Jokainen ihminen tarkkailee itseään sosiaalisissa tilanteissa. Olemme kiinnostuneita siitä, kuinka hyvin pärjäämme. Se on normaalia, se on inhimillistä, se on ymmärrettävää.
Sopiva määrä suoriutumisensa tarkkailua johtaa parempaan suoriutumiseen, sillä ei ole järkevää ”tehdä ihan mitä sattuu” tai ”puhua ihan mitä tahansa sylki suuhun tuo”.
Oman suoriutumisensa tarkkailussa tulee kuitenkin varsin nopeasti vastaan piste, jossa se kääntyy tarkoitustaan vastaan. Sen sijaan että itsemme tarkkaileminen parantaisi suoriutumistamme, se alkaakin huonontamaan sitä. Toimintamekanismi on pohjimmiltaan yksinkertainen:
Ihmisen huomiokenttä toimii ”nollasummapelin” periaatteella. Kun kiinnitämme huomiota yhteen asiaan, meille jää vähemmän huomiota muihin asioihin suunnattavaksi. Kun tarkkailemme itseämme ja omaa suoriutumistamme, emme pysty tarkkailemaan kunnolla esimerkiksi sitä, mitä käynnissä olevassa keskustelussa tapahtuu.
Sosiaaliset tilanteet ovat muutoinkin varsin paljon ärsykkeitä sisältäviä. Tilanteet pitävät sisällään paitsi keskustelun osapuolten puheen sisällön, niin myös äänensävyt, eleet sekä kaiken taustainformaation, jota tilanteeseen liittyy. Siis esimerkiksi osapuolten väliset suhteet sekä eri henkilöiden mahdolliset tavoitteet ja positiot esimerkiksi neuvottelutilanteessa. Aivojen tiedonkäsittelyn näkökulmasta vuorovaikutustilanteissa on paljon prosessoitavaa!
Kun siirtämme huomiotamme pois itse tilanteeseen liittyvästä informaatiosta ja kohdistetaan huomio sen sijaan itseemme, niin tärkeää informaatiota jää prosessoimatta. Pahimmillaan emme edes oikein kuule, että mitä toinen osapuoli juuri sanoi! Olemme niin syvästi ”oman päämme sisällä”.
Mikään tästä ei toki ole uutta tai yllättävää. Varsinkin sosiaalisesta ahdistuneisuudesta kärsivät ihmiset tiedostavat ongelman vähän liiankin hyvin. Tärkein kysymys lieneekin se, että kuinka sitä liiallista itsensä tarkkailua voisi sitten vähentää?
2 keinoa liiallisen itsensä tarkkailun vähentämiseksi
Tässä tekstissä haluan nostaa esiin kaksi keinoa. Kumpikaan niistä ei ole mikään taikapilleri, sillä nopeatehoisia ja helppoja taikapillereitä ei tässäkään aiheessa ole tarjolla. Kuten aina, aikaa ja vaivaa tarvitaan, jotta näistä pystyisi hyötymään.
Keino #1: Tilanteen hidastaminen ja kysymysten esittäminen
Kun aikoinaan kärsin sosiaalisesta ahdistuksesta, olin itsekin kipeän tietoinen siitä, että sosiaalisissa tilanteissa pitäisi keskittyä itsensä tarkkailemisen sijaan niihin muihin ihmisiin. Valitettavasti tieto itsessään ei vielä asiaa ratkaissut, vaan käynnisti pikemminkin paradoksaalisen reaktion. Koska tiesin, että itseään ei pidä koko ajan tarkkailla, niin ajatukset ajautuivat jatkuvasti tietenkin itsensä tarkkailemiseen:
”Voi ei, nyt jännittää, mutta en saa missään tapauksessa ruveta ajattelemaan itseäni ja reaktioitani! Voi ei voi ei voi ei, ajattelen taas itseäni!”
Tämä sitten vuorostaan johti hätäilyn lisääntymiseen:
”Äähh, taas mä mietin itteäni ja on mennyt puolet keskustelukumppanin sanomisista ihan ohi!”.
Ja tuo vuorostaan johti siihen, että stressitasot lisääntyivät ja oma toimintakyky huononi entisestään. Kyseessä oli ikävä, kielteinen kierre.
Ajan myötä opin jonkinlaisen keinon tuon kierteen pysäyttämiseksi. Nimittäin tilanteiden hidastamisen. Jos huomasin, että olin ajautunut taas omiin ajatuksiini ja siksi tahtomattani ohittanut toisen osapuolen puheen osia, niin se ei ollut mikään ongelma. Pystyin nimittäin aina palaamaan keskustelussa taaksepäin. Se onnistui esimerkiksi näin:
”Hei, sori, mä jotenkin olin hetken omissa ajatuksissani. Voisitko toistaa ton viimeisimmän, kun se meni multa ohi.”
”Ootas, sori, pystytkö vielä sanomaan tuon asian uusiksi, tuli hetkeksi jokin ajatusjumi.”
