keskusteluihin osallistuminen

Keskusteluihin osallistuminen on monelle ujolle ihmiselle vaikeaa. Olen itse kamppailut aikoinaan tämän asian kanssa, kuten on moni tämän sivun lukijoistakin. Sain hetki sitten postilaatikkooni jälleen aiheeseen liittyvän kysymyksen:

“Luin blogiasi ja puhut hyvin itseäni kiinnostavista aiheista. Ensinäkin olen hyvin ujo ihminen ja ollut jo lapsuudesta asti. Lapsena en puhunut paljoa, sillä muut sisarukseni veivät kaiken huomion ja olivat aina huomion keskipisteinä. En ole itse saanut paljoa huomiota koskaan. Nyt haluan muuttua, mutta se on todella vaikeaa.

Olen sellaisten ihmisten seurassa, jotka ovat todella puheliaita ja minä kun en uskalla tulla mukaan keskusteluun niin jään aina ulkopuolelle. Minulle tulee aivan ahdistava tunne enkä sen jälkeen enää puhu ja istun vain hiljaa muiden seurassa. Minä niin haluaisin olla mukana keskustelussa ja puhua, mutta ujous vie voiton aina.

Välillä tuntuu etten uskalla puhua, koska pelkään etten ole tarpeeksi kiinnostava ja ettei kukaan kunnioittaisi tai kuuntelisi minua. Miten pääsisin mukaan keskusteluihin ja miten puhuisin ihmisten kanssa ilman ahdistavaa hiljaisuutta?”

Kiitos viestistä ja palautteesta! Kysymyksesi koskee hyvin monelle hyvin tärkeää aihetta. Toivottavasti vastauksestani on edes hieman hyötyä!

Asiat, joista meillä on vain vähän kokemusta, ovat lähes aina vaikeita

Ihan aluksi haluan mainita, että melkein kaikki “uudet asiat” ovat aluksi vaikeita. Totumme siihen, mitä teemme paljon. Opimme myös paremmiksi siinä, mitä harjoittelemme paljon. Jos harjoittelemme puhumista ja keskusteluihin osallistumista, opimme siinä todennäköisesti paremmiksi. Jos taas välttelemme sitä, totumme olemaan hiljaa, eivätkä keskustelutaitomme kehity.

Jos olemme koko elämämme ajan tottuneet saamaan muita vähemmän huomiota sekä kärsineet ujoudesta, on täysin luonnollista, että uudella tavalla toimiminen on aluksi todella, todella vaikeaa.

Sosiaaliset taidot, itsevarmuus ja keskustelutaidot ovat asioita, joita me kaikki treenaamme koko elämämme ajan. Niissä on myös helppoa kokea olevansa “huono”, sillä tulemme herkästi verranneeksi itseämme niihin ihmisiin, jotka ovat näissä asioissa todella taitavia. Samalla helposti unohdamme, että nämä taitavat tyypit ovat todennäköisesti treenanneet kyseisiä taitoja paljon meitä pidempään tai uutterammin!

Tärkeintä on halu kasvaa ja kehittyä. Ihailen suuresti jokaista, jolla tätä halua on. Nämä eivät ole helppoja asioita oppia, mutta sadat ja sadat miljoonat ihmiset oppivat niitä. Se taas lienee todiste siitä, että ne ovat opittavissa. Kuten mainitsen Eroon ujoudesta -kirjassani, ei tämä oppimisen polku ole kuitenkaan nopea, vaan opittavaa on monen vuoden ajalle. Ei siis kannata pettyä ja lannistua siitä, että alku tuntuu vaikealta ja tulokset pieniltä. Onnistumisia tulee, kunhan vain jaksaa kulkea eteenpäin.

Keskusteluihin osallistuminen: Mikä on sopiva määrä osallistumista?

Kirjoitat viestissäsi siitä, että päädyt lopulta vain istumaan keskusteluissa hiljaa, sillä sinua alkaa ahdistamaan. Muistan, kuinka tein aikoinaan toistuvasti samoin. Mahdollisesti eri syistä, mutta kuitenkin. Itse koin, että muut ovat minua parempia keskustelijoita ja siten heillä on “oikeus” olla äänessä, kun taas minun kuuluu olla hiljaa ja olla viemättä muiden tilaa. Samalla kuitenkin tunsin itseni huonoksi myös hiljaa olemiseni tähden. Koin paineita osallistua keskusteluihin, jotta en olisi se “outo ja hiljainen tyyppi”.

