Kuinka arvostaa kumppaniaan pitkissä parisuhteissa

Kuinka arvostaa kumppaniaan pitkissä parisuhteissa

Kuinka muistaa arvostaa kumppaniaan pitkissä parisuhteissa? Entä miksi kumppaninsa arvostaminen ja näkeminen myönteisessä valossa edes on pitkässä parisuhteessa usein niin vaikeaa? Pohditaan näitä aiheita tässä tekstissä.

Helppo ja pintapuolinen vastaus jälkimmäiseen kysymykseen voidaan löytää parisuhteen alkuvaiheen ja rakastumiseen liittyvästä alkuhuumasta, joka myöhemmin haistuu. Suhteen alussa, rakastumisvaiheessa kehomme psykofyysiset reaktiot kuten hormonit sekä kumppaniin kohdistetut tulkinnat ovat puolellamme. Hormonitoiminnan vuoksi toinen tuntuu hyvältä ja viehättävältä. Tekemiemme myönteisten tulkintojen vuoksi taas näemme kumppanin myönteisessä ja arvostettavassa valossa ja tulkitsemme hänen tekemisiään “hyvän kautta”.

Niin, aluksi parisuhteissa on niin helppoa ja mukavaa! Ja sitten aika kuluu ja tulee arki ja kumppaniaan kohtaan tunnetulle rakkaudelle, arvostukselle ja hellyydelle saattaa tapahtua jotain.

Mutta mitä silloin oikein tapahtuu? Mitä se kuuluisa “arjen tuleminen parisuhteeseen” oikein on? Tässä tekstissä haluan havainnollistaa tätä ilmiötä leikkimielisen laskutoimituksen kautta.

Plussia ja miinuksia

Meissä kaikissa ihmisissä on… puolia. Puolia, joista joku toinen tykkää ja puolia, joista toinen ei niin pidä. Tykättyjä ja vähemmän tykättyjä puolia on meissä kaikissa. Olemme varsinaisia ominaisuuskekoja. Jokaisessa meistä on valtavasti hyviä ja huonoja ominaisuuksia, jotka nousevat esiin elämän eri tilanteissa.

Eikä usein voida edes sanoa, onko jokin ominaisuus hyvä vai huono, sillä se riippuu paljolti myös toisten tulkinnasta. Jonkun mielestä esimerkiksi jonkun selkeä tapa puhua on arkea helpottava ominaisuus, jonkun toisen mielestä sellainen taas on pedanttia ja ärsyttävää. Lisäksi moni ominaisuus voi olla hetkestä riippuen joko hyvä tai huono. Toisinaan se, että kiinnittää hyvin tarkkaan huomiota kumppaniinsa ja tämän tekemisiin voidaan kokea ihanana kykynä huomioonottamiseen, toisinaan se taas saatetaan kokea tukahduttavana ja hallitsevana.

Joka tapauksessa, meissä kaikissa on näitä “plussia” ja “miinuksia”.

Suhteen alkuvaiheessa ja rakastumisen huumassa näemme toisesta lähinnä plussia. Tämä johtuu niin hormoneista kuin siitäkin, ettemme vielä tunne kumppania niin hyvin, että hänen miinuksensa olisivat vielä päässeet hirveästi esille. Ja sitten pikkuhiljaa tulee se arki ja miinuksiakin alkaa löytymään. Tässä on huipputarkka havainnollistava kuvani tästä aiheesta:

Ihanaa! Paljon plussia ja olemattoman vähän miinuksia. Tästä haluan pitää kiinni! Mutta niin, sitten pikkuhiljaa tulee se arki…

Kun alkuinnostus ja hormonihuuma laskee ja tutustuminen ja yhdessäelo etenee, alkaa kumppaninsa miinuksiakin havaitsemaan. Tämä ei johdu vain yksinomaan siitä, että kumppani jotenkin alkaisi ajan kanssa näyttämään enemmän “huonoja puoliaan”. Lisäksi ja ennemmin kyse on siitä, että myönteisen hormonimyrskyn laannuttua alamme itse kiinnittämään enemmän huomiota näihin huonoihin puoliin. Alamme havaitsemaan epäkohtia, joista aiemmin onnellisesti veisasimme viis.

(Tämä muuten korostuu erityisesti “kriittisillä luonteilla”. Jos on luonteeltaan sellainen, että kiinnittää huomiota ympäristönsä epäkohtiin ja ongelmiin, niitä löytää kyllä nopeasti myös muista ihmisistä. Tämä on myös vaativaan perfektionismiin liittyvä ilmiö. Kun ihminen on vaativa itseään kohtaan, on hän herkästi vaativa myös muita kohtaan.)

Tämän lisäksi toisen ihmisen myönteisistä puolista tulee pikkuhiljaa itsestäänselvyyksiä. Suhteen alkuhuumassa jaksaa huomata ja arvostaa vaikkapa sitä, kuinka huomioonottava se oma kumppani oikein onkaan. Mutta siihen tottuu ajan kanssa, eikä sitä niin enää oikein jaksa aina huomata. Tämä on meille ihmisille täysin luonnollista: puhutaan hedonistisesta adaptaatiosta. Totumme hyviin ja ihaniin asioihin, emmekä saa niistä enää sitä samaa iloa, jota koimme ennen tottumistamme.

