Tapailu eron jälkeen

Kuinka käsitellä eroa entisen kumppanin kanssa, kun erosta on kulunut vain vähän aikaa? Nimimerkki Peku lähestyi minua “Kysy Jevgeniltä” -boksin kautta seuraavalla kysymyksellä:

Kun on eronnut pitkästä parisuhteesta, onko hyvä käsitellä asioita kahdestaan mm. tapaamalla toisensa? Onko ylipäätään enää eron jälkeen hyvä tapailla toisiansa, varsinkin jos erosta on kulunut vain vähän aikaa? Vai olisiko viisaampaa jättää tapailu kokonaan pois, vaikka kumpikin haluaakin tavata toisensa?

Kiitos viestistä Peku! Tämä tuli “sopivaan” vaiheeseen, koska olen valitettavasti itsekin joutunut miettimään omalla kohdallani taas tätä samaa juttua. Tässä muutamia ajatuksia, joita on tullut mieleen:

Aluksi on hyvä miettiä, että mitä haluaa suhteelta tulevaisuudessa. Kun tiedät, mitä haluat kyseisen ihmisen kanssa, on helpompi päättää myös siitä, kannattaako teidän tavata ja millaisissa merkeissä se kannattaisi tehdä.

Haluatko, että pysytte hyvinä ja läheisinä ystävinä, haluatteko olla kavereita, vai riittääkö, että olette hyvänpäiväntuttuja? Vai haluatko, että suhteenne jatkuu ehkäpä vanha suola janottaa-tyyppisenä seksisuhteena, vaikka sen vakavampana suhteena se ei toimikkaan? Vai olisiko elämänne parempaa, jos ette jäisi toistenne elämään?

Jos haluaa syvempää ystävyyttä (ja ystävyysuhteet entisten kumppanien kanssa ovat usein loistavia, sillä toisen tuntee niin syvällä tasolla!), asioden läpikäyminen on tietysti hemmetin tärkeää, vaikka se pahalta usein aluksi tuntuukin. Muissa tapauksissa koen asioiden läpikäymisestä olevan kyllä hyötyä, mutta sen merkitys on vähäisempi.

Itse olen osassa suhteistani läpikäynyt asiota puhumalla eron jälkeen paljonkin entisen kumppanin kanssa. Osassa taas olemme jutelleet vähemmän. Lyhyellä aikavälillä, erityisesti heti eron jälkeen se, että on jättänyt juttelun pois, on tuntunut paljon paremmalta ja rauhoittavammalta. Eron jälkeen fiilikset ovat usein niin perseestä, ettei niitä ihan hirveästi tee mieli ruotia. Siinä mielessä juttelemattomuus ja tapailemattomuus tuntuu paljon paremmalta.

Pitkällä aikavälillä sen sijaan olen kokenut, että juttelu ja asioiden yksityiskohtainen läpikäyminen on todellakin ollut hyväksi. Vaikka olenkin edelleen väleissä kaikkien entisten tyttöystävieni kanssa, aidosti hyvät ja syvät suhteet ovat niihin ihmisiin, joiden kanssa tuli oikeasti läpikäytyä asioita ja nähtyä vaivaa. Eli sikälikin suosittelen asioista juttelua.

Se, miksi itse olen oppinut ehkä hieman varomaan liian pian eron jälkeen tapailua ja asioista juttelua on se, etten luota itseeni siinä, että osaisin tehdä oikeita päätöksiä. Voi esimerkiksi olla, että tiedän jostakusta ihmisestä eroamisen olevan oikeasti se järkevä päätös, mutta kaipaus ja toista kohtaan koetut tunteet saattavat olla silti yhä niin vahvoja, että sitä valahtaa takaisin jonkinlaiseen epämääräiseen tapailusuhteeseen, jonka tietää olevan pidemmän päälle haitaksi. Toki aina se ei ole, vaan kyseessä saattaa olla upean, uuden parisuhteen alku. Mutta nämä ovat tietysti tilannekohtaisia asioita.

Suosittelen tapaamista ja asioiden läpikäyntiä myös siksi, että eron jälkeen käydyt keskustelut ovat ehkäpä ihmiselämän kasvattavimpia. En usko saaneeni mistään muista keskusteluista enempää irti kuin näistä parisuhteen päättävistä “luurangot ulos kaapista” -tyyppisistä juttelutuokioista. Vaikka se, mitä näissä keskusteluissa nousee esiin tuntuu usein ihan hemmetin pahalta, niin ihmisenä kasvamisen ja parisuhdetaitojen oppimisen kannalta nämä keskustelut ovat täyttä kultaa. Eli vaikka tuntuisi pahalta, niin keskustele silti.