Tämä helpotti hieman, kun oivalsin, ettei ole olemassa mitään varsinaista “sääntöä” siitä, kuinka paljon keskustelussa pitää olla aktiivisesti mukana. On ihan yhtä hyväksyttävää olla äänessä paljon kuin aivan vähänkin. Outoa lienee lähinnä se, jos on äänessä aivan koko ajan tai ei ollenkaan. Kaikki näiden ääripäiden välillä lienee kuitenkin hyväksyttävää. Meillä kaikilla on hieman erilainen “sosiaalinen tyyli”, eikä vähäpuheisuudesta tarvitse tuntea huonoa omatuntoa. Et ole vähäpuheisuuden vuoksi sen huonompi, kuin kukaan muukaan.

Omalla kohdallani toinen tärkeä oivallus oli se, että ahdistuksen ja pahan mielen tarvitse automaattisesti tarkoittaa sitä, että minun pitäisi hiljentyä. Aiemmin olin toiminut siten, että jos minulle tuli syystä tai toisesta paha mieli, kävin hiljaiseksi ja mietiskeleväksi. Ei tehnyt mieli puhua. Tässä ei toki ollut mitään väärää tai outoa, mutta se ei ollut aina hedelmällistä varsinaisen tilanteen kannalta.

Myöhemmin havaitsin, että voin jatkaa keskusteluun osallistumista ahdistuksesta ja pahasta olosta huolimatta. Sellainen toki tuntui aika väkinäiseltä, mutta oli usein hyödyksi, sillä keskustelun jatkaminen johti usein nopeasti myös olon paranemiseen. Sitä ikään kuin huomasi, että kun keskustelu sujui, niin ahdistuskin väheni samalla. Päättelen tämän johtuvan siitä, että keskustelu ikään kuin “vie mukanaan” ja samalla oma paha oloni jää taka-alalle.

Tämä on toki helpommin sanottu, kuin tehty. Olen itse siitä onnekas kaveri, että pystyn toimimaan pahasta olosta huolimatta. Olen kuitenkin tavannut työssäni myös paljon ihmisiä, joille ahdistus luo eräänlaisen lukkotilanteen. Kun alkaa ahdistamaan, ei ihminen pysty enää ajattelemaan muuta kuin ahdistustaan, jolloin keskusteluun keskittyminen muuttuu mahdottomaksi.

Keskusteluihin osallistuminen: Kuinka osallistua enemmän?

Keskusteleminen on kuin polkupyörällä ajamista. Ennen kuin sitä oppii, se voi tuntua todella vaikealta. Kun sen taas kerran oppii, huomaa ihmettelevänsä sitä, kuinka ihmeessä sen on koskaan voinut kokea vaikeana.

Keskusteleminen on yksinkertaista. Yksi ihminen sanoo jotakin ja toinen vastaa siihen. Tätä peruskaavaa toistetaan loputtoman monta kertaa. Keskusteleminen on vuorotellen puhumista yhteisestä aiheesta. Näin siis teoriassa.

Käytännössä kuitenkin keskusteluamme voivat häiritä monet asiat, kuten erilaiset huolet tai kaikessa yksinkertaisuudessaan se, ettemme tiedä, mitä meidän milloinkin kannattaisi sanoa. Tätä aihetta käsittelen paljon jo aiemmin mainitussa Eroon ujoudessa -kirjassa.

Mitä heikommin olemme perillä siitä, kuinka meidän tulee missäkin keskustelutilanteessa toimia, sen pelottavampana tilanne voi näyttäytyä. Tätä voi verrata mihin tahansa muuhunkin taitoon. Esimerkiksi laskuvarjohyppy on ymmärrettävästi paljon pelottavampi ihmiselle, jolla on vain vähän hyppykokemusta. Sen sijaan tuhat hyppyä tehnyt konkari ei todennäköisesti tunne erityisemmin pelkoa, vaan lähinnä innostusta.

Tämä on onneksi ongelma, joka ratkaisee itse itsensä. Kunhan vain jaksamme huolistamme huolimatta osallistua keskusteluihin, tulemme keränneiksi kokemusta ja ymmärrystä keskustelutilanteista. Mitä enemmän näitä kertyy, sitä itsevarmemmiksi voimme itsemme tuntea. Itsevarmuus perustuukin tiedolle siitä, että pärjäämme kyseisessä tilanteessa.

