Entisen kiusaajan ja kiusatun näkökulma koulukiusaamiskeskusteluun

kiusatun nakokulma

Tänään haluan kirjoittaa koulukiusaamisesta. Aiheena on entisen kiusaajan ja kiusatun näkökulma tällä hetkellä käytävään koulukiusaamiskeskusteluun. Olin itse useita kertoja peruskoulun aikana kiusattu, mutta ehdin valitettavasti kokeilemaan myös kiusaamista. Tältä osin pystyn samaistumaan jossain määrin molempiin osapuoliin.

Tänään netissä on levinnyt Ylioppilaslehden koulukiusaamista käsittelevä juttu Rakkaudella, Äiti. Haluaisin entisenä kiusattuna ja kiusaajana antaa oman panokseni tähän keskusteluun sekä tuoda esiin syitä siihen, miksi minun aikanani kiusaamista tapahtui varsin vapaasti, huolimatta siitä, että koulu pyrki puuttumaan kiusaamiseen.

Omat kokemukseni ovat peruskouluvuosiltani 1997-2006. Olin kiusattu ala-asteen loppupuolella ja koko yläasteen ajan. Kiusaajana taas ehdin olemaan yläasteella. Olin liian heikko ja heiveröinen fyysiseen kiusaamiseen, enkä ollut myöskään avoimesti suutani soittava kaveri. Sen sijaan kiusaamiseni oli sellaista epämiellyttävää, rivien välistä tapahtuvaa kuittailua. Kuten tyypillisesti tapahtuu, kiusasin tietenkin vain itseäni heikompia ja olin itse kiusattavana itseäni vahvempien toimesta.

Omat kokemukseni perustuvat vain poikien kesken tapahtuvaan kiusaamiseen. Siitä, millaista kiusaaminen oli tyttöjen keskuudessa, minulla ei ole mitään tietoa.

Millaiset henkilöt valikoituivat kiusaamisen kohteeksi?

Olen pohtinut jälkeenpäin paljon sitä, miksi toiset joutuivat kiusatuiksi kerta toisensa jälkeen, kun taas toiset saivat olla koko peruskoulun ajan täysin rauhassa. Yksi selvä muuttuja oli mielestäni sosiaalinen asema, jolla oli merkitystä jo lapsena.

Käytännössä tämä tarkoitti “outoja”, lihavia, epävarmoja, puhevikaisia, oudosti pukeutuvia ja muuta vastaavaa. Itse olin epävarma ja puhevikainen. Minut sai itkemään helposti, en osannut sanoa ärrää ja olin huono puolustamaan itseäni. Tilannetta pahensi vielä se, että olin hyvä koulussa. Olin luokan hikari eli hikke.

Otin useita kertoja fyysisesti turpaan ala-asteella, mikä oli toki ikävää, mutta onneksi opetti myös itsepuolustustaitoja. Ylä-asteella jouduin tappeluun enää muutamia kertoja, mutta silloin osasin onneksi jo pitää puoleni ja pärjäsin tappeluissa hyvin.

En koskaan ollut suoranaisesti epäsuosittu. Minulla oli aina paljon kavereita ja tulin myös toimeen “luokan koviksien” kanssa. Kiusaamiseni tapahtui yleensä muiden luokkien oppilaiden taholta. Sanon tämän siksi, että usein oletetaan, että kiusatuiksi joutuvat vain yksinäiset ja epäsuositut henkilöt. Tämä ei ainakaan omalla kohdallani pitänyt paikkaansa.

Kiusatun näkökulma: Miksi kiusaamiseen ei onnistuttu puuttumaan?

Kiusaaminen oli alusta loppuun hyvin vapaata. Kiusaamiseen puututtiin opettajien ja muun henkilökunnan taholta hyvin vähän, vaikka koulun puolesta meille toistuvasti väitettiinkin, että koulu ottaa kiusaamisen erittäin vakavasti. Sinänsä uskon, että koulun puolesta kiusaamiseen kyllä pyrittiin puuttumaan parhaansa mukaan, mutta nämä keinot eivät tuottaneet tulosta seuraavista syistä:

Yksi syistä oli se, että opettajat ja rehtori eivät olleet niin vahva auktoriteetti, kuin minä he esiintyivät. Joissain tapauksissa kiusaamiseen puuttuminen oli lähinnä sitä, että opettaja tai rehtori pyysivät kiusaajaa lopettamaan kiusaamisen. Joskus tämä tuotti tulosta, usein taas ei. Pelkkä auktoriteettitaholta tuleva pyyntö ei selvästi ollut tarpeeksi.

