Kaikkein eniten minua kiinnostava aihe on itsevarmuus. Parhaat työni liittyvät itsevarmuuteen ja yritykseni Rohkeuskoulu pyörii pelkästään näiden aiheiden ympärillä. Ja kuten kaikissa töissä ja kiinnostuksenkohteissa, liittyy tähänkin se, että huomiotaan kiinnittää erityisesti aiheisiin, jotka ovat itselleen tuttuja ja tärkeitä.
Koska työskentelen itsevarmuuden ja epävarmuuksien parissa, näen tietysti kaikkialla ympärilläni näihin liittyviä asioita ja ilmiöitä. Ihmisten kanssa keskustellessani huomioni kiinnittyy väkisinkin (eikä tämä ole aina kivaa!) esimerkiksi sanamuotoihin ja ”rivien väleissä” mainittuihin teemoihin, jotka kielivät milloin mistäkin epävarmuudesta. Kun käsittelen melkein mitä tahansa aihetta, löydän siitä jonkinlaisen yhtymäkohdan näihin omiin aiheisiini.
Huomiokykyni on tässä mielessä hieman vääristynyt, aivan kuten kellä tahansa, minkä tahansa aiheen asiantuntijalla. Olkoot aiheemme mikä tahansa, näemme kyseiseen aiheeseen liittyviä asioita vähän kaikkialla. Tämä on tärkeä tiedostaa, jotta ei vahingossa katsoisi maailmaa liikaa vain ”omien linssien” kautta. Se, miten minä tai joku muu näkee maailman, ei ole sama kuin jonkun toisen tapa nähdä sama maailma.
Tästä ”asiantuntijan vääristymästä” huolimatta en lakkaa ihmettelemästä, miten yllättävän epävarmoja me ihmiset toistuvasti olemme. Vaikka yksilölliset erot ovat suuria, on jokainen meistä jatkuvasti enemmän tai vähemmän epävarma milloin mistäkin: ihmis- ja parisuhteistaan, kehostaan, töistään ja urastaan, itseilmaisustaan, pärjäämisestään, arvioiduksi tulemisesta ja VÄHÄN KAIKESTA. Olemme keskimäärin uskomattoman epävarmoja olentoja.
Tässä ei ole sinänsä mitään väärää tai häpeällistä. Olemme todella alttiita epävarmuudelle monista niin psyko-fysiologisista, kasvatuksellisista kuin kulttuurillisistakin syistä. Ei ole millään tavoin ”väärin” olla epävarma, sillä olemme ja elämme maailmassa, jossai itsevarmana oleminen on aidosti haastavaa ja usein jopa järjenvastaista.
Tänään haluan käsitellä erästä hieman kielletyn oloistakin aihetta. Se on yksi suurista syistä, miksi niin moni meistä on niin hemmetin epävarma. Korostan jo tässä vaiheessa, että seuraavaksi esiin nostamani asiat eivät ole tässä tapauksessa lausuttu väheksyvään tai ketään morkkaavaan sävyyn. Korostan tätä, koska aihe on tavallaan rankka ja henkilökohtainen ja on tietyssä mielessä asiatontakin nostaa sitä esiin.
Haluan nimittäin puhua koko yhteiskuntamme ja kulttuurimme laajuisesta pystyvyysvalheesta.
Pystyvyysvalhe: kulttuurimme tahaton hyökkäys itsetuntoa vastaan?
Taustoitan ensin hieman maailmaa, jossa elämme.
Elämme yhteiskunnassa, joka tietyssä mielessä vaatii meiltä aivan erilaisia asioita, kuin ennen. Ei enää riitä, että osaamme viljellä peltoa ja myydä markkinoilla lampaanvillaa. Nykymaailmassa pärjääminen, kaikkine teknologian tuomine helpotuksineenkaan, ei ole useimmille kovin helppoa. Työt – erityisesti kaikenlaiset asiantuntijuuteen viittaavat työt – ovat jatkuvasti haastavampia. Taso nousee kaikessa. Parisuhteissa ei enää riitä, että on suurinpiirtein siedettävä, vaan suhdettaan pitää osata hoitaa ja ymmärtää ihan uudella tavalla, muuten kumppani menee herkästi vaihtoon. Lasten kasvatuksen vaatimukset ovat menneet ihan uudelle tasolle. Ihmisten väliseltä kommunikoinnilta vaaditaan enemmän. Terve ja hyväkuntoinenkin pitäisi kuulemma olla.