Kaikkein ikävintä onkin yleensä tämän kokemuksen kerryttämisen aloittaminen. Keskustelutilanteet ovat vaikeimmillaan silloin, kun meillä ei vielä ole osaamista eikä kokemusta. Alussa tulee tehtyä myös ylivoimaisesti eniten keskusteluvirheitä. En kuitenkaan suosittele olemaan hiljaa vain siksi, että välttäisi virheiden tekemisen, sillä sellainen hidastaa kehittymistämme puhujina. Virheitä sattuu kokeneillekin keskustelijoille ja virheet myös saa hyvin anteeksi. Niistä ei siksi kannata tehdä itselleen sen suurempaa mörköä.

Tunnista kipupisteesi ja keskity niiden ratkaisemiseen

Keskusteluihin osallistuminen voi pelottaa kokemattomuuden lisäksi myös muista syistä. Esimerkiksi itselläni kyse oli puhevioista. En osannut lausua R- ja L-kirjaimia kunnolla ja pelkäsin puheeni olevan sen vuoksi epäselvää ja “noloa”.

Tämä pelko helpotti hieman, kun tajusin, että valtavan monella muullakin ihmisellä on puhevika, eikä se tunnu haittaavan oikein ketään. Jopa presidentti Tarja Halosella oli ärrävika, ja hän pystyi olemaan siitä huolimatta valtiomme johtaja! Tämän oivaltaminen vähensi myös omia pelkojani. Täysin ne tosin poistuivat vasta sitten, kun uutteralla harjoittelulla opettelin lausumaan ärrän ja ällän oikein.

On tärkeää tunnistaa ne spesifit syyt, miksi keskusteluihin osallistuminen pelottaa juuri sinua. Onko kyse puheviasta, itsensä nolaamisen pelosta, torjutuksi tulemisen pelosta, tylsältä vaikuttamisen pelosta vai jostain muusta? Mainitsetkin viestissäsi sen, ettei sinua kunnioitettaisi tai että sinua ei pidettäisi kiinnostavana. Myös muita mahdollisia pelkoja kannattaa pohtia, sillä kun ne on kerran tunnistettu, niihin voidaan alkaa etsimään myös ratkaisuja.

Valmistaudu keskustelutilanteisiin ja kysy helppoja kysymyksiä

Kun aikoinaan opettelin keskusteluihin osallistumista, sain paljon apua etukäteen tilanteisiin valmistautumisesta. Jos olin esimerkiksi menossa tapaamaan ystäviäni, päätin jo etukäteen “minimitavoitteet” illan keskusteluille. Päätin esimerkiksi sen, että illan aikana tulisin esittämään keskusteluissa ainakin kolme kysymystä sekä kertomaan kolme asiaa menneestä viikostani. Kun minulla oli tällainen selkeä suunnitelma, oli keskusteluihin osallistuminen helpompaa.

Tämä oli myös selkeästi tehokkaampaa kuin se, että ajattelin illanviettoon lähtiessäni vain epämääräisesti “puhuvani tänään tavallista enemmän”. Konkreettiset tavoitteet ikään kuin ohjasivat tehokkaammin oikeiden tekojen ääreen.

Keskusteluun osallistumisen harjoittelu – kuten mikä tahansa muukin harjoittelu – kannattaa aloittaa mahdollisimman pienistä asioista. Jos et uskalla puhua paljoa, voit ottaa paikkasi keskustelussa esimerkiksi pienten kysymysten kysyjänä. Kun muut puhuvat, esitä tarkentavia kysymyksiä kuten

  • mitä sitten tapahtui? Mitä siitä seurasi? Miten tilanne jatkui?
  • miltä se tuntui? Miten reagoit tilanteeseen? Entä miten muut reagoivat?
  • miltä jokin näytti/kuulosti/vaikutti?

Näin totut osallistumaan keskusteluun, muttet varsinaisesti joudu miettimään mitään sen kummempaa sanottavaa tai olemaan kovin paljoa huomion keskipisteenä.

Kiinnostavuus – Ketä kunnioitetaan ja kuunnellaan?

Kirjoitat myös pelkääväsi sitä, etteivät muut kuuntelisi ja/tai kunnioittaisi sinua sekä sitä, ettet olisi kiinnostava. Pelko on tietyssä mielessä ihan aiheellinen, sillä usein eniten ääneen pääsevät ja eniten “kunnioitusta” saavat juuri he, joilla on muiden mielestä mielenkiintoisia juttuja kerrottavanaan.

