusaamista, sekä jokaisessa, jossa olen tehnyt kiusaamiseen liittyviä työkeikkoja, on vallinnut kummallisen vahva vakuuttuneisuus siitä, että tilanne olisi hallinnassa:
- ”Juu, kyllä meillä tehokkaasti puututaan kiusaamiseen heti, kun sitä havaitaan.”
- ”Meillä on täysi nollatoleranssi kiusaamiseen!”
- ”Juu, meillä on tehokkaat sisäiset informointikanavat näitä aiheita varten.”
- ”Kyllä, meillä on yhdessä konsultin kanssa luotu kiusaamisenvastainen ohjelma, johon jokainen uusi työntekijä saa myös perehdytyksen.”
Hienoa, että tällaisia juttuja on. Se on paljon parempi kuin ei mitään. Liian itsevarma ei näiden suhteen kannata kuitenkaan olla.
Kiusaamistarinoissa painottuu jatkuvasti teema, jossa kiusattu kokee jääneensä tilanteensa kanssa yksin KAIKISTA NÄISTÄ OHJELMISTA JA NOLLATOLERANSSEISTA HUOLIMATTA.
Sanottakoot se nyt suoraan. Suomessa (eikä varmaan koko maailmassa) ole sellaista tahoa, joka kykenisi edes tarkkailemaan merkittävää osaa kiusaamisen ekosysteemistä. Puhumattakaan sen hallitsemisesta. Ennen tarkkailevia silmäpareja ei riittänyt havaitsemaan kiusaamista esimerkiksi koulumatkalla. Nykyään taas sosiaalinen media on tehnyt sen, että kiusaaminen ei ole juuri kenenkään hallinnassa. Jos kiusaaja haluaa kiusata, hänellä on melkoinen määrä eri väyliä sen toteuttamiseen.
Moni näistä väylistä ei ole myöskään helposti (jos lainkaan) kenenkään ohjailtavissa. Siitä vaan lähestymään Instagrammia tai Tiktokkia sillä, että joku heidän alustallaan kirjoittaa ilkeitä kommentteja. Tulosta tulee ehkä yhdessä tapauksessa viidestäkymmenestä, eikä sekään ole pitkäaikaista. Alustalta pois potkittu kiusaaja vain tekee parissa minuutissa uuden tunnuksen.
6. Jo valmiiksi matalan sosiaalisen aseman omaava henkilö ei riskeeraa sitä vähääkään, mitä jäljellä on
Moni systeemitason ratkaisu nojaa sille, että kiusattu kehtaa myöntää sen, että on joutunut kiusaamisen kohteeksi. Systeemi ei nykyisellään kykene tehokkaasti puuttumaan kiusaamiseen, jos kiusaamisen olemassaolo ei nouse esimerkiksi opettajien tai HR-osaston tietoisuuteen.
Toistuva ihmettelyn kohde kiusaamisen vastaisessa työssä onkin se, että miksi kiusatut usein viimeiseen asti välttävät asian esilletuomista. Miksi kiusaaja ei kerro tilanteestaan? Valitettavan usein päädytään helpoimpiin selityksiin eli pelkoon ja kunniakoodistoon. Ajatellaan, että:
- kiusattu ei uskalla kertoa kiusaamisesta, koska pelkää kiusaajien suoraa kostoa
- kiusattu ei halua kertoa kiusaamisesta, sillä hän kaikesta huolimatta noudattaa kunniakoodia: aikuisille/pomoille ei vasikoida!
Nämä ovat molemmat päteviä selityksiä, ja osuvia hyvin monissa tilanteissa. Ainoita selityksiä ne eivät kuitenkaan ole, vaan niihin tartutaan toisinaan liiankin helposti. Siis muiden, vaihtoehtoisten selitysten kustannuksella.
Yksi omien havaintojeni valossa tärkeä näkökanta on sosiaalisten resurssien säilyttämisen hypoteesi. Käytännössä:
Asema laumassa on meille hyvin tärkeä. Korkea asema auttaa meitä saamaan tärkeitä resursseja: turvaa, kunnioitusta, arvostusta, hyväksyntää, kavereita, kumppaneita…
Kiusaamistilanteissa kiusaaja taas alistaa kiusatun. Viesti kiusatulle on selvä: MINULLA on valta määrittää SINUN asemasi. Jos haluan, voin viedä loputkin siitä. Päädyt olemaan vielä suurempi hylkiö, kuin jo nyt olet!