Toinen syy oli se, että sekä kiusaajat, että kiusatut suojelivat kiusaajaa yksissä tuumin. Tämä kuulostaa oudolta, mutta perustui eräänlaiseen poikien keskuudessa vallitsevaan kunniakoodiin, joka ilmeni esimerkiksi seuraavissa tilanteissa:

Opettaja saattoi tiedustella kiusatulta sitä, onko häntä kiusattu. Kiusattu taas ei myöntänyt mitään, sillä hän tiesi, että vasikaksi ei saa leimaantua. Silloin saattaa saada vain kovempaa turpiin. Näin kiusaaja päätyi ikään kuin suojelemaan paitsi itseään, myös kiusaajaansa.

Lisäksi koulu järjesti toisinaan interventioita, joissa kiusaaja ja kiusattu istutettiin juttelemaan saman pöydän ääreen. Ajatus oli kaunis, mutta se ei tuntunut toimivan käytännössä. Kiusaajat kielsivät tehneensä mitään väärää, sillä heidän mukaansa kyse oli vain leikistä ja vitsistä. Kiusatut taas nyökyttelivät vieressä, sillä eivät halunneet leimaantua vasikoiksi.

Joka tapauksessa kiusaajat eivät joutuneet sen kummempaan vastuuseen ja selvisivät yleensä anteeksipyynnöllä. Kiusaaminen sai jatkua.

Jos opettaja tai kiusaajan ja kiusatun vanhemmat vedettiin juttuun mukaan, tuntui se vahvistavan kiusaajien silmissä entisestään mielikuvaa siitä, ettei kiusaamisen kohde pysty puolustamaan itse itseään. Kouluikäisten poikien maailmassa tämä lähenteli sosiaalista itsemurhaa. Tämä tiedettiin ja avun hakemista välteltiin viimeiseen asti.

Aivan järjestelmällisesti sattui myös seuraavanlaisia tapauksia:

Pojat tappelevat koulun pihalla tai koulun jälkeen. Tappelevat tosissaan, mutta jos opettaja tai satunnainen ohikulkija sattuu lähestymään ja tiedustelemaan, että onko kaikki hyvin, niin sekä kiusaaja että kiusattu vakuuttavat kirkkain silmin, että kaikki on hyvin, leikkitappelua tässä vain käydään. Opettajat ja ohikulkijat eivät siis edes suoraan puuttuneet tilanteeseen, vaan esittivät vain kysymyksiä.

Kiusattuna tuli usein mieleen, että ovatko opettajat oikeasti niin tyhmiä, etteivät tajua tilanteen olevan aito? Jos kaksi lasta tappelee, miksi opettaja antaa tilanteen jatkua, vaikka sen sanottaisiinkin olevan vain leikkitappelu? Oletan, että ajat ovat tästä muuttuneet ja nykyään myös leikisti tappeleminen lienee kiellettyä, mutta 2000-luvun taitteessa poikien annettiin vielä tapella hyvinkin vapaasti.

Tämä opettajien heikko reagointi vaikutti osaltaan siihen, ettei opettajilta haettu apua. Eivät ne kuitenkaan tajuaisi. Vasikkana taas saisi vain enemmän turpiin seuraavalla kerralla.

Muistan myös, että näimme selkeän eron aikuisten ja lasten välillä. Ajattelimme, etteivät aikuiset osaa samaistua lasten maailmaan ja siksi heiltä on turhaa odottaa myös apua. Aikuisten auttamisyritykset tuntuivat meistä kömpelöiltä ja heikosti toimivilta.

