ADHD ei ole joko/tai -tila, vaan jatkumo

adhd ei ole joko tai tila vaan jatkumo

Viime aikoina olen lueskellut netistä keskusteluja, joita käyvät ihmiset, jotka epäilevät itsellään aikuisiän ADHD -tarkkaavaisuushäiriötä. Näissä keskusteluissa korostuu usein halu saada virallinen ADHD -diagnoosi.

Diagnoosia toivotaan siksi, että sen saaminen antaisi ikään kuin selityksen omille oireille ja toimintatavoille, jotka ovat tuntuneet häiritseviltä ja kummallisilta.

ADHD ei ole herättänyt aiemmin läheskään niin suurta kiinnostusta kuin nykyään ja siksi jotkut kärkkäät kielet ovatkin alkaneet kutsumaan ADHD:tä muotidiagnoosiksi. Itse en tällaisesta sanailusta pidä, sillä muotidiagnoosi kuulostaa hieman väheksyvältä termiltä. Se implikoi sitä, että diagnoosi halutaan vain siksi, koska se on muodikasta.

Päinvastoin ajattelen, että on todella hyvä, että ihmiset ovat kiinnostuneita itsestään, toimintakyvystään ja mielenterveyden ilmiöistä.

Itselläni ei ole ADHD:tä, mutta mielenterveyden parissa työskentelevänä voin omalta osaltani vakuuttaa, ettei mikään tarkkaavaisuushäiriö ole asia, jota ihminen toivomalla toivoisi itselleen. Sen verran elämää häiritsevä juttu on kuitenkin kyseessä. Sen sijaan diagnoosi voidaan kyllä haluta, sillä siitä ihminen voi saada itselleen eräänlaisen varmistuksen siitä, että omat oireet eivät ole kuvitelmaa, vaan että niille on olemassa nimi ja selitys.

Ymmärrän kuitenkin, mistä käsitys muotidiagnoosista saattaa tulla. Monessa näkemässäni keskustelussa diagnoosiin nimittäin suhtaudutaan kuin jonkinlaiseen Graalin maljaan. Sen saamista odotetaan ja toivotaan. Ja jos diagnoosia ei tutkimusten jälkeen saada, saatetaan siitä olla hyvinkin pettyneitä!

(Pettymys on toki ymmärrettävää, sillä ihminen on saattanut toivoa selitystä oireilleen ja pettyy, kun ei sellaista saakkaan. Itse epäilen, että monessa tapauksessa ADHD:lta vaikuttavan tilan taustalla on pikemminkin ADT-tarkkaavaisuushäiriö, jota useimmat eivät kuitenkaan tunne. ADHD:sta se eroaa lähinnä sillä, että se on muodostunut elämän aikana eikä ole geneettinen, kuten ADHD).

Lisäksi suomalainen terveydenhuolto toimii osin siten, että virallinen diagnoosi saattaa ikään kuin avata ovia sellaiseen hoitoon tai tukeen, joita ei ilman diagnoosia ole mahdollista saada. Tässä mielessä diagnoosin toivominen näyttäytyy hyvin ymmärrettävänä.

ADHD ei ole ”joko/tai” -tila, minkä vuoksi diagnostiset kriteerit eivät aina täyty oireiden olemassaolosta huolimatta

Jos kuulut heihin, joita huolettaa se mahdollisuus, että diagnoosia ei tulekaan tai jos tunnet olosi pettyneeksi tämän jo tapahduttua, haluan sanoa pari ”lohdutuksen” sanaa:

ADHD ei ole joko/tai -tila, vaan ADHD:n oireet asettuvat jatkumolle. Käytännössä tämä tarkoittaa seuraavaa:

Henkilöllä X ei ole yhtäkään ADHD:n tyypillistä oiretta. Henkilöllä Y oireita on muutamia. Henkilöllä Z niitä on niin paljon, että diagnostinen kriteeri ylittyy. Vain henkilö Z saa tutkimusten jälkeen diagnoosin.

Diagnostiset kriteerit ovat sopimus. Kun tietty pistemäärä esimerkiksi ADHD -tutkimuksissa ylittyy, tutkittavalle voidaan diagnosoida ADHD. Jos pistemäärä taas jää esimerkiksi puoli pistettä vajaaksi, diagnoosin kriteerit eivät täyty. TÄMÄ EI TARKOITA, ETTEIKÖ HENKILÖLLÄ VOISI OLLA SILTI LUKUISIA ADHD:n OIREITA! Jo ”kerätyt pisteet” eivät katoa, vaikka diagnoosiin vaadittava pistemäärä ei täyttyisikään.

Edellisen jatkoksi on todettava, että jos epäilet itselläsi ADHD:tä tai mitä tahansa muuta häiritsevää tilaa, tutkimuksissa käyminen voi kannattaa, vaikka tutkimus ei lopulta johtaisikaan diagnoosin ”saamiseen”.

ADHD:n käsittely mediassa on liian yksinkertaistavaa

Ensisijainen syy siihen, miksi kirjoitan tätä tekstiä, löytyy suomalaisen median tavasta käsitellä ADHD:n kaltaisia tarkkaavaisuushäiriöitä. Useimmista jutuista nimittäin muodostuu käsitys ADHDsta nimenomaan joko/tai -tilana. Joko ihmisellä on ADHD tai sitten sitä ei ole. Välimaastoa ei näennäisesti ole, mikä ei tosiasiassa pidä paikkaansa.

Siksi halusin omasta puolestani muistuttaa, että ihan näin mustavalkoista tämä ei ole, vaan tämänkin häiriön oireet asettuvat jatkumolle.

Tarkaavaisuushäiriöiden oireiden kanssa voi oppia elämään tehokkaasti

Vaikka ADHD:n tai muiden tarkkaavaisuushäiriöiden hoito tai niiden kanssa eläminen ei ole tämän tekstin aiheena, lienee siitä silti suotavaa mainita parilla sanalla. Koska tarkkaavaisuushäiriöt ovat neurologisista tekijöistä johtuvia tiloja, ei niitä pystytä varsinaisesti hoitamaan. Sen sijaan niistä seuraavia oireita voidaan kyllä oppia käsittelemään siten, että niiden kielteistä vaikutusta arkeemme saadaan minimoitua.

Tehokkaaksi tässä on havaittu esimerkiksi kognitiivinen käyttäytymisterapia sekä esimerkiksi erilaiset tarkkaavaisuutta helpottavat ja unohtelua vähentävät keinot. Yksittäinen pieni esimerkki on vaikkapa sähköisten muistutusten käyttö arjen tukena. Moni ADHD -henkilö kokee esimerkiksi ajoissa kotoaan lähtemisen vaikeaksi, sillä ajan kulumista on vaikeaa hahmottaa. Tällöin ajoissa puhelimeen asetetut muistutukset (herätyskello) voivat helpottaa ajan kulumisen tarkkkailua ja siten myös lähtemiseen valmistautumista.

Ylläoleva on vain yksittäinen pieni esimerkki, mutta vastaavia on muitakin. Mitä enemmän tällaisia tukikeinoja saa ujutettua osaksi omaa arkeaan (vaikka helppoa se ei aina ole!), sitä sujuvammaksi arki muuttuu.

Rakkaudella,

Jevgeni

Aiheeseen liittyviä kirjotuksia