Miksi kiire lisääntyy jatkuvasti, vaikka meillä on vuosi vuodelta paremmat mahdollisuudet sen vähentämiseen? Siinä pulma, jota huomaan pohtivani jatkuvasti.
Me ihmiset olemme skarppi eläinlaji. Teemme tiedettä ja kehitämme teknologioita, joiden tarkoitus on parantaa elämäämme lukuisin eri tavoin. Yksi tärkeä esimerkki ovat teknologiat, joiden tarkoitus on säästää meiltä aikaa ja voimavaroja.
Ennen vaatteiden pyykkaamiseen sai kulumaan puolikkaan päivän. Nykyään siihen menee puoli tuntia, kiitos pesukoneen. Ennen imurointiin meni puoli tuntia. Nykyään puoli minuuttia, kun tyhjennämme robotti-imurista sen keräämät roskat. Samanlaisia esimerkkejä löytyy useimpien omista kodeista lukemattomia.
Sama ilmiö on läsnä niin työelämässä kuin esimerkiksi akateemisessakin maailmassa. Ennen tilastollisen analyysin tekeminen vaati päivien uurrastuksen. Nykyään siihen menee joitain tunteja, sillä SPSS-ohjelma laskee laskut puolestamme. Samanlaisia esimerkkejä löytyy loputtomasti.
Saamme tehtyä nykyään lähes kaiken nopeammin ja helpommin. Ihanaa, vai mitä?
Mitä vielä! Kaikista tällaisista keksinnöistä huolimatta olemme stressaantuneempia ja kiireisempiä kuin koskaan koko ihmiskunnan historiassa. Ilmiö on niin perverssi, että päätä huimaa. Miten tämä on edes mahdollista?
Suorittamisen eetos on Molokin kita, johon vapaaehtoisesti laskemme uhrimme
Yhtenä tärkeimmistä vaikuttimista alati kasvavan kiireen ja suorittamisen taustalla on tietenkin rakas työelämämme. Työelämässä me ihmiset olemme resurssi. Me teemme työtä, jonka tarkoitus on tuottaa yhteiskunnalle hyödykkeitä ja omistavalle luokalle tuloja.
Työnantajat ja työnjohtajat pyrkivät tehostamaan ihmisresurssin käyttöä, mikä on heidän näkökulmastaan tietenkin järkevää. Jos työntekijästä saa enemmän tehoja irti, työntekijä tuottaa enemmän rahaa. Näin ollen ei ole järkevää, että erilaisten teknologioiden avulla säästynyt aika käytettäisiin siihen, että työntekijä voisi ottaa vähän rennommin. Päinvastoin, säästyneellä ajalla voi tehdä lisää töitä.
Mutta ei nyt heittäydytä vihaisiksi kommareiksi. Työnantajat eivät ole suinkaan ainoita, jotka ajattelevat näin. Me yksilöt nimittäin teemme samaa ihan vapaaehtoisesti.
Tähän meitä ajaa pärjäämisen halu. Tiedostamme, että maailma on kova paikka, jossa pärjääminen vaatii kovaa vaivannäköä. Pitää kehittää itseään, pitää opiskella. Sama pätee myös itsestään huolehtimiseen. Jos haluaa olla terve, pitää kuntoilla. Jopa viihtymisestä on tullut suorittamista. Netflix ja youtube ovat niin täynnä kiinnostavia leffoja ja videoita, että jotkut katsovat niitä jopa pikakelauksella, jotta niitä ehtisi ahmia enemmän. Käyttöä vähäiselle ajallemme siis löytyy yllin kyllin.
Eikä siinä mitään. Saahan sitä itseään kehittää, sillä se on paikoin ihan kivaakin hommaa. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, ettei mikään tunnu olevan tarpeeksi. Vaikka kuinka hikoilemme, niin aina pitäisi näennäisesti ehtiä enemmän. Molokin kita odottaa uhrejamme, eikä se ole koskaan kylläinen.
Kuka vetää rajat jatkuvalle suorittamisen tarpeelle?
Yksilön kannalta ongelma on se, että jatkuvalle suorittamisen tarpeelle on todella vaikeaa sanoa ei, nyt saa luvan riittää, perkele.
Työelämä on tästä paras esimerkki. Jos työntekijä uskaltautuu vetämään sinänsä terveet rajat ja alkaa ottamaan töissä rennommin, alkaa syyllistäminen ja uhkailu. Kollegat syyllistävät laiskottelijaa siitä, että hänen toimintansa vuoksi he joutuvat hikoilemaan entistä enemmän. Pomo taas muistuttaa, että kukaan ei ole korvaamaton ja tehokkaampia työntekijöitä olisi ovella jonoksi asti.