Kiusattu joutuu tilanteeseen, jossa hän on jo menettänyt paljon, mutta voisi menettää vielä paljon lisääkin. Hän ymmärtää, että venettä ei kannata keikuttaa, jotta ei joutuisi lopullisesti veden varaan. Jäljelläolevien resurssien säilyttäminen näyttäytyykin kannattavampana kuin sen riskeeraaminen, että loputkin menisivät.
Pohjimmiltaan tämä on toki osa samaa ilmiötä kuin ylempänä mainittu kiusaajan kostokin. Tässä kiusaaja ei kuitenkaan pelkästään kosta jo olemassaolevalla kiusaamisen tasolla, vaan luo uhan tilanteen eskalaatiosta.
7. Koulu- ja työpaikkakiusaamisen keskeinen ero liittyy kiusaamisen hienovaraisuuteen
Julkisessa keskustelussa pyörimme lähinnä koulukiusaamisen äärellä. Työpaikkakiusaaminen vaikuttaa kuitenkin olevan suhteellisesti (prosentuaalisesti) pienempi, mutta määrällisesti suurempi ilmiö kuin koulukiusaaminen. Selittävänä tekijänä se, että työikäinen väestö on kouluikäistä väestöä suurempi. Tällöin pienemmillä prosenteilla päästään suurempiin lukemiin.
Olen myös melko varma, että merkittävä osa työpaikkakiusaamisesta jää pimentoon, sillä se on usein paljon hienovaraisempaa kuin koulukiusaaminen. Aikuiset ovat taitavia pitämään kiusaamisen sellaisena, että se juuri ja juuri pysyy hyväksyttävyyden rajoissa, vaikka onkin tarkoituksellista ja vahingoittamiseen pyrkivää. Yleinen kokemus työpaikkakiusatulla on epävarmuus tapahtuneesta:
”Tapahtuuko tässä oikeasti jotakin vai kuvittelenko minä vain? Olenkohan tulossa hulluksi?”
Se, että kiusaaminen on hienovaraista, ei tee siitä vähemmän haitallista. Päinvastoin. Pitkään jatkuva, hienovarainen manipulointi ja itsetunnon rikkominen voi tehdä suurempaa vahinkoa kuin se, että joku lätkisi kerran suoraan turpiin.
Epäsuora ja hienovarainen kiusaaminen asettaa täysin uudenlaiset haasteet niin kiusatulle kuin koko yhteisöllekin. Kun kiusaaminen ei ole näkyvää, vaaditaan osin erilaisia keinoja sen havaitsemiseksi ja siihen puuttumiseksi. Koulukiusaamisesta tuttua sapluunaa ei voidan soveltaa suoraan. Vaikka ilmiöt ovatkin samankaltaisia, ne eivät ole täsmälleen samanlaisia.
Ja joo. Jotkut osaavat jo lapsena kiusata samalla tavalla. Ei tämä valitettavasti pelkästään aikuisten välinen ilmiö ole.
8. Samat henkilöt ovat usein kiusattuja läpi koko elämänpolkunsa
Kiusaamisesta puhutaan usein tapahtumapaikkansa kautta. Koulussa tapahtuva kiusaaminen on koulukiusaamista. Työpaikoilla tapahtuva työpaikkakiusaamista. Ja vaikkapa intissä tapahtuva on inttikiusaamista. Tämä puheen tapa luo mielikuvaa siitä, että kiusaaminen loppuu, kun kyseinen elämänvaihe päättyy:
- Kun pääset pois koulusta, koulukiusaaminen on lopultakin ohitse.
- Kun pääset pois intistä, on inttikiusaaminen ohitse.
- Kun pääset pois nykyisestä työpaikasta, on työpaikkakiusaaminen ohitse.
Onneksi usein näin onkin. Koulun tai työpaikan vaihtaminen toimii usein oikeastikin. Ei kuitenkaan läheskään aina. On tunnistettavissa myös sellainen todella ällöttävä ilmiö, jossa täsmälleen samat henkilöt päätyvät elämänsä aikana toistuvasti kiusatuiksi. Vaikka ympäristö ja ympärillä olevat ihmiset vaihtuvatkin täysin, päätyy kiusattu toistuvasti samaan asemaan.