Tämä on asia, jonka moni kokee epäoikeudenmukaisena. Monia jopa vihastuttaa se, että “aina äänessä olevat tyrkyt” saavat eniten huomiota. Näin tämä kuitenkin on. Me ihmiset olemme laumaeläimiä, jotka kiinnittävät huomionsa hyvin tietyntyyppisiin asioihin. Sanavalmiit ja huomion keskipisteenä viihtyvät ihmiset tulevat aina saamaan enemmän huomiota kuin hiljaiset ja vetäytyvät. Tämä on kylmä tosiasia, jota voi vastustaa, mutta jonka vastustamisella ei lopulta saavuta mitään.

Oma valintani oli turhan vastustamisen sijaan opetella muutaman tempun tällaisten ihmisten pelikirjasta. Opettelin puhumista ja improa, opettelin heittämään vitsejä ja puhumaan kovemmalla äänellä ja opettelin puhumaan asioista, joista muutkin ihmiset haluavat puhua.

(Kun kerran puhuin tästä eräässä seurueessa, eräs paikallaolija totesi minulle, että olin tällä tavoin “pettänyt” ujot ja hiljaiset, sillä olin “lähtenyt äänekkäiden kusipäiden kelkkaan”. Itse en taas oikein osaa nähdä tätä asiaa jonkinlaisena hiljaisten ja äänekkäiden sotana. Minä haluan nauttia sosiaalisista tilanteista ja muiden ihmisten seurasta. Näin se tuntuu onnistuvan helpommin.)

Kyse lienee tässäkin lopulta sosiaalisten taitojen opettelusta. Mitä taitavampia puhujia olemme, sitä todennäköisemmin muut jaksavat kuunnella meitä. Kuulostaa ikävältä, mutta vaikea tätä on kiistääkään.

Mielestäni hiljaisia ja vetäytyviä ihmisiä ei tule mitenkään väheksyä, mutta näyttää olevan kylmä tosiasia, että hiljaisuudella ja vetäytyvyydellä ei pärjää kovin hyvin vauhdikkaissa keskustelutilanteissa. On täysin okei olla hiljainen ja vetäytyvä, mutta jos haluaa olla jotain muuta, vaatii se uusien taitojen opettelua.

Kuinka kehittyä kiinnostavammaksi keskustelijaksi?

Siitä, satummeko olemaan kiinnostavia keskustelijoita, ei kannata mielestäni ottaa liikaa paineita. Merkittävä osa ihmisten käymistä keskusteluista ovat sisällöiltään hyvin arkisia, eikä niihin osallistuminen vaadi erityistä kiinnostavuutta.

Toisaalta omaa “kiinnostavuuttaa” voi nostaa muutamalla helpohkolla keinolla. Oma lempikeinoni on se, mitä kutsun “renesanssi-neron asenteeksi”. Renesanssiajan mestarithan tunnettiin siitä, että he olivat monen eri aiheen asiantuntijoita. Asiantuntijoiksi meidän ei toki tarvitse alkaa, mutta on tärkeää, että meillä on laajat kiinnostuksenkohteet ja että olemme halukkaita juttelemaan mitä erilaisimmista aiheista.

Kaikkein puuduttavimpia ovat mielestäni “yhden asian ihmiset”. Jos ihminen ei osaa tai suostu puhumaan muusta kuin maahanmuuttopolitiikasta, feminismistä tai koiraharrastuksestaan, eivät hänen puheensa jaksa erityisen pitkään kiinnostaa. Tämä ei tarkoita, etteikö hänen aiheensa olisi itsessään kiinnostava, mutta harva arvostaa vain yhdestä aiheesta keskustelua. Keskustelut ovat sujuvimmillaan silloin, kun aiheet vaihtuvat melko tiuhaan, jolloin keskustelu tuntuu alusta loppuun tuoreelta ja kiinnostavalta.

(Tämä ei tarkoita, etteikö syvällisille ja pitkille, yhden aiheen ympärillä pyöriville keskusteluille olisi paikkansa. On kuitenkin osattava tunnistaa, milloin ihmiset kaipaavat kevyempää ja milloin syvällisempää keskustelua.)