Sama kilpailu näkyy myös akateemisessa maailmassa. Jos et suostu kusetuspalkalla tutkimusassistentiksi, niin joku muu nuori ja nälkäinen opiskelija kyllä suostuu. Akateemisessa maailmassa raha on vieläpä niin tiukassa, että itsensä ja jaksamisensa rajat joutuu ylittämään jatkuvasti, jotta voisi saada edes hillityn kokoisen palkan. Monesti ei sitäkään, sillä moni homma tuntuu pikemminkin pyörivän lupauksilla. Tee työtä nyt, niin ehkä tulevaisuudessa saat jotakin parempaa.
Käytännössä yksilö joutuu taistelemaan paikastaan ympäristössä, jossa terveiden rajojen asettamisesta on tehty milloin vaikeaa ja milloin mahdotonta. Vaatimusten ristitulessa ihminen venyy ja lopulta murtuu.
Mielenkiintoista on se, että rajoja ei onnistuta asettamaan myöskään oman elämän puolella. Ihminen sinänsä ymmärtää, että hän voisi käyttää iltansa rennosti sohvalla lötkötellen, mutta ei kuitenkaan tee sitä. Vaikuttimet tämän takana ovat tunneperäisiä. Lötköttely tuntuu joko väärältä tai pelottavalta.
Esimerkiksi perfektionistiset luonteenpiirteet ajavat ihmisen vaativuuteen itseään kohtaan. Toisaalta myös muut ihmiset tekevät parhaansa. Kun itse rohkaistuu kertomaan, että on maannut kokonaisen viikon kotona tekemättä mitään, tulee siihen heti joku suorittaja kertomaan, kuinka hän taas on käyttänyt saman ajan kuntoiluun, opiskeluun, työntekoon, vapaaehtoistöihin, lastensa harrastuksiin ja maailman pelastamiseen. Viesti on tietenkin selkeä: sinä laiskottelet, minä taas käytän ajan hyödyllisesti.
Käytännössä kiireelle ja suorittamiselle on vaikeaa laittaa stoppia, milloin oman ja milloin muiden vaativuuden vuoksi. Hintana tälle on valitettavasti oma terveytemme ja elämämme pituus.
Yksilö on vastuussa rajojen vetämisestä, vaikka se on hirvittävän vaikeaa
Täydellisessä maailmassa me laittaisimme kiireelle ja suorittamiselle stopin yhdessä. Sopisimme kaikki keskenämme, että hei, otettaisko nyt kuitenkin vähän rennommin. Valitettavsti näyttää siltä, että tämä on toiveunta, sillä on monia tahoja, joille tämä ei olisi edullista.
Suostuuko työnantaja vapaaehtoisesti laskemaan yrityksensä tuottavuutta, jotta työntekijät voisivat paremmin? Jotkut harvat kyllä, useimmat ilmeisesti eivät. Suostuuko akateeminen proffa hidastamaan uraansa, jotta hänen tutkimusryhmänsä jäsenet voisivat paremmin? Jotkut harvat kyllä, useimmat eivät.
Siksi lopullinen vastuu lankeaa epäreilusti yksilölle itselleen. On meidän tehtävämme sanoa tahoillamme, että nyt perkele riittää. Minä en veny enää tippaakaan enempää. Jotkut harvat uskaltautuvat tähän, useimmat eivät.
Nostan itseni yhdeksi esimerkiksi heistä, jotka ovat uskaltautuneet. Oma väyläni tähän on ollut yrittäjäksi alkaminen. En joudu sietämään enää yhtääkään vaativaa työnantajaa, sillä olen itse oma työnantajani. Teen rentoon tahtiin 3-5 tuntia töitä päivässä ja se on ihanaa. Kukkaroni on tämän vuoksi toki valitettavan kevyt, mutta se on omaa valintaani. En kuulu heihin, joiden on pakko saada itselleen kaikki mahdollinen, jotta elämä olisi kivaa. Vähempikin näyttää riittävän aivan hyvin.
Aihe on tietenkin valtavan ärsyttävä, mutta kehoitan silti pohtimaan näitä asioita omalla tahollaan. Asetatko rajat itsellesi ja muille, vai jatkatko terveytesi ja hyvinvointisi uhraamista Molokin ahnaaseen kitaan? Se kun ei tule koskaan kylläiseksi.
Rakkaudella,
Jevgeni