Saamme jatkuvasti tietoa siitä, kuinka voisimme ja kuinka meidän suurin piirtein kuuluisi tehdä asiat paremmin. Tämä kaikki luo oivaa pohjaa erilaisille riittämättömyyden, joukkoon sopimattomuuden ja vääränlaisuuden tunteille.
Tässä ei ole sinänsä mitään uutta tai ihmeellistä. Ihminen on aina ollut altis tuntemaan itsensä ihan luuseriksi milloin mistäkin syystä. Aina on löytynyt joku meitä milloin missäkin vähän parempi ja taivampi ihminen, johon itseään voi kielteisellä tavalla verrata.
Nykyaika on kuitenkin nostanut tämän ilmiön ihan uusiin sfääreihin. Media, Internet ja muu massaviestintä tuo eteemme jatkuvasti kaikkein pystyvimpiä, kyvykkäimpiä ja älykkäimpiä ihmisiä. Ja taso nousee kaikessa yhä edelleenkin. Tämä on parhaiten ehkä urheilusta tuttu ilmiö. Jos vielä 10 vuotta sitten maailmanmestaruuteen riitti tietty tulos, nyt 10 vuotta myöhemmin samalla tuloksella ei pääse enää ehkä edes kärjen tuntumaan, sillä taso on noussut.
Ja nyt tulee oleellinen juttu: me saamme jatkuvasti kuulla onnistujista ja osaavista, mutta emme lähes ollenkaan altistu epäonnistujille ja perustaitamattomille peruspulliaisille. Näkökulmamme siihen, mikä on todellinen ihmisten ”keskitaso”, on usein todella vääristynyt.
Eikä kyse ole vain mediasta. Yhtä lailla tähän syyllistyy välitön ympäristömme. Samalla pääsemme päivän aiheeseen. Elämme nimittäin jatkuvasti ympäristössä, jota leimaa kollektiivinen ”pystyvyysvalhe”.
Pystyvyysvalheella tarkoitan sitä, että olemme jotenkin kollektiivisesti onnistuneet vakuuttamaan toisillemme, että olemme jotenkin ihan hemmetin osaavia, pysyviä ja kyvykkäitä. Emme useinkaan tunne itseämme sellaisiksi, mutta monet muut näyttäytyvät juurikin sellaisina hienoina, pystyvinä ja älykkäinä ihmisinä. Erityisestä tämä näkee asiantuntijatöissä ja ehkä uramaailmassa muutenkin:
Työskentelemme ympäristöissä, jotka ovat täynnä kaikenlaisia huippusuoriutujia, koulutettuja eri alojen huippuammattilaisia, jotka tietävät hyvin, mitä tekevät. Kun sitten itse tiedostamme, että olemme keskimäärin aika pihalla, iskee pelko paljastumisesta. Sitä ollaan nykyään alettu kutsumaan huijarisyndroomaksi. Muut tietävät mitä tekevät, me itse taas emme.
Tähän haluan tuoda tähän hieman lohdullisemman, mutta tavallaan kielletyn näkökulman. Se nousee esiin jatkuvasti mielenterveystyössä, joka on niitä harvoja ympäristöjä, joissa ihmisiä voi kohdata ilman ”pystyvyyden naamariaan”. Se on harvoja ympäristöjä ja tilanteita, joissa ihmisen näkee aitona ja haavoittuvaisena itsenään, ilman, että hän pyrkii esittämään mitään.
JA AI ETTÄ ME OLEMME KESKIMÄÄRIN PIHALLA!
On melkeinpä hulvatonta (vähän sillä pelottavalla ja surullisella tavalla) huomata, kuinka valtavan iso osa meistä tuntee olonsa jatkuvasti milloin missäkin asiassa epävarmaksi, tyhmäksi, kyvyttömäksi ja riittämättömäksi. Pelottavaa taas on se, että ulospäin tämä ei näy ollenkaan. Ulospäin olemme kyvykkäitä ja pystyviä, sisältä epävarmoja ja hieman rikki.
