kuinka heittäytyä

Kuinka uskaltaa heittäytyä sosiaalisissa tilanteissa? Hyvin moni kokee erilaisen heittäytymisen ja “irroittelun” vaikeana ja kiusallisena. Tämänkertaisessa tekstissä pohdiskelen heittäytymistä ja sitä, kuinka sen voi tehdä itselleen helpommaksi. Idea tähän tekstiin syntyi hetki sitten saamastani viestistä:

“Olen saanut useammasta suunnasta vihjailua, että yleisellä tasolla kannattaisi olla murehtimatta liikoja ja olemme syntyneet suomeen ja meillä on kaikki toisella hyvin. Yhdyn täysin siihen, että meillä on paremmat lähtökohdat elämään kuin monella muulla. Että siksi pitäisi pystyä täysillä heittäytymään hetkeen ja nauttia täysillä.

Tilanne on yleensä syntynyt kun ollaan juhlimassa/ryypiskelemässä ja jossain vaiheessa ainakin osa jengistä heittäytyy hullulle fiilistelytuulelle ja revittelee menemään tunteella. Aletaan esimerkiksi laulamaan ja tanssimaan jonkun biisin mukana ja yleisesti tilanteessa sekoillen.

Joskus jos tilanne on minuakin aidosti innostava ja ympäristö ”turvallinen” niin innostunkin mukaan sekoiluun. Jos taas musiikki ei maistu tai seura on minulle entuudestaan tuntematonta jää fiilikseen pääsy usein saavuttamatta.

Osaatko käsitellä asiaa jostain kulmasta? Joskus olin oikein hauskuttaja mutta jotenkin viime pari vuotta tuntuu että vastaavanlaisia tilanteita on ollut liikaa. Olen töissä,parisuhteessa ja muutenkin asioitten pitäisi olla aika lailla kunnossa, joten en ymmärrä miksi murehdin tai joillain muulla tavalla estän itseäni elämästä hetkessä ja joudun välillä epämiellyttäviin tilanteisiin kun pitäisi irrotella?

Suuret kiitokset jos ja vaikka et ehtisikään asiaa käsitellä, teet hyvää työtä!”

Kiitos paljon palautteesta sekä kysymyksestä! En ole varma, osaanko käsitellä tätä oikeasta kulmasta, mutta yritän tuoda esiin ajatuksia, joista koen olleen itselleni hyötyä tämän saman asian opettelussa. Toivottavasti näistä on edes jonkinlaista hyötyä :)!

Olin vielä muutama vuosi sitten itse hyvin ujo ja epävarma ja ymmärrettävästi hyvin “heittäytymiskyvytön”. Kavereita minulla oli ja osasin periaatteessa jutella ihmisille, mutta olin kovin tönkkö, jäykkä, tilannetajuton ja aivan liian tietoinen itsestäni. Uskalsin heittäytyä ainoastaan parhaimpien ystävieni seurassa. Usein en edes silloin.

Nykyään tilanne on onneksi päinvastainen. Uskallan heittäytyä ja olen usein se, joka kannustaa muutkin paikallaolijat mukaan hölmöilyyn ja revittelyyn. Omalla kohdallani muutos oli hidas, hieman kivulias ja vaivannäköä vaativa. Läpikäyn seuraavissa kohdissa hieman tätä muutosta sekä ajatusmalleja, jotka siihen mielestäni johtivat.

Kuinka heittäytyä: 5 vinkkiä

1. Oma ajattelu ja kyvykkyys ratkaisee tilannetta enemmän

Kirjoitat siitä, kuinka toisinaan koet tilanteen innostavana ja turvallisena, jolloin itsekin uskallat heittäytyä. Jos musiikki taas ei oikein nappaa ja seura on tuntematonta, et hyppää mukaan. Käsitän tämän itse siten, että tilanne olisi se määräävä tekijä. Jos tilanne on turvallinen, voi heittäytyä, jos turvaton, heittäytyä ei taas voi.

Sinänsä tämä on järkevää. Jos tilanne tuntuu turvattomalta, ei itseään tietenkään tarvitse lähteä väkisin haastamaan. En koe, että heittäytymiskyky tilanteessa kuin tilanteessa on mikään “ihmisen mitta”. Jos ei haluta heittäytyä, ei sitä tarvitse tehdä.