Tällä taas on usein vaikutusta paitsi itseemme, myös toiseen. Parisuhteen alkuvaiheessa sitä jaksaa jatkuvasti kertoa kumppanilleen, kuinka ihana hän eri tavoilla onkaan. Osoitamme toiselle jatkuvasti myönteistä palautetta, rohkaisua, ihailua ja muuta hyvää. Tällä taas on tutkitusti ihmisiin myönteinen vaikutus ja se edesauttaa myös sitä, että toinenkin pyrkii vastaamaan hyvään hyvällä. Käynnissä on eräänlainen myönteinen kierre.

Tottumisen ja arkistumisen myötä alamme kuitenkin usein osoittaa vähemmän tätä toiselle suunnattua hyvää. Kehumme harvemmin, lausumme harvemmin mukavia sanoja, osoitamme harvemmin ihailua. Myönteinen kierre hidastuu ja lakkaa. Ikävissä tapauksissa saattaa jopa käynnistyä kielteinen kierre. Kehujen sijaan aletaankin kiinnittämään huomiota epäkohtiin, syyllistämään, syyttelemään, sättimään ja antamaan muunkinlaista kielteistä palautetta.

Usein tämä kielteisyys myös verhotaan arkisten tarpeiden vaatteisiin ja siten saadaan oikeutus ikävälle toiminnalleen. (“Jos minä en jatkuvasti valittaisi sinulle siivoamisesta, niin tämä asunto olisi aina ihan läävä!”). Olkoot kielteinen palaute perusteltua tai ei, tuntuu se joka tapauksessa meistä ikävältä. Kumppanin – läheisimmän ihmisemme! – taholta tuleva kielteinen palaute tuntuu helposti lannistavalta. Miksi edes yrittää, kun ei kuitenkaan kelpaa?

Pahimmillaan tämä johtaa tilanteeseen, jossa kumppanissaan alkaa näkemään jopa enemmän miinuksia, kuin plussia!

Mitä tehdä, jos kumppanissaan näkee enemmän miinuksia, kuin plussia?

Helppo tai “helppo” ratkaisu on tietysti ottaa ja erota (eihän se ero yleensä kovin helppoa ole. Apua saa muuten tästä). Eroaminen on kuitenkin siinä mielessä kyseenalainen tapa toimia, ettei siitä ota kovin helposti selvää, että “olisiko sittenkin voinut tehdä toisin”. Jos olisi tehnyt suhteen eteen enemmän töitä, olisiko se ollut pelastettavissa?

(Terapiapiireissä kuulee kannanottoja toisaalta sen puolesta, että suomalaiset eroavat nykyään ihan liian helposti, toisaalta taas senkin puolesta, että toisinaan eroamisen kynnys saisi olla pienempikin. Yhtä oikeaa vastausta tähän tuskin on olemassakaan.)

En itse ota kantaa puoleen tai toiseen, mutta mielenterveystyössä olen kyllä sen huomannut, että hyvin usein ne suhteet ovat pelastettavissa. Eroon kun ei päädytä usein siksi, että se oma kumppani olisi oikeasti jotenkin huono ja suhteeseen sopimaton tyyppi, vaan pikemminkin siksi, että molemminpuolisella toiminnalla ollaan saatu suhde tilaan, jossa kummankaan ei ole hyvä olla. Kun molemmat muuttavat omaa toimintaansa, saadaan usein muutettua myös suhteen tila ja “atmosfääri” huomattavasti mukavammaksi paikaksi olla.

(Tässä ei ole tarkoitus syyllistää ketään suhteensa atmosfäärin pilaamisesta, mutta ei siitä kyllä kovin helposti yli eikä ympäri pääse, että yleensä se suhteen tila on onnistuttu pilaamaan yhdessä pienillä, jatkuvilla ja hyvin inhimillisillä ja ymmärrettävillä, mutta suhteelle haittaa aiheuttavilla toimintamalleilla. Usein jopa rajujen ikävien tekojen. kuten pettämisen takana on ensin vuosia jatkunut kielteinen kierre, jolle ei ole huomattu, haluttu tai osattu tehdä mitään.)

Mitä siis tehdä, jos kumppanissaan näkee enemmän miinuksia, kuin plussia?

Jostain syystä meidän inhimillinen ensimmäinen reaktiomme tuntuu olevan kumppaniimme puuttuminen. “Jos sinä vain olisit erilainen, niin kaikki olisi paremmin!” Joojoo, okei. Toki tässä on usein ihan perääkin, mutta yhteisen jatkon kannalta tuo on usein aika epärakentavaa. Vastuun vierittäminen vain toiselle ja sen esittäminen (tahallisesti tai tahattomasti) syyllistävässä muodossa ei kovin mukavalta tunnu.

