Uutiset tiesivät kertoa, että eilen keskuudestamme on poistunut Jane Goodall, käyttäytymistieteilijä, joka on tullut tunnetuksi työstään simpanssien parissa. Kuoli luentomatkallaan luonnollisista syistä 91-vuotiaana. Saappaat jalassa!
Haluan kirjoittaa muistoksi muutaman rivin, sillä hän oli paitsi ihmiskunnan sankari, myös minun henkilökohtainen lapsuuteni sankari.
90-luvulla mummolassani näkyivät telkkarista Discovery sekä Animal Planet -kanavat. Katsoin niitä todella paljon, samalla kun kuuntelin mummoni ja alkoholisti-vaarini riitelyä viereisessä huoneessa. Luonnon ihmeet rauhoittivat ja toivat iloa.
Aika monessa ohjelmassa vilahti Jane Goodall. Toisissa nuorena, kenttätyössä simpanssien seassa. Toisissa jo vanhempana, vaikuttajana ja aktivistina.
Lapsuuteni pitkäaikainen toiveammatti oli biologi. Jane taas oli ensisijainen (joskaan ei ainoa) syy sille, miksi sellaiseksi halusin. Biologia minusta ei tullut, mutta tuli psykologi. Sattumaa tai ei, mutta minulle läheisin psykologian suuntaus on biologinen psykologia sekä evoluutiopsykologia.
Perinnöksi Jane ei jätä meille vain valtavan vaikuttavaa elämäntyötään, vaan myös esimerkin siitä, kuinka asioita voi edistää. Minusta Jane olisi hyvä esikuva monelle nykypäivänkin aktivisteista. Hän oli pragmaattinen, joustava. Ennen kaikkea hänellä oli rohkeutta olla jäämättä oman heimonsa vangiksi. Jane ei rakentanut siltoja pelkästään ihmisen ja eläimen, vaan ennen kaikkea ihmisen ja ihmisen välille. Tämänhetkinen maailma kaipaisi lisää Jane Goodalleja.
”If only we can overcome cruelty, to human and animal, with love and compassion we shall stand at the threshold of a new era in human moral and spiritual evolution ― and realize, at last, our most unique quality: humanity.”
Toivottavasti hänen taivaassaan on simpansseja.
Toivoo se poika, jonka elämää Jane inspiroi ja ilahdutti lähes 30 vuotta sitten.
