Netissä törmää ajoittain ahdistuksen määritelmään, jossa ahdistus kuvataan epämääräisenä pelon kokemuksena. Sen mukaan ahdistus on pelkoa, jolla ei ole selvää kohdetta. Ahdistaa, mutta on epäselvää, mikä tarkalleen ottaen ahdistaa.
Itse olen aiemmin sivunnut aihetta esimerkiksi tässä tekstissä, jossa vertaan ahdistusta psyykeemme palohälyttimeen. Siinä kuvaan ahdistusta mekanismina, joka pyrkii kiinnittämään huomiomme jonkinlaiseen ympäristöstämme havaittuun uhkaan. Ahdistus motivoi toimintaan, jonka avulla uhkaava asia ratkaistaan pois päiväjärjestyksestä.
Uhkaavien ongelmien ratkominen pois päiväjärjestyksestä on kuitenkin varsin vaikeaa, jos tarkkaa uhkakuvaa ei ole määritelty. Ei riitä, että tiedämme olevamme ahdistuneita, mikäli on epäselvää, että mikä tarkalleen ottaen ahdistaa. Jotta syntyisi järkevää toimintaa, on ensin tiedettävä, mihin toiminta tulisi suunnata. Toiminnalle on nimettävä kohde.
Tämä johtaa seuraavan ajatuksen äärelle:
Mikäli halutaan tehdä ero epämääräisen (kohteettoman) ahdistuksen ja konkreettisen (kohteellisen) pelon välille, ja mikäli ahdistusta halutaan kuvata ratkaisukeskeiseen toimintaan ohjaavana mekanismina, voidaan tehdä seuraava johtopäätös:
Ahdistus pyrkii muuttumaan peloksi. Kun epämääräiselle ahdistuksen kohteelle annetaan nimi (”mikä minua tarkalleen ottaen pelottaa?”), luodaan samalla toiminnalle kohde. Meillä on yhtäkkiä jotakin selkeää, mitä voimme alkaa aktiivisesti ratkomaan. Ei ole mitään epämääräistä ahdistuksen tunnetta, vaan konkreettinen pelko (tai useampi), jonka vähentämiseksi voimme ruveta työskentelemään.
Pelon nimeäminen voi olla itsessäänkin pelottavaa
Pelolla on kulttuurissamme mieleenkiintoinen asema.
Toisaalta tunnustamme, että pelko ja pelkääminen on keskeinen osa ihmisenä olemista. Tiedostamme, että kyseessä on mekanismi, jonka avulla selviämme elossa ja vahingoittumattomina monista ikävistä tilanteista.
Toisaalta pelkääminen on myös vahvasti stigmatisoitua. Ihailemme rohkeutta ja pelon voittamista, kun taas varovaisuuden, arkuuden ja pelokkuuden saatamme kokea nolona, naurettavana tai väheksyttävänä asiana. Pelokkaat ja arat ihmiset joutuvat usein pilkan kohteeksi. Harva ihminen kehtaa julkisesti myöntää olevansa pelokas.
Tämä ristiriita voi vaikeuttaa asian hahmottamista myös omien tunteiden tasolla. Voi olla vaikeaa myöntää jopa itselleen, että pelkää. Varsinkin, jos pelon kohde on sellainen, jota ei itsemme tai muiden mielestä kuuluisi pelätä. Tällöin saatamme ikään kuin evätä itseltämme luvan pelkomme myöntämiseen.
Itse koen pelon myöntämisen kuitenkin lähtökohtaisen hyödyllisenä. Ensinnäkin kyky pelkäämiseen on meihin kaikkiin sisäänrakennettu, evolutiivisesti hyödyllinen mekanismi, jota kannattaakin vaalia. On hienoa ja hyödyllistä, että kykenemme pelkäämään! Pelolta tulee vähintäänkin henkilökohtaisella tasolla viedä sen kielteinen stigma.
Tämä voi vuorostaan auttaa meitä olemaan rehellisempiä itsellemme siinä, mitä oikeasti pelkäämme. Mitkä ovat kokemamme ahdistuksen taustasyitä? Miksi jokin tilanne tuntuu meistä pohjimmiltaan niin pahalta?
Ihminen on kompleksinen olento, mutta pelkomme kohteet ovat varsin toistuvia. Syy on selkeä. Ihmisinä olemme biologisia (siis kuolevaisia ja helposti vahingoittuvia), tietynlaiseen ympäristöön kehittyneitä sosiaalisia laumaeläimiä. Tämä tarkoittaa että pelkomme ovat luonteeltaan selviämiseen, vahingoittumiseen sekä sosiaalisuuteen liittyviä:
- Pelko kuolemisesta, kehon vahingoittumisesta, vammautumisesta ja kivusta
- Pelko vaarallisia tiloja kohtaan: pimeä, korkeat paikat, ahtaat paikat, syvät vesistöt, myrkylliset aineet, yms.
- Pelko tuntematonta, epätavallista ja yllättävää kohtaan
- Pelko hallinnan menettämisestä
- Pelko sosiaalisen aseman menettämisestä: esimerkiksi pelko epäonnistumisesta ja tuomituksi tulemisesta sekä pelko eristetyksi ja hylätyksi tulemisesta
Modernissa ympäristössä voi olla vaikeaa hahmottaa, mitä me tarkalleen ottaen milloinkin pelkäämme. Nykyaikainen ympäristömme on paljon kompleksisempi kuin ne alkumetsät ja alkusavannit, joissa olemme alunperin ihmisiksi kehittyneet. Kehomme ja psyykeemme eivät ole kuitenkaan merkittävästi muuttuneet vähintään kymmeniin tuhansiin vuosiin. Todennäköisesti pidempäänkin. Nykyihmisen (homo sapiens) matkaa tämän pallon pinnalla arvellaan tällä hetkellä jo 200 000 – 350 000 vuoden mittaiseksi. Pohjimmaiset pelkojemme kohteet lienevät siten samoja kuin alkuperäisissäkin ympäristöissämme.
Mikäli ahdistaa, voit pohdiskella asiaa tästä näkökulmasta. Mikä ylläolevassa pelkolistauksessa on sellaista, mitä saattaa löytyä epämääräisen ahdistuksen tunteen taustolta?
Kun pelko pystytään nimeämään, pystytään myös aiempaa tarkemmin pohtimaan joko sitä, kuinka pelottava tilanne ratkotaan pois päiväjärjestyksestä, tai vähintäänkin sitä, kuinka kyseisen pelon kanssa voidaan oppia elämään. Pelon nimeäminen nostaa toimintakykyämme.
Rakkaudella,
Jevgeni
