entisen kiusaajan ja kiusatun näkökulma koulukiusaamiskeskusteluun

Tänään netissä on levinnyt Ylioppilaslehden koulukiusaamista käsittelevä juttu Rakkaudella, Äiti. Haluaisin entisenä kiusattuna ja kiusaajana antaa oman panokseni tähän keskusteluun sekä tuoda esiin syitä siihen, miksi minun aikanani kiusaamista tapahtui varsin vapaasti, huolimatta järjestelmän hyvistä pyrkimyksistä lopettaa se.

Olin kiusattu ala-asteen loppupuolella ja koko yläasteen ajan. Kiusaajana olin lähes yhtä pitkään. Tiedättehän, sellainen joka kiusaa heikompiaan ja jota vahvemmat vuorostaan kiusaavat. En tiedä millaista kiusaaminen oli tyttöjen maailmassa, mutta poikien maailmasta kokemusta kertyi liiaksikin:

Ensinnäkin, millaiset tyypit valikoituivat kiusaamisen kohteeksi?

Tähän oli ainakin meillä yksiselitteinen vastaus. Ne, jotka olivat sosiaaliselta statukseltaan kaikkein alimpana. Oudot, läskit, nössöt, puhevikaiset. Itse olin nössö ja puhevikainen. Minut sai itkemään helposti, en osannut sanoa ärrää ja olin huono puolustamaan itseäni. Tilannetta pahensi vielä se, että olin hyvä koulussa. Hikke, hikari. Myös ne, joiden kiusaamiseen itse osallistuin, kuuluivat johonkin näistä kategorioista.

En koskaan ollut suoranaisesti epäsuosittu. Minulla oli aina paljon kavereita ja tulin myös toimeen “luokan koviksien” kanssa. Kiusaaminen tapahtui yleensä muiden luokkien oppilaiden taholta. Sanon tämän siksi, että usein oletetaan, että kiusatuiksi joutuvat vain yksinäiset ja epäsuositut. Se ei ainakaan omalla kohdallani pitänyt paikkaansa.

Kiusaaminen oli alusta loppuun hyvin vapaata. Tapauksia, jolloin opettajat, vanhemmat ja rehtori puuttuivat kiusaamiseen oli muutamia, mutta ne eivät koskaan tuottaneet tulosta. Siihen oli muutama syy:

Ensinnäkin se, että auktoriteetit, joilla Suomessa niin kovasti tykätään pelotella, pelottavat vain niin kauan, kun niillä uskotaan olevan jotain voimaa. Kun huomataan, että rehtori, ope, vanhemmat ja poliisi ovat loppujenlopuksi voimattomia, eivät ne tietystikään enää ketään pelota.

Oli interventioita, joissa kiusaaja ja kiusatut istutettiin saman pöydän ääreen juttelemaan. Kaunis keino joka toisinaan jopa toimi. Yleensä ei. Jotta nämä toimisivat, olisi molempien osapuolten haluttava päästä ratkaisuun. Meillä näin ei ollut, sillä kiusaajat eivät säännönmukaisesti kokeneet tehneensä mitään väärää. “Kato ei me mitää tosissamme, vähä tämmöstä poikien leikkiä vaan ;)”. Kiusatut nyökyttelivät vieressä.

Miksikö? Siksi, että poikien maailmassa yleisesti hyväksytty sääntö oli se, että “vasikkaa” eli tyyppiä, joka vetää opettajan mukaan juttuun, sai kurittaa entistä pahemmin. Kiusatut tiesivät tämän (ja monissa tapauksissa jopa hyväksyivät asian) eivätkä kertoneet kiusaamisesta eteenpäin. Väitän, että kaikista kiusaamistapauksista joita kouluaikoinani todistin, ehkä 5 % nousi opettajien tietoon. Tuskin niinkään moni.

Lisäksi se, että opettaja tai vanhemmat vedettiin juttuun mukaan, vahvisti kiusaajien silmissä entisestään sitä, ettei kiusaamisen kohde pysty puolustamaan itse itseään. Kouluikäisten poikien maailmassa tämä lähenteli sosiaalista itsemurhaa. Tämä tiedettiin ja avun hakemista välteltiin viimeiseen asti.

Aivan järjestelmällisesti sattui tällaisia tapauksia: Pojat tappelevat tosissaan ja opettaja tai joku ohikulkija tulee kysymään että onhan kaikki hyvin (huom. kysymään, ei suoraan puuttumaan!). Tällöin molemmat osapuolet, niin kiusaaja kuin kiusattu katsovat viattomasti aikuiseen, vakuuttavat että tää nyt on tällaista poikien leikkiä. Aikuinen uskoo ja poistuu.

Kiusattuna tuli usein mieleen, että ovatko ne opettajat oikeasti niin tyhmiä, etteivät tajua tilanteen olevan aito, vai eikö niitä oikeastaan edes kiinnosta? Tämä reagoimattomuus vaikutti osaltaan siihen, ettei opettajilta haettu apua. Eivät ne kuitenkaan tajuaisi.

