Millainen yhteys sosiaalisella ahdistuneisuudella ja ankarilla kasvuympäristöillä on?
Ankarat kasvuympäristöt eivät suinkaan aina altista ihmistä sosiaaliselle ahdistuneisuudelle, mutta yhteys näiden välillä on kuitenkin olemassa. On varsin tyypillistä, että sosiaalisesti ahdistuneilla henkilöillä löytyy lapsuudestaan ja nuoruudestaan muutamia tietynlaisia kokemuksia.
Avaan ilmiötä alla olevassa tekstissä. Teksti on ote ”Itsevarmuus: Eroon sosiaalisesta jännitämisestä” -verkkokurssiltani, johon voit tutustua tämän linkin kautta.
Ankaran kasvuympäristön pitkä varjo
Sosiaalinen ahdistuneisuus ja siihen liittyvät ongelmat voivat kummuta monesta asiasta. Tässä sisällössä käsittelemme jälleen yhtä taustasyytä. Aiheena ovat ankarat kasvuympäristöt sekä se, kuinka ne vaikuttavat meihin vielä aikuisenakin.
Karkeasti ottaen kasvuympäristöt voidaan jakaa kahteen osaan: itsevarmuutta kehittäviin ja itsevarmuutta heikentäviin. Erityisen ankarat ja vaativat ympäristöt kuuluvat usein jälkimmäiseen luokkaan.
(HUOM 1: Ankarien kasvuympäristöjen vaikutus ei ole aina kielteinen. Joitakin yksilöitä ankara ja vaativa kasvuympäristö palvelee hyvinkin myönteisesti. Tämä kurssi kuitenkin käsittelee sosiaalista ahdistuneisuutta ja tässä kontekstissa ankaran kasvuympäristön vaikutukset ovat tyypillisesti kielteisiä. Siksi keskitymmekin tässä osiossa vain kielteisiin vaikutuksiin.)
(HUOM 2: Puhun tässä tekstissä pääasiassa vanhemmistamme ja heidän vaikutuksestaan, sillä yleensä juuri he ovat päävastuussa lapsen kasvattamisesta ja viettävät hänen kanssaan eniten aikaa. Tekstissä mainitut asiat voivat kuitenkin liittyä myös kehen tahansa muuhunkin kasvattajaan: isovanhempiin, isosisaruksiin, opettajiin, valmentajiin, kavereiden vanhempiin, pihapiirin aikuisiin henkilöihin ja niin edelleen.)
Joka kuritta kasvaa…
Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee, tapasi vanha kansa puhua. Kurinalaiseksi oppiminen ja kasvukauden vaatimuksista selviäminen ovat tärkeä osa ihmiseksi kasvamista. Yleisesti ottaen kasvattajamme tarkoittavat hyvää, kun he vaativat meiltä kurinalaisuutta sekä lapsuuden ja nuoruuden haasteista suoriutumista.
Valitettavasti joskus tällaiset vaatimukset osoittautuvat aivan liiallisiksi. Sen, minkä piti auttaa lasta kasvamaan vahvaksi, johtaakin aivan päinvastaiseen lopputulemaan. Liiallisen ankarassa ympäristössä kasvaneesta yksilöstä tulee helposti paitsi hyvin arka, myös äärimmäisen miellyttämisenhaluinen. Sen seurauksena sosiaalisesta suorituskyvystä sekä omista rajoista kiinnipitäminen voi tulevaisuudessa muuttua lähes mahdottomaksi.
Tutustutaan tarkemmin siihen, mikä tällaiseen kehitykseen johtaa.
1. Hämmentävät säännöt ja liialliset rangaistukset
On tärkeää, että lapselle asetetaan sääntöjä ja rajoja. Järkevät säännöt ohjaavat meitä toimimaan järkevästi. Ne opettavat meille tehokkaita toimintamalleja, auttavat sisäistämään hyödyllisiä arvoja sekä suojelevat meitä vaaroilta.
Se, mikä määrä sääntöjä on sopiva ja mitkä säännöt ovat järkeviä, on tietenkin mielipideasia. Jokainen kasvattaja ratkaisee asian itse.
Tyypillistä on kuitenkin se, että ahdistuneisuudesta kärsivien ihmisten kasvuympäristöissä sääntöjä on ollut liiankin paljon. Lisäksi osa säännöistä ovat saattaneet olla sellaisia, etteivät ne ole palvelleet muuta kuin kasvattajien omia mielihaluja. Lapselle jää usein epäselväksi, miksi jotakin sääntöä tulee seurata.