Saman jaon näen myös tällä hetkellä käytävässä keskustelussa. Aikuiset suosittelevat lasten väliseen koulukiusaamiseen ratkaisuja, jotka toimisivat paremmin aikuisten välillä. Jonkinlainen samaistuminen lasten maailmaan tuntuu uupuvan. Jos lapset ovat nykyäänkin sellaisia kuin me olimme, he todennäköisesti nauravat meille aikuisille, kun olemme näin hemmetin pihalla.

Lapsiin pitäisi vaikuttaa lapsen kehitystason ja heidän välisen kulttuurinsa huomioiden. Esimerkiksi edellä mainittua poikien “kunniakoodia” eivät opettajat meidän aikanamme osanneet ottaa huomioon. Opettajille tuntui olevan outo ajatus, että kiusaaja ei paljastaisi kiusattuaan. Opettajat uskoivat, kun kiusatut vakuuttivat kirkkain silmin, että heitä ei ole kiusattu.

Kiusatun näkökulma: Koulutappelut eli “nähdään koulun jälkeen”

Tämä on ikävä sanoa, mutta ainakin minun peruskouluaikana pojat tappelivat keskenään melko paljon. Toki kyse oli useimmissa tapauksissa melko kevyestä lasten välisestä väkivallasta, mutta kyllä se oli silti ihan oikeaa väkivaltaa. Tappelujen jälkeen kehossa oli mustelmia ja nenä vuosi verta. Yleensä jompikumpi osapuolista myös itki.

(Itkuun pillahtaja ei tosin ollut aina se, joka tappelussa hävisi, vaan joskus se oli tappelun voittaja. Tämä viittaisi ehkä siihen, että tappelut olivat järkyttäviä tilanteita myös heille, jotka niissä voittivat.)

Poikien maailmassa sananparsi “väkivalta lopettaa vittuilun” oli ainakin meidän aikanamme totta. Varmin tapa lopettaa kiusaaminen oli pistää kiusaajaa turpaan. Tämä taas oli usein mahdotonta, jos sattui itse olemaan kiusaajaansa heikompi.

Itse opettelin tappelemaan hieman ennen kuudetta luokkaa. Siinä vaiheessa aloin pistämään kiusaajilleni hanttiin. Tämä herätti heissä ihmetystä. Miten ihmeessä tällainen nössö kaveri uskaltaa vastustaa heitä? Valta piti ottaa takaisin. Kiusaaja totesi, että “nähdään koulun jälkeen”.

Koulun jälkeen näkeminen tarkoitti tietenkin sovittua tappelua. Nämä eivät olleet myöskään mitään pienen piirin juttuja, vaan lähes kaikki kotimatkalla olevat luokkakaverit tulivat piiriksi tappelijoiden ympärille ja kannustivat heitä. Tappelut olivat kuin jonkinlaista kansanhuvia. Emme totisesti ole lajina edenneet kauaksi antiikin gladiaattoritaisteluista.

Näin tapahtui tälläkin kertaa, mutta tappelun lopputulos oli yllätys. Uusista taidoistani oli hyötyä ja onnistuin pistämään kiusaajaani turpiin. Tätä seurasi vielä suurempi yllätys. Illalla kiusaaja soitti minulle, pyysi anteeksi ja meistä tuli kaverit. Olin näyttänyt oman voimani ja se oli alakoulupoikien keskuudessa parasta valuuttaa. Jatkossa sain olla rauhassa.

Kerran sama tilanne tapahtui myös toisin päin. Auoin suutani eräälle toiselle koululaiselle, jolloin tämä veti minua ihan reilusti lättyyn. Lopetin kiusaamisen todella nopeasti! Ikävä sanoa, mutta väkivalta toimi.

On toki väärin, että kiusattu joutui opettelemaan tappelemaan siksi, että saisi olla rauhassa. Poikien maailmassa se kuitenkin toimi, oltiin tästä sitten mitä mieltä tahansa. En osaa sanoa, onko tilanne nykyäänkin samanlainen, mutta tällainen se meidän aikanamme oli.

