Hei!
6.10. vietettiin maailman Avannnepäivää. Kyseessä on kolmen vuoden välein vietettävä teemapäivä, jonka tarkoitus on saattaa yhteen avanneleikattuja ja luoda tietoisuutta avanteen kanssa elämiseen liittyen. Aihe nousi esiin myös Ylen uutisissa ainakin täällä ja täällä. Tällä kertaa avannepäivien teemana oli “avoimuus muuttaa elämäsi”. Olin yksi avannepäivän esiintyjistä ja puhuin häpeän käsittelystä.
Aihe on tärkeä, sillä avanteen kanssa elämiseen liittyvä häpeä ei ole harvinaista. Kun oma keho muuttuu erilaiseksi kuin ennen (ja erilaiseksi kuin “muilla ihmisillä”), saatetaan itsensä kokea esimerkiksi oudoksi, vääränlaiseksi tai jollain tavoin “vikaiseksi”.
Haluan listata myös tänne blogiini muutamia ajatuksia, joita sivusin tämänkertaisessa puheessa. Nämä ovat melko yleisiä ajatuksia, jotka eivät liity vain avanteen kanssa elämiseen, vaan myös moniin muihin näkyviin (ja näkymättömiinkin) vaivoihin tai muutoksiin. Yhdistävä teema on näihin usein liittyvä häpeä.
Samoja aiheita on tullut vastaan myös muissa tilanteissa, joissa oman ulkonäkönsä muuttumisen ympärille on syntynyt häpeää. Mieleen painuneita tilanteita on esimerkiksi se, jossa henkilön ulkonäkö oli muuttunut liikenneonnettomuuden seurauksena. Aina kyse ei ole myöskään juuri kosmeettisesta muutoksesta. Häpeää voi syntyä myös sen ympärille, ettei oma keho kykene enää tuottamaan puhetta tai liikettä totutulla tavalla.
1. Häpeä viihtyy pimeässsä
Häpeä on tunne, joka “viihtyy pimeässä”. Jokin häpeän tunteessa saa meidät piilottelemaan niitä asioita, joita häpeämme. Häpeällisiksi koetuista aiheista ei haluta puhua, eikä niitä haluta tuoda toisten tietoisuuteen. Häpeän kanssa ikään kuin sulkeudutaan olemaan kahden. Tavallaan häpeä saa meidät haluamaan piiloutumista. Tämä kuuluu jopa siitä tavasta, joilla ihmiset usein kuvailevat tilanteita, joissa he ovat tunteneet häpeää:
- “Olisin halunnut vajota maan alle.”
- “Siinä tilanteessa olisin niin toivonut, että voisin muuttua näkymättömäksi!”
- “Tuli olo, että tekisi mieli kuolla vaikka siihen paikkaan, lakata olemasta ihan kokonaan.”
Häpeää tuntiessa siis halutaan jopa muuttua näkymättömiksi, kadota, kuolla, lakata olemasta. Häpeä saa haluamaan omiin oloihinsa vetäytymistä. Tämä on hyvin ymmärrettävää ja samaistuttavaa, mutta mielen hyvinvoinnin kannalta myös hieman ongelmallista.
Kun olemme häpeämme kanssa vain kahden, saavat häpeä ja siihen liittyvät ajatukset jakamattoman huomioimme. Tämä on ongelmallista, sillä nämä ajatukset eivät usein ole kovinkaan mukavia:
- “Olen ihan turha ja epäonnistunut, parempi olisi vain luovuttaa”
- “Olen huono ja arvoton, minusta ei ole mihinkään.”
Näin itsellemme puhuessamme päädymme lannistamaan itseämme ja pienentämään “elinpiiriämme”. Mitä paremmin onnistumme saamaan itsemme uskomaan siihen, ettei kannata edes yrittää, ettei meistä kuitenkaan ole mihinkään ja että olemme muutenkin ihan arvottomia, sitä todennäköisemmin rajoitamme eri tavoin elämäämme. Ei ole helppoa olla itsensä eikä muiden kanssa, kun taustalla vaikuttaa uskomus omasta huonoudesta ja arvottomuudesta.
Hyvin ikävä mekaniikka häpeässä on se, että häpeä saa näin “suojattua itseään”. Kun emme puhu häpeästämme, vaan pidämme sen vain omana tietonamme, emme myöskään pääse altistumaan informaatiolle, joka voisi auttaa häpeän vähentämisessä. Emme pääse esimerkiksi kuulemaan siitä, kuinka myös monella muulla on samanlaisia vaivoja ja huolia kuin itsellämme. Emme pääse myöskään kuulemaan, millä tavoin muut ovat onnistuneet vähentämään omaa häpeäänsä. Emme opi keinoja, joilla voisimme päästä häpeän vallasta.