Tästä syystä olen todella harmistunut siitä, että myös kiusaamisvastaisen työn ammattilaiset viljelevät lausetta: ”kuka tahansa saattaa päätyä kiusaamisen kohteeksi!”
Lause on toki hyvää tarkoittava (”kohteeksi joutuminen ei ole kiusatun syytä, se olisi voinut olla kuka vain!”). Mutta se on myös vahvasti harhaanjohtava. Se hämärtää kiusaamisen taustalla vaikuttavia ilmiöitä.
Kyllä, teoriassa ihan kuka vain voi päätyä kiusaamisen kohteeksi. Aina edes sosiaalinen suosio tai henkilökohtainen voima eivät suojaa kohteeksi joutumiselta.
Me kuitenkin puhumme keskiarvoista ja todennäköisyyksistä. Useimmissa tapauksissa kiusaamisen kohteeksi joutuneesta näkee nopeasti, miksi juuri hän on valikoitunut kohteeksi. On harvinaista, että kiusaamisen kohde olisi kyvyissään tai suosiossaan samalla tasolla kuin kiusaajansa.
Kiusaaja on peto, joka osaa valita kohteensa. Aivan kuin metsästävä leijonakin valitsee saaliikseen mieluummin vanhan, sairaan tai pienikokoisen puhvelin. Ei siis suinkaan sitä voimiensa tunnossa olevaa, massiivisen vahvaa alfa-sarvipäätä. Tottakai. Riskit ovat leijonalle tällä tavoin paljon pienempiä.
Vastaavasti kiusaaja päätyy valitsemaan kohteekseen jo valmiiksi heikennetyn yksilön. Kaava on ahdistavan yksinkertainen:
Joku on joutunut kiusaamisen kohteeksi jo varhain. Eikä aina vain päiväkodissa tai koulussa, vaan esimerkiksi kotonaan omien vanhempiensa tai sisaruksiensa toimesta. Hänen itsetuntoaan on jo valmiiksi heikennetty. Sen vuorostaan havaitsevat koulussa odottavat kiusaajat. He rikkovat häntä vuorostaan vähän lisää. Sama jatkuu vuorostaan esimerkiksi intissä tai yliopistossa. Ja sen jälkeen työpaikassa. Ja toisessakin. Kohteeksi valikoituu toistuvasti sama henkilö, sillä kiusaajapedot haistavat helpon makupalan kilometrin päähän.
Henkilökohtaisesti haluan sanoa, että meillä on yhteisönä VÄHÄN mietittävää tämän vuoksi. Myös muut kuin kiusaajat ovat lähes poikkeuksetta varsin kyvykkäitä hahmottamaan, että ketkä ovat yhteisössä niitä heikoimpia henkilöitä. Siis todennäköisimpiä kiusaamisen kohteita.
Tästä asiasta on kuitenkin todella vaikeaa keskustella. Olemme luoneet kulttuurin, jossa ihmisten ulkonäön ja olemuksen perusteella ei saa vetää edes ilmeisimpiä johtopäätöksiä. Tai saa, mutta ääneen niitä ei kannata lausua.
Sen vuoksi kunnolliset ihmiset päätyvät esittämään, että oppilaat tai työyhteisön henkilöt ovat keskenään samalla viivalla todennäköisyydessään joutua kiusaamisen kohteeksi.
9. ”Sana sanaa vastaan” -toimintamallit ovat kiusaajalle edullisia
Niin koulussa kuin työelämänkin puolella näkee tilanteita, joissa kiusaava osapuoli on yhteisössään arvostusta nauttiva jäsen. Työpaikalla usein jopa esihenkilö. Kiusattava taas on tavalla tai toisella heiveröisempi henkilö, joka tulee dominoiduksi vahvemman osapuolen toimesta.
Mitä tekee HR tai muu asiaan puuttuva taho? Valitettavan usein järjestää sana sanaa vastaan -tilanteen. ”Mitä sinun mielestä tässä tapahtui? Entä sinun mielestäsi?”
