Hei! Tänään tekee mieli kirjoittaa haitallisten tapojen vähentämisestä.
Aihe lienee epämiellyttävän tuttu meille jokaiselle. Joku kamppailee tai on kamppailut vaikka röökin tai alkoholin kanssa. Joku taas liiallisen tietokoneella notkumisen kanssa. Joku on jäänyt televisiokoukkuun, joku sohvalla makoiluun ja liikunnan välttelyyn. Ja niin edelleen.
Tämä ei sitten ole mikään moralisointipostaus! Minua ei ole koskaan vaivannut se, mitä muut ajallaan tekevät, enkä väheksy asiaa tippaakaan. Jokaisella meistä on taistelumme, eikä ole mielestäni kenenkään muun asia moralisoida muiden tekemisiä.
Päinvastoin, terapeuttina on varsin tärkeää suhtautua ihmisten elämäntilanteisiin ja niihin liittyviin ”paheisiin” ymmärryksellä.
Tämän tekstin keskeinen sanoma tulee liittymään siihen, että ennakkoon todella vaikeilta ja kivuliailta vaikuttavat muutokset eivät lopulta sitä usein edes ole.
Mikäli tämä tuntuu provosoivalta siksi, että kutsun taisteluasi kivuttomaksi, niin toki, onhan se. Ilman muuta erilaisten addiktioiden ja muiden ikävien tapojen kanssa taistelu on ihmisen elämän suurimpia haasteita. Ei ole tarkoitus väheksyä sitä.
Lisäksi omassakin elämässäni todellakin on vielä muutamia ”selvittämättömiä asioita” näihin teemoihin liittyen. Taisteluja, joita ei todellakaan ole vielä voitettu!
Siksi oikeastaan kirjoitan tätä tekstiä. Muistutuksi ensisijaisesti itselleni. Muistutuksesi siitä, että vaikka monia ”paheita” on vielä voitettavana, niin todella monia on tullut myös voitettua.
Niistä toki varsin moni myös sellaisia, joita ei olisi itse pitänyt koskaan alunperinkään aloittaa. Eli ihan itsehän sitä on itselleen kuoppaa usein kaivanut. Kyllä ihminen on monessa asiassa itselleen se pahin vihollinen.
Kokemuksiani haitallisista tavoista luopumisesta
Olen itse niitä tyyppejä, jotka ovat eläneet tähän astisen elämänsä melko täysillä. Kaikenlaista on tullut tehtyä ja kokeiltua! Elämän erilaiset ilot ja varsinkin hedonistiset nautinnot ovat lähellä omaa sydäntäni.
Sanon tämän siksi, etten vaikuttaisi sellaiselta tympeän spartalaiselta elämänhallintabloggarilta, joka haluaa kieltää itseltään (ja muilta) kaiken kivan.
Omat ”paheeni” ovat yleensä liittyneet ensisijaisesti nautintoaineisiin. Viisi VAHVAA kuppia kahvia päivässä. Nikotiinipussi jatkuvasti huulessa. Ja muuta vastaavaa. Myös fyysiseen laiskuuteen ja saamattomuuteen liittyvät hommat ovat aina viehättäneet. Helposti on tullut vietettyä esimerkiksi 12 tuntia päivässä tietokoneella notkuen ja youtubea ja uutisia selaten sekä tietokonepelejä pelaillen.
Tuo nyt ei todellakaan ole mikään tyhjentävä lista, mutta koska elämme edelleenkin tiukkapipoisessa yhteiskunnassa, niin eihän näistä asioista voi kovin rehellisesti puhua. Moralisoija-Mattimervit liihottelevat paikalle sen verran nopeasti!
Varsinainen paheiden aihe ja laatu on tässä tekstissä tosin pitkälti sivuasia. Nyt itse aiheeseen.
Kaikesta nautinnonhalustani huolimatta olen aina lopulta arvottanut terveyden ja suorituskyvyn korkeammaksi kuin ”arjen pikku nautinnot”. Ja siksi kaikenlaisiin paheisiin liittyen on aina lopulta tullut se fiilis, että ”ei tätä loputtomiin kyllä pitäisi jatkaa”.
Samalla haitallisten tapojen vähentämistä tai lopettamista on aina pitkittänyt turhankin paljon. Syynä se, että etukäteen on olettanut sen jotenkin paljon todellista vaikeammaksi. Mielessä on pyörinyt esimerkiksi tällaisia ajatuksia:
- ”No mistä mä sitten saan nautintoa mun arkeen? Ei mua kiinnosta elää, jos on koko ajan ihan helvetin tylsää ja ikävää!”