Tuokin tuntui aluksi hieman vaikealta, koska tuon sanominen nolotti. Ajattelin, että on noloa, jos ei ole koko ajan korva tarkkana. On noloa, että epäonnistuu niinkun helpossa asiassa kuin pelkässä kuuntelemisessa! Mutta ihan inhimillistähän se lopulta on. Sellaista tapahtuu vähän kaikille.
Kun lopulta tämän ”tilanteen hidastamisen” opin, niin stressi omiin ajatuksiin ajautumisesta väheni merkittävästi.
Keino #2: Luottamus siihen, että pärjää, vaikka itseään ei tarkkailisikaan
Miksi edes mietimme itseämme silloin, kun olemme muiden ihmisten seurassa? Tietenkin siksi, että uskomme sillä tavoin parantavamme suoriutumistamme. Tarkkailemme ikään kuin sitä, kuinka hyvin onnistumme seuraamaan sosiaalista normistoa ja ”tilanteen sääntöjä”. Tausta-ajatuksena taitaa olla se, että jos itseään tarkkailee, niin huomaa ajoissa mahdolliset virheet ja pystyy välttämään ne, jolloin itseään ei tule nolattua.
Tehokkain ”vastamyrkky” tälle itsensä tarkkailun tarpeelle on se, että kykenee luottamaan siihen, että pärjää tilanteessa ilmankin itsensä tarkkailemista. Jos tiedän, että pärjään joka tapauksessa, niin minun ei tarvitse varoa virheiden tekemistä.
Tämä on toki paljon helpommin sanottu, kuin tehty. Jos ihminen luottaisi itseensä ja kykyihinsä jo lähtökohtaisesti, tuskin hän olisi ajautunut itsensä tarkkailemisen kierteeseen alunperinkään. Itseluottamuksen lisäämisessä voi kuitenkin auttaa muutama pieni ajatus:
Pikkuvirheillä ei juurikaan ole merkitystä: Virheitä ei tarvitse tarkkaila niin kovasti siksi, että useimmat tekemämme sosiaaliset virheet ovat mittaluokaltaan todella pieniä. Niin pieniä, ettei niitä edes tohtisi oikeastaan virheiksi kutsua! Se, että vähän sekoilemme sanoissamme, jäädymme hetkellisesti tai sanomme jotakin lievästi hassua, on niin arkista, ettei se edes kiinnosta ketään muita kuin meitä itseämme.
Ihmiset antavat pikkuvirheet joka tapauksessa anteeksi: Mitä oikeastaan odotamme tapahtuvaksi, jos teemme virheitä? Syttyykö taivas tuleen ja maa vajoaa jalkojemme alta? No ei. Se mitä tapahtuu on se, että toinen osapuoli kohauttaa olkiaan ja jatkaa, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hyvä jos edes huomaa virheemme. Todennäköisesti ei huomaa.
Kun kokonaisuus toimii, yksityiskohdilla ei ole juurikaan merkitystä: Useimmat ihmiset, jopa ne sosiaalisesta ahdistuneisudesta kärsivät, selviävät useimmista sosiaalisista tilanteista varsin hyvin. Mahdolliset virheet, joita he vuorovaikutuksessaan tekevät, ovat merkittävyydeltään todella mitättömiä. Pääasiassa tilanteet taas sujuvat oikein hyvin riippumatta siitä, tarkkailevatko he itseään vai eivät. Pikkuvirheitä saa tehdä ja niitä tekevät ihan kaikki, myös sosiaalisesti todella pätevät henkilöt. Jos kokonaisuus sujuu, niin virheillä ei ole juuri mitään merkitystä.
Sosiaalisesti ahdistuneet henkilöt ovat muutenkin usein varsin virhekeskeisiä ja täydellisyyteen pyrkiviä. Vaativia itseään kohtaan. Eivät toki kaikki, mutta varsin monet. Siksi koen tärkeäksi muistuttaa, että virheiden merkitys sosiaalisessa kanssakäymisessä on keskimäärin paljon pienempi, kuin miltä se saattaa itsestä tuntua. Minusta melkein koko sana ”virhe” tuntuu tässä yhteydessä liian painokkaalta ja liiallisen vakavalta.
Voimme siis keskimäärin luottaa siihen, että pärjäämme riittävän hyvin, sillä a) muut eivät huomaa virheitämme, b) eivät välitä niistä, c) antavat ne anteeksi ja d) ymmärtävät, että pikkuvirheet eivät pilaa kokonaisuutta. Tämä vuorostaan viestii siitä, että itsensä tarkkailemiselle ei ole palavaa tarvetta.
Mikäli sosiaalisen ahdistuinesuuden vähentäminen tuntuu ajankohtaiselta, suosittelen vahvasti Itsevarmuus -eroon sosiaalisesta jännittämisestä -verkkokurssia. Se lienee laajin suomenkielinen aihetta käsittelevä kurssi, joka on saanut varsin myönteisiä arvioita sille osallistuneilta.
Rakkaudella,
Jevgeni