Tiedostan tämän olevan todella ikävä neuvo, mutta laittakaa ne kiusatut lapset johonkin itsepuolustustunneille. Olen kaikenlaista väkivaltaa vastaan, mutta omien kokemusteni perusteella olen sitä mieltä, että kyky puolustaa itseään on tehokas keino kiusaamisen lopettamiseksi. Hyvä tappelija ei alun alkaenkaan valikoidu kiusaamisen kohteeksi yhtä todennäköisesti kuin joku, josta näkee jo kauas, ettei tämä kykene puolustautumaan.

Lisäksi ihminen, joka kokee kykenevänsä puolustamaan itseään, nauttii tyypillisesti paremmasta minäpystyvyyden tunteesta, jonka taas tiedetään olevan hyvä pohja myös paremmalle itsetunnolle. Kun ihminen tietää, että kykenee puolustamaan itseään, nostaa se usein myös itsetuntoa.

Korostan vielä kerran, ettei tulisi väärinymmärryksiä: En suosittele väkivaltaa tai nyrkeillä juttelua, mutta en voi kiistää, etteikö se olisi meidän aikanamme toiminut.

Kiusaako kiusaaja siksi, että hänellä on itsellään paha olla?

Aikuisten keskuudessa suosittu ajatus tuntuu olevan se, että kiusaajat kohtelevat muita huonosti siksi, että heillä on itsellään paha olla. Ajatus on toki mukava, sillä se heijastelee jonkinlaista oikeudenmukaisuutta. Ehkäpä joku on ikävä kiusaaja, mutta ainakin hän itsekin kärsii!

Monessa tapauksessa asia saattaa olla näin, mutta ei suinkaan aina. Olen jutellut jo aikuisiällä monien entisten kiusaajien kanssa ja useimmat heistä ovat todenneet, että eivät ainakaan olleet tietoisia siitä, että heillä olisi ollut jotenkin erityisen paha olla. He olivat hyvistä kodeista, terveitä, iloisia ja onnellisia. Ja silti he kiusasivat.

Oma näkemykseni on puhtaasti se, että me kiusasimme muita ihan vain siksi, että olimme pieniä ja julmia kusipäitä. Empatia on monissa valitettavan myöhään kehittyvä ominaisuus, eikä meillä ollut sitä tarpeeksi.

Lapsethan ovat muutenkin yllättävän julmia. Jalkojen repiminen heinäsirkoilta ja leppäkerttujen liiskaaminen olivat suurta huvia ainakin poikien keskuudessa. Ei se ihmisen kiusaaminen niin hirveän erilaiselta tuntunut. Kyse ei ollut myöskään siitä paljonpuhutusta kotikasvatuksen puutteesta. Kiusaajien kotona niin jalkojen repiminen heinäsirkoilta kuin kiusaaminenkin olivat tiukasti kiellettyjä asioita. Molempia tehtiin silti. Salassa, tottakai.

Onko tilanne muuttunut vuosien varrella?

Kirjoitin tämän tekstin alunperin vuonna 2013. Nyt päivitän sitä vuonna 2021. Toivoisin kovasti, että näiden vuosien varrella koulukiusaaminen olisi vähentynyt tai siitä käytävä keskustelu olisi edennyt. Näin ei valitettavasti taida olla.

Mediassa koulukiusaamiskeskustelu leimahtaa tasaisin väliajoin, mutta on sisällöltään täsmälleen samaa kuin aina ennenkin. Erityisen näkyvien tapausten, kuten Koskelan teinimurhan jälkeen kiinnostus koulukiusaamisen lopettamista kohtaan lisääntyy, kunnes aihe taas katoaa otsikoista. Muilta ihmisiltä valitettavasti kuulen, että tilanne kiusaamisen suhteen on kouluissa yhä edelleen entisen kaltainen. Siis todella huono.

Kiitos lukemisesta, aihe on tärkeä. Toivottavasti tulevaisuudessa kiusaamista olisi vähemmän. Muutokseen on kuitenkin vaikeaa uskoa, kun sitä ei vuosien vierimisestä huolimatta tunnu kuuluvan.

(Teksti “Entisen kiusaajan ja kiusatun näkökulma koulukiusaamiskeskusteluun” on julkaistu

Aiheeseen liittyviä kirjotuksia