Juuri tästä syystä olisi tärkeää onnistua puhumaan omista ajatuksistaan ja tunteistaan. Niistä puhumisesta seuraava hyöty on usein vaikkapa kielteisen erityisyyden tunteen väheneminen. On vaikeampaa kokea olevansa “ihan outo ja erilainen ja huonompi kuin kaikki muut”, jos pääsee kohtaamaan ihmisiä, joilla on ihan samanlaisia kokemuksia kuin meillä itsellämmekin. Kun kohtaamme muita samanlaisia, on vaikeampaa kokea itsensä erilaiseksi ja eristetyksi.
Osittain tähän perustuu mm. erilaisten vertaistukiryhmien teho. Niissä pääsee jakamaan omia kokemuksiaan hyväksyvässä ilmapiirissä ja vastaavasti kuulemaan muiden kamppailusta. “Jos pystymme hyväksymään samoja kokemuksia muissa, ehkäpä myös muut pystyvät hyväksymään vastaavasti meidät?”
2. Häpeä ei ole merkki heikkoudesta
Yleinen ilmiö tuntuu olevan myös se, että häpeää ja häpeämistä pidetään jonkinlaisena “heikkouden” tai “tyhmyyden” merkkinä. Ajatellaan, että “kunnon ihminen” osaa jotenkin hoitaa tunteensa ja asenteensa siihen kuntoon, ettei joudu häpeilemään itseään. Siksi jo pelkän häpeänsä myöntäminen voi olla vaikeaa, sillä emme ymmärrettävästi halua näyttäytyä “heikkoina ja tyhminä”.
Todellisuudessa häpeä on kuitenkin mitä luonnollisin ja inhimillisin tunne. On täysin normaalia kokeaa häpeää milloin mistäkin, usein myös mitä vähäpätöisimmistä asioista. Häpeässä ei ole mitään heikkoa, tyhmää tai väärää. Se on yksi inhimillinen tunne muiden joukossa. Aivan kuten muutkin tunteet, huolehtii se osaltaan siitä, että pystymme elämään elämäämme.
On tosin totta, että tunnumme olevamme äärimmäisen herkkiä häpeälle. Häpeämme sellaisiakin tilanteita, joiden kohdalla periaatteessa ymmärrämme, ettei mitään hävettävää ole. Ja siltikin ne saattavat hävetä. Esimerkiksi pienet sosiaaliset mokat, sanoissa sekoaminen, punastuminen, kadulla kompastuminen tai vaikka kesken työpäivää sairaaksi tuleminen aiheuttavat helposti häpeää.
Sitä tavallaan ymmärtää, että kadulla liukastumisen ja päänsä asfalttiin lyömisen jälkeen ensimmäisen ajatuksen ei tarvitsisi olla “voi ei miten noloa, ei kai kukaan vaan huomannut tätä!“, mutta syystä tai toisesta se silti usein on se.
Kun ymmärrämme, että olemme hyvin häpeäherkkiä olentoja, voi olla helpompaa kohdata myös “isompiin asioihin” liittyvää häpeää. Tottakai ne isot asiat hävettävät, kun kerta häpeämme paljon pienempiäkin juttuja! Se on ihan luonnollista ja ymmärrettävää. Häpeäminen ei ole tyhmää, heikkoa tai väärää, vaan päinvastoin tavallista ja inhimillistä.
3. Emme ole vaivojemme kanssa erityisiä (ja se on hyvä asia)
Varsinkin avanteen kaltaisten “harvinaisempien vaivojen” kohdalla voi helposti syntyä ajatus siitä, että juuri se oma vaiva on jotenkin häpeällisempi tai oudompi kuin muiden ihmisten vaivat keskimäärin. “On ookoo, että joku puhuu avoimesti omista vaivoistaan, koska nehän ovat kuitenkin yleisempiä juttuja, kuin tämä minun harvinainen vaivani.”