Tärkeä muuttuja on myös se, kuinka sääntöjen seuraamisesta palkitaan ja rangaistaan. Palkkioiden ja rangaistusten on oltava sopusuhtaisia. Mitä rajummat rangaistukset, sitä enemmän ne saavat varomaan epäonnistumista. Ahdistuneisuuden kehittymisen kannalta erityinen vaaranpaikka on seuraava yhdistelmä:
Epämääräiset säännöt + Ankarat rangaistukset
Syy tämän yhdistelmän vaarallisuuteen on seuraava:
Mitä epämääräisemmät säännöt, sitä vaikeampaa niitä on seurata. Epämääräisyys tarkoittaa tässä sitä, ettei ihmiselle ole aivan selvää, mitkä ovat sääntöjen reunaehdot. Mitä säännön noudattaminen tarkalleen ottaen edellyttää? Entä mistä toiminnasta rangaistus tarkalleen ottaen seuraa?
Myös sääntöjen suuri määrä lisää epämääräisyyden tunnetta. Vaikka lapsi onnistuisikin seuraamaan suurinta osaa säännöistä, saattaa mukana kulkea kuitenkin pelko siitä, että jokin säännöistä unohtuu.
Mitä ankarammat rangaistukset, sitä enemmän pelkoa ja huolta rangaistuksen saaminen aiheuttaa. Koska ihminen ei halua kärsiä ankaraa rangaistusta, hän alkaa varomaan säännön rikkomista. Tämä on kuitenkin vaikeaa, jos sääntöjä on todella paljon tai ne ovat epämääräisiä. Seurauksena ihmisestä tulee ns. hypervigilantti, aina varuillaan oleva. Ihminen siis oppii toimimaan varmuuden vuoksi varovaisesti, sillä silloin hänellä on suurin todennäköisyys välttyä rangaistukselta.
Kärjistäen: ihmisestä saattaa tulla arka, riskejä välttelevä ja alati ympäriltään vaaran merkkejä kuumeisesti havainnoiva hermoraunio.
Sosiaalinen ahdistuneisuus vuorostaan pohjautuu sääntöihin, jotka ovat luonteeltaan sosiaalisia. Esimerkiksi:
- Älä avaa suutasi väärissä paikoissa
- Älä puhu hölmöjä
- Älä kaveeraa väärien tyyppien kanssa
- Älä pidä liikaa meteliä
- Älä puhu tuntemattomille
- Älä väitä vastaan itseäsi viisaammille
Sosiaaliset säännöt kuulostavat usein todella epämääräisiltä jopa meidän aikuisten mielestä, lapsista nyt puhumattakaan! Mitä tarkalleen ottaen tarkoittaa se, ettei saa avata suutaan väärissä paikoissa? Mitkä paikat ovat oikeita ja mitkä vääriä? Entä mitä ovat ne hölmöt asiat, joita ei saisi päästää suustaan? Entä mikä tekee kaverista sillä tavalla vääränlaisen, että hänen seuraansa pitäisi vältellä? Entä mikä on sopiva määrä meteliä? Entä mistä tietää, kuka on meitä viisaampi, jotta osaa olla väittämättä vastaan?
Kun tämä epämääräisyys yhdistyy ankariin rangaistuksiin, ihminen alkaa pelaamaan varman päälle. Jos suunsa avaaminen on riskialtista, pidetään se varmuuden vuoksi kiinni. Jos uusien kavereiden hankkiminen on riskialtista, ollaan mieluummin yksin. Jos metelin pitäminen on riskialtista, ollaan mieluummin todella hiljaa. Jos vastaan väittäminen on riskialtista, myönnytään mieluummin kaikkeen ja yritetään miellyttää parhaamme mukaan.
Pahimmillaan nämä ajatus- ja toimintamallit seuraavat meitä aikuisuuteen, jossa ne eivät enää suinkaan palvele meitä, vaan muuttuvat pikemminkin raskaaksi taakaksi. Arkana, alati ylivarovaisena miellyttäjänä eläminen on usein valtavan raskasta. Lisäksi arka miellyttäjä päätyy esimerkiksi työelämässä ja ihmissuhteissa helposti muiden pompoteltavaksi ja hyväksikäytettäväksi.
2. Kasvattajien mustavalkoinen ja äkkijyrkkä tapa katsoa maailmaa
Ankarien kasvuympäristöjen tyypillinen ominaisuus on se, että kasvattajat tulkitsevat maailmaa äkkijyrkästi ja mustavalkoisesti. Esimerkiksi:
- Asiat tehdään just eikä melkein. Toiminta on hyvää tai huonoa.
- Jos jotain tehdään, se tehdään täydellisesti tai sitä ei tehdä ollenkaan.
- Asiat ovat joko hyviä tai huonoja. Harmaan sävyjä ei osata tai haluta nähdä.