Tämä on kiusaajalle edullista. Varsinkin aikuisten välinen kiusaaminen rakennetaan uskottavan kiistettävyyden (eng. plausible deniability) periaatteen varaan. Kiusaaminen on sellaista, että jopa suoran paljastumisen tapauksessa voidaan vedota seuraaviin asioihin:
- ”Hei, sori, sehän oli vaan huumoria, emmä tajunnut että ottaisit sen noin vakavasti, emmä oikeasti tarkoittanut loukata!”
- ”Oho, yllättävää, ootko varma, ettet oo vaan kuvitellut kaikkea? Emmä oo mielestäni kiusannut, tai ainakaan en oo tajunnut sitä!”
- ”Aa hei mä tarkoitin ton mun kommentin ihan eri tavalla! Meillä on tullut tässä varmaan joku väärinymmärrys…”
Lähtökohtaisesti sana sanaa vastaan -tilanteessa kiusaaja on vahvoilla. Uskottavan kiistettyvyyden periaate on niin vahva suoja. Varsinkin kulttuurissa, jossa ihminen on syytön, kunnes toisin todistetaan.
Toki joissain tapauksissa jo pelkkä tuollaiseen tilanteeseen joutuminen voi toimia kiusaajalle riittävänä varoituksena. Hän saattaa ymmärtää, että toisen kerran samaan tilanteeseen joutuminen asettaisi hänet jo paljon varmemmin epäilyksen alaiseksi. Omat tuhmat tekemiset on helppoa kiistää kerran, mutta ei välttämättä useampaa kertaa.
Tosin silloinkin kiusaajilta vaikuttaa löytyvän keinoja. Esimerkiksi uhriutuminen ja tilanteen kääntäminen toisinpäin. Kiusaaja alkaakin esiintymään kiusaamisen uhrina, josta toinen tekee näennäisesti vääriä ilmiantoja.
10. Kiusaamisen kohteelle tarjotut ratkaisut ovat usein mahdottomia toteuttaa. Yksilöllisiä ominaisuuksia ei huomioda.
Tämä on raivostuttava ongelma ja jälleen yksi osoitus siitä, miten asioita ei uskalleta kohdata sellaisina, kuin ne ovat. Tätä on sivuttu jo useammassa ylemmässä kohdassa, mutta haluan mainita tästä myös suoraan.
Kiusatulle saatetaan tarjota ratkaisuksi sellaisia keinoja, joita hän ei henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi pysty oikeasti ottamaan käyttöön. Ensisijaisesti tämä:
- ”puhu kiusaajalle suoraan ja kerro, mitä asiasta ajattelet ja millaisia tunteita se sinussa aiheuttaa”
Ok, mutta mitä sitten, kun kiusattu osapuoli on luonteeltaan vaikkapa kärjistyneen introvertti? Minkä lisäksi hänen itsetuntoaan on jo merkittävästi vahingoitettu. Minkä lisäksi hän on vieläpä todella ujo. Ja lisäksi vaikkapa sen verran nuori, että sosiaalinen taituruus ei ole vielä ehtinyt kehittymään. Kärjistetty esimerkki, mutta näitäkin näkee.
Odottaako joku ihan oikeasti, että tällaiselle henkilölle on edullista, tai edes mahdollista mennä ”ihan vaan juttelemaan suoraan kiusaajan kanssa”?
11. Ratkotaanko kiusaamista ja sen juurisyitä vai jaetaanko pelkkiä coping -strategioita?
On eri asia puuttua kiusaamiseen ja eri asia jakaa kiusaajalle erilaisia coping- eli selviytymisstrategioita. Toki tämä ero ihan hyvin hahmotetaankin. Mutta siltikin välillä näkee sellaista, että tilanteen hoito jää sille tasolle, että kiusatulle osapuolelle suositellaan tällaisia juttuja:
Vaihda koulua/työpaikkaa: Pois kiusaajan ääreltä, niin tilanne ratkeaa. Ja joo, kyllähän se usein ratkeaakin, mutta millä hinnalla ja kuinka valtavan epäoikeudenmukaisella tavalla?
Kehitä ajatusmallejasi: ”ajattele, että se kiusaaja purkaa vaan omaa pahaa oloaan, eikä se oo sun syytä” tai ”se tyyppi vaan omaa huonot tunnetaidot, eikä tiedä, että kuinka kommunikoisi muutoin”.