Ja nyt päästään asian ytimeen. Kun muut näkemät meidän vahvat ja hienot puolemme, mutta ei sitä kaikkea sisäistä epävarmuuttamme, syntyy mielikuva, että ”vähän kaikki” ovat oikeasti kyvykkäitä ja asiansa hallitsevia ihmisiä ja vain minä itse taas tällainen ihan pihalla oleva peruspulliainen. Vain minä olen outo, heikko, epäonnistunut, huono, riittämätön, ihan paska, luuseri ja niin edelleen. Se, että useimmista muistakin tuntuu ainakin välillä tuolta, jää meiltä onnettomasti huomaamatta.
Kun sanon, että olemme keskimäärin ihan pihalla, en tarkoita, että olisimme sitä valtaosan ajasta, tai ettemmekö selviäisi vaikkapa työtehtävistämme tai vaikkapa lasten kasvatuksesta tai elämänhallinnasta. Kyllä me selviämme. Huomaamatta vain jää, että usein selviämme siitä juuri ja juuri, mutta sivustapäin näyttää silti siltä, että selviämme loistavasti. Kaikki tämä luo ympärillemme koko kulttuurin läpäisevää pystyvyysvalhetta. Vaikutamme keskimäärin paljon pystyvämmiltä, kuin oikeasti olemme.
Tämä on tärkeä ymmärtää henkilökohtaisen omanarvontunteen eli ”itsetunnon” säilyttämisen vuoksi. Itseään ei tule verrata siihen, miltä muut ihmiset vaikuttavat, sillä se on osin valheellinen kuva. Itseään tulee verrata (tai ei tule, jos pystyy olemaan vertaamatta, mutta vertailu on verissämme, emme ilmeisesti pääse siitä helposti eroon) siihen, mitä muut ihmiset todellisuudessa ovat: välillä todella pystyviä, välillä taas ihan uskomattoman pihalla. Olemme keskimäärin ihan okei. Emme enempää, emme vähempää.
Tätä on aidosti vaikea muistaa kun elää arkeaan, varsinkaan, kun liikkuu näissä ”pärjäävien ihmisten” piireissä. Kun katson LinkdInin (tiedäthän, Ura-Facebook, tällaisiakin on) uutissyötettäni, huomaan, kuinka muutaman vuoden takaiset koulukaverini postailevat urafacebookkinsa seinälle juttuja, joiden valossa he ovat uskomattomia huippuasiantuntijoita. Olisi vaikea kuvitella tälläkin hetkellä uutissyötteesäni näkyviä henkilöitä miksikään ihan tavallisiksi perustyypeiksi, ellen varsin tarkasti muistaisi, kuinka samat tyypit ovat vielä muutama vuosi sammuilleet opiskelijabileissä omaan oksennukseensa Onnela-yökerhon sohvan taakse.
Tämä kollektiivinen pystyvyysvalhe vääristää maailmankuvaamme mielenkiintoisella tavalla. Tavallaanhan se on jopa kaunista ja upeaa, että se saa meidät näkemään ihmiset todellisuutta mahtavammassa valossa. Kun tähän yhtälöön kuitenkin ottaa myös meille ominaisen taipumuksen heikkoon omanarvontunteeseen ja keskinäiseen vertailuun, on tällä todellisuutta mahtavammalla mielikuvalla ikävä vaikutus monen itsevarmuuteen ja jopa mielenterveyteen. Kun itseään vertaa itseään jatkuvasti ja kaikessa parempiin ihmisiin, voi itsestään ymmärrettävästi tuntua aika pieneltä.
Pystyvyysvalhe henkilökohtaisessa elämässämme
Millaisissa asioissa tai tilanteissa koet itse olevasi huonompi, riittämättömämpi tai vääränlaisempi, kuin mihin ehkä olisi aihetta? Millaisissa asioissa, aiheissa tai tilanteissa tunnet huonommuuden tunnetta muihin nähden?
Entä kuinka todellista tämä huonommuus on, jos sitä peilaa tätä tekstiä vasten? Oletko oikeasti jotenkin huonompi tai riittämättömämpi, jos ottaa huomioon, että elämme tällaisen pystyvyysvalheen leimaamassa ympäristössä?
Onko olemassa asioita, joiden tiimoilta voisit tuntea vähemmän riittämättömyyden tai huonommuuden tunnetta, mikäli pystyisit uskomaan, että me muutkin ihmiset olemme keskimäärin todella pihalla?
Rakkaudella,
Jevgeni