Kyseinen fiilis oli muutenkin yleinen. Aikuisten ja lasten välillä nähtiin selkeä ero. Koettiin, että aikuiset eivät vain osaa samaistua lasten maailmaan ja vaikuttaa tilanteisiin niin, että lapsetkin lähtisivät mukaan. Ja ihan oikeasti. Näen kyseisen eron nytkin käytävästä keskustelusta. Aikuiset yrittävät vaikuttaa lapsiin niin, kuin vaikuttaisivat toisiin aikuisiin. Mikäli  lapset ovat samanlaisia kuin minun aikanani, tilanne on tämä: Ne lapset nauravat teille ja jutuillenne. Niillä ei ole sijaa maailmassa, jossa aikuiset ovat etäisiä eivätkä tajua poikien maailmasta mitään. Lapsiin pitäisi vaikuttaa lasten tasolta ja seuraten lasten sääntöjä, ehkä puhe kuuluisi silloin paremmin. Miten se tehtäisiin, minä en tiedä. Tiedän kuitenkin, että aikuisten puhe ei kiusaajia ihan hirveästi kiinnosta.

Niin, se itsensä puolustaminen. Väkivalta. Hirveää sanoa, mutta ainakin minun aikanani se oli poikien keskuudessa varmin, tehokkain ja toimivin tapa lopettaa kiusaaminen kuin seinään. Ala-asteen loppupuolella opettelin tappelemaan ja aloin pistämään kiusaajille hanttiin. He luonnollisesti olivat ihmeissään: miten ihmeessä tuollainen nössö kaveri uhoaa meille? Valta piti ottaa takaisin. “Nähdään koulun jälkeen”.

Niille jotka eivät tiedä, koulun jälkeen näkeminen tarkoitti lähes poikkeuksetta sitä, että tulee todennäköisesti tappeluun päättyvä välienselvittely. Niin kävi nytkin. Tulos vain oli yllätys. Kiusaajat saivatkin turpiin. Tätä seurasi vielä suurempi yllätys, yksi heistä nimittäin soitti illalla minulle, pyysi anteeksi ja meistä tuli kaverit. Olin näyttänyt voimani ja se on alakoulupoikien keskuudessa parasta valuuttaa.

Kerran tämä meni myös toisinpäin. Minä olin kiusaaja ja kiusaamiseni kohde veti minua ihan reilusti lättyyn. Luovuin kiusaamisesta aika uskottoman nopeasti. Hirveää sanoa, mutta väkivalta toimi. On myös tietysti äärimmäisen väärin, että kiusattu joutuisi opettelemaan tappelua tällaisen syyn vuoksi. Vielä valitettavampaa on se, jos joku tässä tilanteessa oppii järjestelmällisesti selvittämään välejään puhumisen sijaan väkivallalla. Poikien maailmassa se kuitenkin toimi ja se on ikävä fakta.

Tiedostan tämän olevan todella ikävä neuvo, mutta laittakaa ne kiusatut lapset johonkin itsepuolustustunneille. Olen kaikenlaista väkivaltaa vastaan, mutta olen myös sitä mieltä, että koulukiusaamistapauksissa se todennäköisesti on nopein keino lopettaa kiusaaminen. Lisäksi ihminen, joka kokee kykenevänsä puolustamaan itseään nauttii paremmasta omapystyvyyden tunteesta sekä sitä kautta mahdollisesti paremmasta itsetunnosta. Silloinkin, kun homma ei etene välienselvittelyyn asti.

Korostan vielä kerran: En suosittele väkivaltaa tai nyrkeillä juttelua, mutta meidän aikana se toimi.

Monesti kuuluu puhuttavan, että lapset kiusaavat, koska heillä on paha olla. Se ei ainakaan meidän kohdalla pitänyt paikkaansa. Me kiusasimme, koska olimme pieniä ja julmia kusipäitä. Lapsethan ovat muutenkin julmia: Jalkojen repiminen heinäsirkoilta ja leppäkerttujen liiskaaminen olivat suurta huvia ainakin poikien keskuudessa. Ei se ihmisen kiusaaminen niin hirveän erilaiselta tuntunut. Kyse ei ollut myöskään siitä paljonpuhutusta kotikasvatuksen puutteesta: Kotonani niin jalkojen repiminen heinäsirkoilta kuin kiusaaminenkin olivat tiukka ei. Molempia tehtiin silti. Salassa, tottakai.

Olen jälkeenpäin pyytänyt anteeksi heiltä, joita itse kiusasin. Joistakin on jopa tullut kavereitani. Osaa ei ymmärrettävistä syistä ihan hirveästi ole napannut olla tekemisissä kanssani. Olen omalta osaltani myös antanut anteeksi heille, jotka kiusasivat minua. Se oli sitä poikien maailmaa, jonka itse silloin hyväksyimme.

Tämä ei tarkoita sitä, että haluaisin sen pysyvän sellaisena. Kiusaamisen pitäisi yksiselitteisesti loppua. Mitä nopeammin, sen parempi. Miten, en tiedä. Rakkaudella, Äiti-jutun perusteella suurempi huoli näyttäisi olevan koulun henkilökunnan tarve pestä kätensä kiusaamisesta kuin oikeasti lopettaa se.

Tälläistä leukojen louskutusta tämäkin kirjoitus vain on. Voisiko olla niin, että tarvitsemme tekijöitä pelkkien puhujien sijaan?