Keskustelu ja yhteydenpito voi olla tärkeää myös sille toiselle osapuolelle. Vaikka itse en kokisi, että olisi mitään keskusteltavaa, niin toinen voi kokea sen aivan eri tavalla. Se, että asiat saa käsiteltyä, on monesti todella tärkeää ihan mielenterveydellisestäkin näkökulmasta. Kun jokin tuntuu keskeneräiseltä, voi se rasittaa psyykettä aika paljonkin.

Se mitä näkee paljon, on erityisesti jätettyjen osapuolten toteuttama uhrimarttyyrikiukuttelu. Ajatellaan esimerkiksi että “koska tuo toi satutti mua näin kamalan paljon kun jätti minut, niin enpä kyllä todellakaan suo hänelle sitä keskustelua, josta hän voisi saada vapautumisen tunnetta”. Tai jotain vastaavaa.

Tuollainen fiilis on toki täysin luonnollinen ja ymmärrettävä, mutta kyllä itse koen, että sen mukaan toimiminen on aika mulkkua. Kyseessä on kuitenkin ihminen, jonka kanssa sinulla on ollut suhde, joka on ollut mahdollisesti hyvinkin tärkeä sinulle ja jonka hyvinvointi on toivottavasti edelleen sinulle tärkeää, siitä huolimatta, ettette olekaan enää yhdessä. Tässä valossa katsottuna koen, että kyllä ne kaikki rankatkin loppukeskustelut ja fiilikset on hyvä käydä läpi. Jos ei sitten itsensä, niin edes sen toisen vuoksi.

Itsekin kyllä suojaan itseäni erojen jälkeen tavalla tai toisella. Olen esimerkiksi huomannut, etten kestä kovin hyvin mitään myöhäisillan facebook-chättikeskusteluja. Paitsi että ne ovat rankkoja itsessään, myöhäisilta on ehkäpä se kaikkein vaikein ajankohda itselleni sellaisia käydä, sillä silloin on kaikkein herkimmässä tilassa. Mieluummin pyydän toiselta, ettei sellaisia chättäilyä tapahtuisi, vaan keskusteltaisiin myöhemmin jollain muulla tavalla. Mutta kyllä se jonkinlainen jälkipuinti silti tärkeää on.

Oman kokemukseni mukaan kaiken tämän jälkipuinnin käyminen on aluksi aivan hirveää, mutta myöhemmin, kuukausien tai vuosien kuluttua sitä on kyllä todella tyytyväinen, ettei jättänyt hommia roikkumaan. Itse olen jopa huomannut, että niissä tapauksissa kun “pistettä iin päälle” ei tule laittaneeksi, niin vuosien päästä kyseistä suhdetta ajatellessa koko suhteesta on vähän epämääräinen fiilis: mitähän siinä oikein kävi, mikä johti eroon, milloin se oikestaan loppui? Itse koen, että sellaisen selkeän päätöksen saaminen on kyllä sen arvoista, että käy muutamia todella vaikeita hetkiä läpi.

Eli omasta puolestani todellakin suosittelen puhumista. Se on rankkaa eikä sitä huvita tehdä, mutta se on kyllä sen arvoista. Ja jos suora keskusteleminen tuntuu aluksi liian vaikelta, niin suosittelen esimerkiksi kirjeiden kirjoittamista. Niissä on se hyvä puoli, että molemmat osapuolet saavat muotoiltua sanottavansa rauhassa ja voivat näin saada keskustelusta paljon enemmän irti.

Siihen, kannattaako eron jälkeen tapailla toisiaan, en sano juuta enkä jaata. Olen nähnyt eronneita pariskuntia, joiden kohdalla yhdessäolo jatkuu erinomaisena ystävyytenä, olen nähnyt pariskuntia joiden yhdessäolo perustuu siihen, että toisinaan vanha suola kovasti janottaa ja pariskuntia, joille yhdessäolo tekee enemmän hallaa kuin hyvää. En koe, että mikään näistä olisi sen oikeampi tai väärempi ratkaisu.

Jos toista haluaa katsella, upeaa. Jos ei halua, ei siitäkään pidä kokea huonoa omatuntoa. Nämä ovat sen verran hankalia asioita, etten näe kovin järkeväksi muodostella ideaaleja siitä, kuinka tilanteessa tulisi toimia tai kuinka joku “kypsä ihminen” siinä toimisi. Se mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Siksi onkin ehkä hyvä kokeilla miltä mikäkin tuntuu ja valita se ratkaisu, joka tuntuu parhaimmalta.

Rakkaudella,

Jevgeni

ps. Olen aikoinaan kirjoittanut “Selviä erosta” -kirjan, josta on kovasti tykätty. Mikäli eron käsittely on elämässäsi ajankohtaista, niin tätä kannattaa kuulemma vilkaista :–)