Nämä asenteet siirtyvät helposti lapseen joko vapaaehtoisen oppimisen tai sääntöjen ja rangaistusten kautta. Ihminen oppii tulkitsemaan maailmaa ääripäiden kautta ja kiinnittää erityisen paljon huomiota kielteiseen ääripäähän. Esimerkiksi epäonnistumisesta tulee pelottava mörkö, jota vältellään viimeiseen asti. Pahimmillaan ihmisestä kasvaa itseään ja muita kohtaan vaativa, neuroottinen perfektionisti.
Mustavalkoinen tapa tarkastella maailmaa johtaa aikuisena usein myös hirvittäviin virhepäätelmiin, joiden vuoksi saatamme tehdä elämässä monia huonoja päätöksiä. Oikea todellisuus on kaikkea muuta kuin selvä ja mustavalkoinen. Lähes kaikki asiat sisältävät harmaan sävyjä, eikä lähes mikään ole täysin selkeää.
Mustavalkoiseen maailmankuvaan tukeutuminen on verrattavissa siihen, että yrittäisimme purjehtia valtamerellä lasten lelukaupasta ostetun leikkikartan avulla. Huonostihan siinä todennäköisesti käy.
3. Väkivaltainen ja pelottava kommunikointitapa
Sosiaaliselle ahdistuneisuudelle, arkuudelle ja liialliselle miellyttämistaipumukselle altistaa myös kasvattajien pelottava ja väkivaltainen kommunikointitapa. Tämä tarkoittaa äänen korottamista, huutamista, räyhäämistä, huitomista, painostavaa lähietäisyydelle hakeutumista ja muuta uhkaavaa ilmaisua.
Mitä seuraa siitä, kun tällainen tapa on toistuva? Yleensä ihminen oppii, ettei toista osapuolta kannata suututtaa ja että tämän seurassa kannattaa olla varovainen. Kannattaa pelata varman päälle. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että pidättäytyy puhumasta ylimääräisiä, pidättäytyy esittelemästä mielipiteitään, pidättäytyy pyytämästä mitään tai esittämästä toiveitaan, pidättäytyy pitämästä liikaa meteliä… ja niin edelleen.
Räyhäämiseen taipuvaisen ihmisen lähellä kannattaa hipsiä varpaisillaan, koska ei koskaan tiedä, milloin tämä taas provosoituu ja muuttuu pelottavaksi.
Aivan erityisen maininnan ansaitsee yhtäkkinen, räjähtävä suuttuminen. Moni ihminen harjoittaa tietoisesti tai tahtomattaan tapaa, jossa he ovat ensin aivan rauhallisia, kunnes aivan yhtäkkiä tulee silmitön suuttuminen. Tämä tapa on erityisen haitallinen siksi, että se kaivaa maata keskustelukumppanin luottamiskyvyn alta.
Meille ihmisille on tärkeää luottaa siihen, että sosiaaliset tilanteet sujuvat ennakoitavalla tavalla. Haluamme tietää, mitä on odotettavissa. Haluamme, että mitään yllättävää ja ikävää ei tapahdu. Kun luottamus tilanteiden ennakoitavuuteen viedään, alkaa ihminen suhtautua vastaaviin sosiaalisiin tilanteisiin jatkossakin varovasti. Jos emme voi olla varmoja, ettei keskustelukumppanimme ihan yhtäkkiä räjähdä silmillemme, joudumme olemaan erityisen varovaisia hänen seurassaan.
Kaikkein pahinta on se, jos tällaiselle altistuu lapsena. Entisestään tätä pahentaa myös se, jos räjähteleviä aikuisia on useampi kuin yksi. Tämä voi toimia lapselle ikään kuin todisteena siitä, että tällaisia ihmiset yleisestikin ovat. Pelottavia ja arvaamattomia. Siis sellaisia, joita kannattaakin varoa ja pelätä.
Tämä ja aiemmin mainitut ajatusmallit seuraavat meitä usein myös aikuisuuteen. Saatamme suhtautua aikuisina muihinkin ihmisiin sillä samalla pelolla tai pelonsekaisella kunnioituksella, jota lapsina tunsimme kasvattajiamme kohtaan.
4. Suorituskeskeisyys, vaativuus ja ihmisarvon mittaaminen onnistumisten perusteella
Me ihmiset olemme hypersosiaalisia laumaolentoja ja meille on hyvin tärkeää, että muut arvostavat ja kunnioittavat meitä. Meille on tärkeää, että meistä pidetään ja että meitä rakastetaan. Myönteinen suhtautuminen muiden taholta toimii meille turvana. Kun tiedämme olevamme tärkeitä, voimme luottaa siihen, että meistä huolehditaan. Kyseessä on pohjimmiltaan vahva eloonjäämismekanismi.