Toki omien ajatusmallien hiominen on varsin hedelmällistä, ja on totta, että sillä voi olla myönteinen vaikutus. Tietyllä tavalla ajatteleva ihminen kestää vastoinkäymisiä todennäköisemmin. Mutta kun ei tämäkään sitä kiusaamista lopeta.
Toki on ymmärrettävää, että yhteisö, jolla ei ole itsellään keinoja kiusaamisen lopettamiseksi pyrkii vaikuttamaan edes siihen, mihin kykenee. Siis antamaan helppoja neuvoja kiusatulle. Tässäkin meillä on yhteiskuntana paljon pohdittavaa.
12. One size fits all -ratkaisujen suosiminen (”Sama ratkaisu kaikille”)
Jokainen kiusaamistapaus on erilainen. Jokainen kiusattu on erilainen. Jokainen kiusaaja on erilainen.
Tämä on toki kärjistys, sillä säännönmukaisuuksiakin löytyy pilvin pimein. Pyrin tällä lähinnä alustamaan sitä, että kiusaamistapausten välillä on paljon varianssia. Siksi pitäisi etsiä jo lähtökohtaisesti erilaisia keinoja tilanteiden ratkaisemiseksi.
Keinojen tulisi joustaa mukana olevien henkilöiden ja heidän ominaisuuksiensa mukaan. Välillä näin onneksi tehdäänkin. Valitettavan paljon kuitenkin kohtaa myös ”sama kaava kaikille” -ajattelua.
Kaverini vertasi tätä ilmiötä aikoinaan vapaaotteluun. Vapaaottelu on siis kamppailulaji, jossa ottelijat saavat käydä yhteenoton aikana sekä pystyottelua (lyöminen, potkiminen) että matossa ottelemista (paini, lukkopaini, lyöminen). Näissä pärjäävät jo lähtökohtaisesti erilaiset ottelijat:
- Toiset ovat pitkiä ja ulottuvia ja ovat siksi etulyöntiasemassa pystyssä otellessaan. He ulottuvat iskemään pidemmälle kuin heitä lyhyempi vastustaja. He pyrkivät voittamaan väistelemällä ja iskemällä vastustajaa kovaa ja tarkasti.
- Toiset ovat lyhyempiä, eivätkä kunnolla yletä lyömään pidempää vastustajaa. Heidän kannattaa viedä ottelu mattoon ja poistaa tällä tavoin vastustajansa etulyöntiasema. He panostavat usein painitaitoihin ja pyrkivät voittamaan lukottamalla vastustaja toimintakyvyttömäksi.
Myös arjessa meidän taitomme ovat keskenään erilaisia. Toiset ovat taitavia puhumaan ja viestimään. Toiset ovat nopeita, toiset vahvoja. Toiset rohkeita ja itsevarmoja. Toiset luovat tehokkaasti kaverisuhteita… ja niin edelleen. Kuitenkin kiusaamistilanteissa heille suositellaan keskenään samanlaisia ratkaisumalleja, todellisista vahvuuksista ja heikkouksista välittämättä.
Jälleen: jos ihminen hädin tuskin pärjää sosiaalisissa tilanteissa, ei häntä voi laittaa istumaan samaan pöytään ja käymään tasavertaista keskustelua kiusaajan kanssa.
Kiitos kiusaamistyöhön osallistuville!
Kirjoitin ylempänä hetkittäin tiukkaankin sävyyn kiusaamistyössä kohtaamistani ilmiöistä ja kiusaamistyötä tekevien henkilöiden toimintamalleista. Siksi haluan lopuksi korostaa, että mitään siitä ei ole tarkoitettu väheksyväksi tai tuomitsevaksi. Arvostan suuresti jokaista, joka on omalta osaltaan mukana hoitamassa tätä ällöttävää ongelmaa.
Vetoan kuitenkin siihen, että emme antaisi sosiaalisen suotavuuden ja liiallisen varovaisuuden tulla kiusaamistyön tielle. Asioista tulee uskaltaa keskustella suoraan ja sellaisina, kuin ne ovat. Hymistelemällä ja tässäkin tekstissä mainittuja aiheita välttelemällä me tulemme suojelleeksi uhrien sijaan ensisijaisesti kiusaajia.
Itse en voi sellaista hyväksyä, ja toivon, että moni muu kokee samoin.
Rakkaudella,
Jevgeni