Laajojen kiinnostuksenkohteiden lisäksi myös yleissivistys auttaa pärjäämään keskusteluissa. Mitä enemmän tiedämme, sitä enemmän on myös aiheita, joista osaamme jutella edes hieman. Syvää asiantuntemusta ei tarvita, sillä arkisissa juttuhetkissä ei ole kyse niinkään tiedonvälityksestä kuin yhdessäolosta. Lähtökohtaisesti ihmiset haluavat “jauhaa yhdessä paskaa” ja nauttia yhdessäolosta, eivät jäädä kiinni siihen, mikä on totta ja mikä ei.

Kun sinulla on paljon erilaista elämänkokemusta, on sinulla annettavaa keskusteluihin, jotka koskevat yleisiä elämän ilmiöitä. Kun sinulla on hyvä yleissivistys, on helppoa lähteä keskustelemaan melkein mistä tahansa, koska tiedät useista asioista edes vähän. Kun tunnet ajankohtaiset asiat, voit jutella niistä. Hyvä idea on esimerkiksi lukea aamuisin uutiset, niin tiedät mistä päivän aikana voi keskustella.

Toinen toimiva toimintatapa on kysymysten esittäminen. Kun esitämme kysymyksiä, ei meidän tarvitse olla itse esittämässä tai väittämässä mitään. Samalla pääsemme kuitenkin osallistumaan keskusteluun ja viemään sitä eteenpäin.

(On toki tärkeää, että kysymyksiä esittää mukavaan sävyyn, eikä pyri “haastamaan” toista keskustelijaa, sillä sellainen tekee keskustelusta usein raskasta ja epämukavaa. Ihmiset haluavat pitää hauskaa, eivät käydä hampaat irvessä jonkinlaista debattia.)

Esittämällä kysymyksiä kulloisestakin puheenaiheesta, tulemme tarjonneiksi muille mahdollisuuden puhua mielenkiintoisista aiheista ja sitähän ihmiset rakastavat. Ääneen pääsemistä ja sitä, että heidän sanomisistaan ollaan kiinnostuneita.

Erityisen paljon ihmiset tuntuvat pitävän siitä, että kiinnostus kohdistuu juuri heihin.

  • Mitä mieltä sinä olet tästä?
  • Millaisia kokemuksia sinulla on tästä asiasta?

Antamalla toiselle ihmiselle tilaisuuden puhua itsestään, teet itsestäsi todella kivan keskustelukumppanin! Samalla tulet siirtäneeksi valokeilan pois itsestäsi toiseen, jolloin sinulla ei ole samanlaista painetta sanoa mitään oivaltavaa ja kiinnostavaa. Pääset siten ikään kuin harjoittelemaan keskustelemista tilanteessa, jossa ei ole liikaa paineita.

Keskusteluihin osallistuminen vaatii harjoittelua ja epämukavuuden sietämistä

Tiedän tämän kuulostavan ankealta, mutta kuten melkein kaikessa muussakin, on tässäkin lopulta kyse vain harjoittelusta. Keskustelemaan oppii keskustelemalla. Ensimmäiset kerrat (tai kymmenet ja sadat ensimmäiset kerrat) ovat vaikeita ja hyvin epämiellyttäviä. Harjoittelun aloittamiseen kuuluu aina tiettyä tuskaa. Sitä ei voi välttää. Siksi on tärkeää pyrkiä omaksumaan jo alusta asti se asenne, että tuskan kohtaaminen ikään kuin kuuluu pakettiin.

Kulttuurimme on menossa yhä enemmän siihen suuntaan, ettei mikään saisi tuntua ikävältä, vaan meidän olisi oltava joka hetki hemmetin onnellisia. Omiin silmiini tämä vaikuttaa lapselliselta, vaikkakin ihanalta harhalta. Tuska kuuluu elämään eikä sitä pääse pakoon.

Harjoittelun ja tuskan kohtaamisen kautta pystymme kuitenkin ajan kanssa vähentämään tuskan määrää. Kun alussa ahdistavalta tuntunut keskustelu alkaa ajan kanssa sujumaan, tulee siitä kerta kerralta helpompaa ja vähemmän tuskaista. Lopulta tietyn taitotason saavutettuamme alamme saamaan keskustelemisesta tuskan sijaan iloa ja innostusta. Keskustelemisesta tulee jotain, mitä haluamme ja mitä odotamme.

Onnea ja menestystä harjoitteluusi!

Rakkaudella,

Jevgeni

Teksti “Keskusteluihin osallistuminen ujoudesta huolimatta: Kuinka oppia sitä?” on julkaistu