- ”Pahinta on tylsyyden tunne ja mulla on muutenkin usein tylsää. Kamala ajatella, että miten tylsää tulee olemaan, jos vielä tämänkin lopetan!”
- ”Jos mä nyt tän lopetan, niin saletisti haluan korvata sen jollakin muulla, joka voi lopulta olla tätä nykyistä pahetta haitallisempi juttu…”
- ”No onko kavereidenkaan kanssa ajan viettäminen sitten enää niin kivaa, jos ei voida harrastaa yhdessä pahetta X…?”
Ja niin edelleen. Oli siis ennakko-oletus, että paheensa lopettamalla elämän miellyttävyys vähenee ja kärsimys lisääntyy! Toki on myös ollut tietoinen siitä, että kärsimys lisääntyy todennäköisesti suhteellisen lyhyeksi ajaksi. Mutta siltikin, eihän sellaista ole ihmisenä lähtökohtaisesti halukas kokemaan.
Evoluutio on valmistellut meidät välttelemään ikäviä asioita tässä ja nyt. Luonnossa on ollut tärkeämpää selvitä tästä päivästä. Ei miettiä sitä, mitä tapahtuu ehkä joskus vuosien päästä. Ei siten ole mikään ihme, että mietimme paljon sitä, mitä tapahtuu joko nyt tai ihan kohta. Jos ihan kohta tapahtuva asia vaikuttaa lisäävän kärsimystä, niin tietenkin haluamme välttää sitä!
Tässä onkin tärkeää pyrkiä näkemään luonnollisen ajattelumme ohitse. Se, että koemme tuskaa nyt, voi suoda meille paljon paremman elämän pidemmällä aikavälillä.
Kuinka kauan luopumisen tuska on sitten oikeasti kestänyt?
OK. Jossain kohdassa sitä on kaikkien pohdiskelujen jälkeen lopulta aina sisuuntunut. Joko lähtenyt vähentämään jotakin pahettaan, tai lopettanut sen heti seinään. Olen itse käyttänyt aktiivisesti molempia strategioita.
Omalla kohdallani seinään lopettaminen on lopulta ollut kokonaisuudessaan kivuttomampaa. Kunhan alkushokista on ensin selvinnyt. Toki kaikissa tapauksissa tämä ei ole mahdollista. Eikä näitä sanoja tule ottaa muutenkaan minkäänlaisina suosituksina.
Se, mitä lopettamisesta on seurannut, on vaihdellut kerta toisensa jälkeen:
- Joskus lopettamisen seuraamukset ovat olleet juurikin niin pyllystä, kuin odotin. On ollut ikävää ja tylsää, kun ei pääse harrastamaan pahettaan.
- Joskus tilanne on ollut ikävähkö, mutta kuitenkin varsin siedettävä.
- Joskus taas lopettaminen ei yllättäen ole edes tuntunut yhtään missään! Näissä tilanteissa sitä on aina päätynyt ihmettelemään, että mitä ihmettä minä etukäteen edes oikein jännitin?
Kaikissa tapauksissa kuitenkin yhdistävän tekijänä on ollut se, että ”alkushokki” on kestänyt paljon lyhyemmän aikaa kuin etukäteen kuvitteli. Yleensä ihan vain muutamia päiviä. On saattanut olla kiukkuisuutta, päänsärkyjä, vetämätöntä oloa ja sen sellaista.
(Tosin todettakoot nyt, että en ole koskaan käyttänyt mitään oikeita huumeita tai ollut addiktoitunut vaikkapa alkoholiin. Näiden tapauksessahan shokki elimistölle on ilmeisesti oikeastikin ajoittain niin kova, että voi olla jopa vaarallinen. Omassa tapauksessani paheet ovat olleet luokkaa ”nikotiinipussi”, ”energiajuoma” tai vastaavaa).
Pointti yrittää nyt olla tämä: olen etukäteen mieltänyt lopettamisen pahemmaksi asiaksi, kuin mitä se on lopulta ollutkaan.
Muutama päivä vähän ikävämpää oloa on siltikin vain muutama päivä ikävämpää oloa. Jaelämä nyt on muutenkin jatkuvasti monella tavalla vähän ikävää (arjen vaatimukset…). Joten ei tämä kovin suuri lisäys siihen kokonaisuuteen ole ollut.