Tästä syystä olemme hyvin taipuvaisia toistemme miellyttämiseen. Kun onnistumme miellyttämään muita ja saamme heidät suhtautumaan meihin suopeasti, lisää se kokemaamme sosiaalisen turvallisuuden tunnetta. Sosiaalinen turvallisuus taas on meille laumaeläiminä hyvin tärkeää. Lauman hyväksynnän menettäminen saattaa tarkoittaa laumasta eroon joutumista. Alkuihmiselle tämä on tarkoittanut käytännössä varmaa kuolemaa.
Tämä mekanismi on pohjimmiltaan tuttu asia jokaiselle meistä ja käytämmekin tätä häpeämättömästi hyväksemme. Kun muut ihmiset toimivat meidän mielestämme hyvällä tavalla, me osoitamme arvostusta ja kiitollisuutta, me kehumme ja viestitämme hyväksyntää. Kun joku taas toimii mielestämme ikävästi, me kiellämme hyväksyntämme ja osoitamme tyytymättömyytemme. Kyseessä on tehokas sosiaalisen kontrollin keino, jolla pyrimme ohjailemaan toisiamme toimimaan haluamallamme tavalla.
Lasten kasvattamisessa tämä mekanismi ilmenee usein ristiriitaisesti ja sen käyttäminen on kasvattajan näkökulmasta varsin vaativaa. Toisaalta tiedostamme, että lapselle täytyy antaa ehdotonta tukea ja rakkautta. Toisaalta taas tiedämme, että emme voi suhtautua kaikkiin hänen tekemisiinsä aivan yhtä suopeasti. Jos lapsi lintsaa koulusta, laiskottelee läksyjen tekemisessä tai tekee tuhmuuksia, on tähän tietenkin tärkeää puuttua.
Osalla kasvattajista tämä lipsahtaa kuitenkin liiallisuuksiin. Lapsia aletaan ohjaamaan hyvinkin voimakkaasti. Hyvistä asioista palkitaan, kielteisistä taas rangaistaan vahvasti.
Rangaistukset kantavat sisässään usein eristämisen ja hyväksynnän menettämisen teeman: lapsi esimerkiksi eristetään hetkeksi perheestään pakottamalla hänet yksin huoneeseensa miettimään tekosiaan. Tai hänet eristetään ystävistään antamalle hänelle kotiarestia. Tai vanhemmat näyttävät hänelle hapanta naamaa ja viestittävät näin, että lapsi ei ansaitse juuri sillä hetkellä hyväksyntää.
Lopputuloksena on se, että pieni ihminen oppii parhaansa mukaan miellyttämään kasvattajiaan, sillä ei halua menettää heidän rakkauttaan ja hyväksyntään. Hän haluaa esimerkiksi tehdä läksynsä hyvin ja saada kokeista hyviä arvosanoja, sillä hän kokee olevansa arvokas silloin, kun onnistuu näissä asioissa.
Vaikka tämä on juuri sitä, mitä me kasvattajina tavallaan tavoittelemmekin, emme aina ota huomioon asian pitkäaikaisia vaikutuksia. Pahimmillaan miellyttämisen tarve kasvaa liialliseksi, eikä se vähene aikuistumisen myötä. Aikuisten maailmassa ylikiltti miellyttäjä on valitettavasti altis muiden tahoilta tulevalle manipulaatiolle ja väärinkäytöksille, sillä häntä on helppoa ohjailla. Yleisimmin tämä näkyy parisuhteissa ja työelämässä.
Pohdintaharjoitus
Kuinka paljon koet samaistuvasi yllä oleviin kuvailuihin? Löysitkö niistä yhtymäkohtia omiin kokemuksiisi?
Mikäli vastasit kyllä, tämä on aihe, jota kannattaa ehdottomasti pohtia ihan ajan kanssa.
Kasvuympäristömme jättävät meihin aina jälkensä, mutta tietynlaiset kasvuympäristöt aiheuttavat enemmän kielteisiä seuraamuksia. Jos kuvauksen kaltaiset ankarat ympäristöt tuntuivat tutuilta, on hyvinkin mahdollista, että niillä on ollut osansa sosiaalisen ahdistuneisuutesi muodostumisessa.
Tämä on asia, jota kannattaa käydä läpi. Ehkä itsekseen, ehkä taas terapiassa. Mikä onkaan sinulle paras ratkaisu tässä hetkessä.
Rakkaudella,
Jevgeni
PS. Mikäli tämä teksti tuntui kiinnostavalta, voit tutustua myös verkkokurssiini, josta teksti alunperin on. Eroon sosiaalisesta jännittämisestä -verkkokurssi löytyy täältä.