Nämä ovat sinänsä ihan ymmärrettäviä, mutta myös harhaanjohtavia ajatuksia. Puhutaan jälleen kielteisestä erityisyydentunteesta. “Juuri minussa on jotain erityisen huonoa, juuri minun vaivamme on keskimääräistä oudompi. ”
Tämä ajatus on ymmärrettävä, mutta myös ongelmallinen useasta syystä. Ensinnäkin kyse voi olla saatavuusharhasta. On luonnollista pitää omaa vaivaa hyvin hallitsevana, sillä omat vaivamme kulkevat mukanamme päivittäin. Sen sijaan muiden vaivoille altistumme paljon harvemmin. Varsinkin, kun muut eivät niistä hirveästi puhu. Lisäksi on luonnollisesti melko vaikeaa samaistua vaivoihin, joita itsellään ei ole koskaan ollut, tai joiden olemassaolosta ei edes tiedä. Omaan vaivaan taas joutuu samaistumaan, halusi sitä tai ei, sillä se on usein varsin konkreettisesti läsnä omassa arjessamme.
Ihmisillä on valtavasti vaivoja, joista monet ovat niin mielikuvituksellisia, etteivät ne tule edes mieleemme, ennen kuin kyseinen vaiva ilmaantuu itsellemme tai jollekulle lähipiirissämme olevalle. Kehon tai miehen sairauksia ei yleensä hirveästi joudu pohtimaan, ennen kuin ne osuvat “kohdalle”.
Kielteiseen erityisyydentunteeseen liittyy tavallaan myös hieman muita väheksyvä ajatus. Kun koemme, että juuri meillä itsellämme on erityisen vaikeaa ja vertaamme omia vaivojamme muiden vaivoihin, suhtaudumme helposti hieman epäkunnioittavasti muiden mahdolliseen tuskaan (vaikka emme sitä sinänsä tarkoittaisi). Vaikka emme näekään muiden elämän tuskaisuutta, se ei tarkoita, etteikö sitä silti olisi. Tätä en kirjoita syyllistääkseni, vaan nostaakseni esiin sen, että valtavan monella ihmisellä on eri tavoin hyvin vaikeaa omassa elämässään. Se ei vain useinkaan näy ulospäin.
Mielenterveystyössä tämän kohtaa toisinaan melko näkyvästikin. On esimerkiksi paljon ihmisiä, joiden elämä näyttäytyy ulospäin mitä täydellisimmältä. On varakkuutta, ulkonäköä, hyvä kumppani, perhettä, loistava ura… ja myös jokin mielen tai kehon vaiva, joka on niin rankka, että se riittää viemään ilon kaikelta muultakin. Ja tällaista on paljon. Ei toki ole hyvä asia, että ihmisillä on keskimäärin todella paljon vaivoja, mutta on usein helpottavaa tietää, ettemme ole kuitenkaan niitä ainoita, joilla on.
Tämän tiedon avulla voi yrittää kyseenalaistaa omaa kielteisen erityisyyden tunnettaan. Omat vaivamme ovat kyllä mitä todellisimpia, mutta niin ovat muidenkin vaivat. Omamme eivät ole keskimäärin sen oudompia tai huonompia, kuin muidenkaan vaivat. Omia vaivojen häpeämiselle ei ole niin paljoa pohjaa, kun muistaa, että olemme niidenkin kanssa melko keskimääräisiä ihmisolentoja.
4. Häpeän käsittely ei ole helppoa
Mielestäni on tärkeää alleviivata, ettei häpeän käsittely ole – eikä sen ole tarkoituskaan olla – helppo asia. Häpeää voi ajatella eräänlaisena hälytyssireeninä. Häpeän tunne ikään kuin yrittää saada meidät huomaamaan, että olemme tekemässä jonkinlaisen “virheen” (milloin todellisen ja milloin kuvitellun). Aivan kuten korvien sulkeminen palohälyttimen sireeniltä on vaikeaa (juuri siksi se on niin kovaääninen!), on mielensä sulkeminen häpeältä aivan yhtä vaikeaa.
Siinä ei ole mitään vikaa, jos häpeäänsä ei saa käsiteltyä tehokkaasti “kuntoon”. Vaikka jokin kirjakaupan hyllyssä oleva “Häpeästä irti helposti kahdessa viikossa!” -opas vihjaakin siitä, että ratkaisu voisi olla nopea ja helppo, ei se sitä kyllä yleensä ole. Usein kamppailu häpeän kanssa kestää koko elämän. Hyvä asia lienee kuitenkin se, että häpeäänsä saa usein kuitenkin vähennettyä ja hillittyä, vaikka kokonaan siitä ei eroon helposti pääsekään.
Omasta puolestani tsemppiä kaikille, joita jokin oma ominaisuus tai vaiva hävettää. Eivät nämä helppoja tai kivoja juttuja ole, mutta ilmeisesti ilman kaikenlaisia vaivoja ei elämästä selviä.
Rakkaudella,
Jevgeni