Muutaman päivän kuluessa on yleensä alkanut myös näkymään muutoksen positiivisia vaikutuksia. Esimerkiksi nikotiinipussien tai energiajuomien lopettamisen jälkeen jo muutamassa päivässä rupesi tulemaan esiin se ”luonnostaan energinen” olo, kun kehon kemiat rupesivat palaamaan ennalleen. Tuli yhtäkkiä kykyä esimerkiksi urheilla enemmän ja nukkua paremmin.
Sosiaaliset ympäristöt ohjaavat paheiden ylläpitämiseen (vaikka vastuu onkin pohjimmiltaan omamme)
Kaikkein vaikeinta paheista luopumisessa on ollut niihin liittyvä sosiaalinen puoli. Erityisen suuri ongelma tämä oli itselleni sokerin kohdalla. Minähän rakastan herkkuja, mutta en rakasta sitä, että muutun punkeroksi. Se taas käy minulta valitettavan helposti. Nuorena olin hoikka kuin mikä, mutta ne ovat menneitä aikoja ne.
Sokerin lopettaminen oli uskomattoman vaikeaa sen vuoksi, että herkkuja on tarjolla melkolailla nonstoppina ja joka paikassa. Jos et itse osta kaupasta, niin saat niitä kannettuna tarjottimella eteesi lähes kaikissa sosiaalisissa tilanteissa. Ja koska mitään absolutisti-elämää en itse halua elää, niin aina välillä niitä tuli otettua. Ja kyllähän sitä tietää mitä käy, kun ”polttaa bileissä sen yhden röökin”. Tai tässä tapauksessa syö sen yhden täytekakkusen. Kohta putki on taas päällä.
Nykyään tuokin haaste on onneksi pitkälti taklattu. Lopputulemana on se sama, mikä kaikkien muidenkin paheiden kohdalla on tullut: fiilis siitä, että ”ei tämä ilman [pahetta X] eläminen ole edes sen tylsempää”.
Ei ole sitä kärsimystä, minkä etukäteen aina mieltää tulevaksi. En kärsi, vaikka en saa suuhun iltaherkkujani. Sen sijaan olen asian suhteen yllättävän ok. Ihan perus sokeriton iltapala riittää, eikä se herätä sen erityisempää harmistusta tai ”puutteen tunnetta”.
Ja bileissä taas voin laiduntaa herkkupöydän äärellä niin paljon kuin vain ikinä haluan, koska kotirutiinini ovat nykyään niin vahvoja, että kotiin herkkuja ei tule ostettua. Putki ei lähde päälle. Näin pääsen yhdistämään molemmista maailmoista ne hyvät puolet. Kodin ulkopuolella pääsee välillä nauttimaan, koska kotona elää skarpisti. Ihan ok tasapaino!
Paheista luopuminen edellyttää sitä, että elämässä on riittävästi muutakin sisältöä
Kaikkein vaikeinta tuntuu olevan sellaisista haitallisista tavoista luopuminen, joiden tilalle ei saada mitään muuta. Tämä on noussut esiin esimerkiksi tilanteissa, joissa on vaikkapa pyrkinyt vähentämään tietokoneella roikkumista ja pelien pelaamista. Ei ole riittänyt, että tietää muutoksen järkeväksi, jos tilalle ei ole tarjota muuta yhtä mielekästä tekemistä!
Jos on vaikka aiemmin pelannut päivässä monta tuntia, niin mitä niillä vapautuneilla tunneilla sitten tekisi? Ja millä sellaisella ne täyttäisi, joka on edes läheskään yhtä kivaa kuin vaikkapa ne tietokonepelit?
Tämä on vaarallinen tilanne, koska usein ihminen etsii aiemman paheensa tilalle vai jonkin toisen, yhtä haitallisen paheen. Tai jopa vielä haitallisemman! Siksi tällaiset asiat voikin olla kannattavaa pohtia läpi etukäteen. Jos olen esimerkiksi ennen pelannut neljä tuntia päivässä ja nyt vähentänyt sen tuntiin päivässä, niin mitä teen kolmen tunnin ajan? Jos täytettä ajalle ei keksi, helposti sortuu takaisin vanhoihin rutiineihin.
Haastavia juttuja nämä kyllä monesti ovat. Mutta onneksi eivät ihan niin haastavia, kuin mitä itselleen etukäteen on monesti vakuutellut. Tsemppiä kaikille vastaavien hommien parissa kamppaileville!
Rakkaudella,
Jevgeni