Lähes aina vikaa on molemmissa osapuolissa, halutaan sitä myöntää taikka ei. Toki sitä voi olla toisessa enemmän ja toisessa vähemmän, mutta keskeinen ajatus on kuitenkin se, että jokainen meistä voisi hoitaa hommansa aina hieman paremmin. En todellakaan sano, että olisimme jotenkin huonoja, sillä onhan tämä ihmiselon arki nyt vaikeaa. On täysin ymmärrettävää, että siitä ei suoriudu puhtain paperein. Ei suoriudu kukaan muukaan meistä, joten syyllistäviksi näitä sanoja ei ole tarkoitettu.

Radikaali vastuunotto, eli se, että ottaa itse täyden vastuun omasta toiminnastaan, on hyvä lähtökohta parisuhteen pelastamiselle. Vaikka toinen ei muuttaisikaan omassa käytöksessään mitään, ainakin itse voi toimia paremmin ja siten edes omasta puolestaan vaikuttaa parisuhteen ilmapiiriin myönteisesti. Ja kun myös toinen osapuoli saadaan tekemään samaa, on suhteessa jo kaksi ihmistä, jotka ainakin yrittävät kulkea kohti parempaa. Kun tämä vieläpä tehdään yhdessä, eikä vain omalta taholtaan käsin (ja siitä toiselle viestimättä), voi syntyä hyvinkin myönteisiä yhteisvaikutuksia. Parisuhteen osapuolet ovat kuitenkin tiimi ja kokonaisuus on enemmän, kuin osiensa summa.

Myös parisuhdeterapia on mielestäni aidosti hyvä ratkaisu, jos sinne vain kehtaa hakeutua. Terapiassa oppii esimerkiksi juuri kumppanin toiminnan näkemistä myönteisessä valossa, arvostuksen ja kunnioituksen osoittamista sekä ymmärrystä siitä, miksi kumppani on sellainen, kuin on.

Mielenterveystyössä valitettavasti näkee, kuinka erityisesti miehet vastustavat pariterapiaan hakeutumista. Mutta kyllä sinne hakeutuminen vaan usein kannattaa. Kun “nielee ylpeytensä” ja myöntää, että sitä ulkopuolista jelppiä olisi ehkä ihan hyvä saada, niin sitä voi myös saada. Parisuhdeterapiaan hakeutumista ei tarvitse kokea jonkinlaisena “omana epäonnistumisenaan”, vaan pikemminkin järkevänä ja tehokkaana toimintamallina. Aivan samalla tavalla siis, kuin vaikkapa liiketoiminnassa yritysten huippujohtajat käyttävät mentoreita. Ei siksi, että he olisivat lähtökohtaisesti epäonnistuneet huippujohtajina olemisessa ja tarvitsisivat kädestä pitämistä, vaan siksi, että mentoreiden ja hyvien neuvojen avulla huippujohtajakin voi helposti olla vielä huipumpi ;).

Apukysymyksiä kumppanin arvostamiseen ja parisuhteen kehittämiseen

Lopuksi muutamia apukysymyksiä, joiden avulla tätä aihetta voi lähteä omalla kohdallaan miettimään. Kiitos paljon lukemisesta, toivottavasti tämä synnytti ajatuksia :). Tässä vielä kysymykset:

  1. Millaisia hyviä puolia kumppanissani on, joita olen alkanut pitämään itsestäänselvyytenä? Kehunko kumppaniani niistä tarpeeksi usein?
  2. Huomaanko kaikki ne tavat, joilla kumppanini auttaa minua arjessamme?
  3. Voisinko antaa kumppanilleni myönteistä palautetta nykyistä useammin?
  4. Onko omassa toiminnassani ehkä myös jotain parannettavaa?
  5. Voisinko tulkita kumppanini “ärsyttäviä puolia” hieman myönteisemmässä valossa?
  6. Voisinko itse olla useammin vähemmän “tahallani ärsyttävä”, pikkumainen tai ikävä?
  7. Voisinko itse ilmaista kumppanilleni (hyvässä hengessä!) useammin, mitä toivon häneltä?
  8. Voisinko pohtia useammin inhimillisiä syitä kumppanini “ärsyttävien puolten” taustalta? Ihmiset kun harvemmin ovat ärsyttäviä vain ilkeyttään, vaan kaikenlaisen toiminnan takaa löytyy yleensä ihan ymmärrettäviä ja inhimillisiä selityksiä.

Rakkaudella,

Jevgeni

PS. Lisää tekstejä ja videoita parisuhteista mm. arkistosta ja videoblogi-arkistosta. :)!

 

 

Aiheeseen liittyviä kirjotuksia

viehtymys

Deittailun haasteet: Viehtymys ei synny hetkessä

Yksi aikuisten deittailun suurimmista haasteista on deittailijoiden kiireisyys. Ihmisten tapaamiselle ei tahdo riittää oikein aikaa ja siksi uusia ihmisiä tavataankin varsin harvoin ja lyhyesti. Tämä on ongelma, sillä viehtymys toiseen ihmiseen ei yleensä ole hetkessä syntyvä tunne.

Lue lisää »