Omalla kohdallani ongelma oli aikoinaan se, että koin turvattomiksi nekin tilanteet, jotka objektiivisesti katsoen olivat todennäköisesti aivan turvallisia. Olin kuitenkin varsin huolestunut kaveri ja varsin taitava näkemään uhkia myös siellä, missä niitä ei oikeasti ollut. Kun jossain vaiheessa heräsin tähän “ominaisuuteeni”, päätin, että alan haastamaan itseäni ja heittäytymään myös niissä tilanteissa, jotka arvioin turvallisiksi, vaikka ne eivät siltä tunteen tasolla tunnu.

Käytännössä päätin siis toimia tunnettani vastaan. Tämä ei ole sellainen asia, jota varsinaisesti suosittelisi kenellekään muulle, sillä siten on mahdollista aiheuttaa itselleen haittaa. Omalla kohdallani arvioin sen kuitenkin hedelmälliseksi. Aloin harjoituksen vuoksi heittäytymään myös silloin, kun minusta ei olisi oikein tuntunutkaan siltä.

Musiikki ja ihmiset itsessäänhän eivät estä heittäytymistä. Voin hypätä mukaan lauluun tai tanssiin siitäkin huolimatta, ettei musiikki ole ihan minun tyylistäni tai siitäkin huolimatta, että tunnen itseni lievästi epävarmaksi tuntemattomien edessä. Estävä tekijä ei ole ympäristö, vaan oma ajatteluni.

Meillä on valta luoda itsellemme mielentila, jossa aiemmin vähän ankealta tuntunut tilanne alkaakin tuntua varsin mukiinmenevältä. Vaikka lauluun tai tanssiin heittäytyminen ei olisikaan huvittanut, mutta tein sen silti, huomasin tooisinaan että hei, on tämä sittenkin yllättävän mukavaa! Käytännössä siis annoin tilanteelle mahdollisuuden ja huomasin, että se olikin odotettua mukavampi.

Toki jo alunperin lempimusiikkiasi ja tuttua porukkaa sisältävään tilanteeseen on helpompi ja mukavampi heittäytyä. Oikeanlainen tilanne ei kuitenkaan koskaan ole absoluuttinen vaatimus heittäytymiselle, ainoastaan helpottava tekijä.

Heittäytymistäkin voi pitää eräänlaisena taitona. Taidot taas kehittyvät silloin, kun harjoitamme niitä. Mitä harvemmin harjoittelemme, sitä vaikeampaa mukaan lähteminen on. Mitä useammin harjoittelemme, sitä helpommaksi se muuttuu.

2. Oikeat ajatusmallit auttavat kestämään sosiaalista painetta

Osittain heittäytyminen tuntui minusta vaikealta sen vuoksi, että paikalla oli liian paljon tuntemattomia ihmisiä. Koska meitä ihmisinä lähtökohtaisesti kiinnostaa, mitä mieltä muut meistä ovat, alamme rajoittamaan omaa toimintaamme ja pelaamaan enemmän varman päälle. Mitä enemmän paikalla on ihmisiä, sitä varovaisemmiksi pääasiassa muutumme.

Tämän itsensä rajoittamisen taustalla on yleensä erilaisia ajatuksia:

  • Mitä muut ajattelevat, jos hyppään mukaan hölmöilemään?
  • Mitä jos he pitävät minua ihan typeränä?
  • Mitä jos jotenkin mokaan  ja nolaan itseni?
  • Mitä jos kukaan ei ota minua enää tosissaan tämän jälkeen?

Lähtökohtaisesti näiden ajatusten on tarkoitus suojata meitä sosiaalisilta epäonnistumisilta. Niiden tarkoitus on hyvä. Ongelmaksi ne muodostuvat silloin, kun otamme ne liian tosissaan myös niissä tilanteissa, joissa todellista epäonnistumisen uhkaa ei ole.

Tässä välissä voidaan miettiä, mitä hölmöily jo itsessään on. Sehän on tietoinen teko, johon jo sisältyy ajatus siitä, että tehdään jotain “hölmöä” eli rikotaan sosiaalisia rajoja. Hölmöily on tietoinen pyrkimys revitellä sosiaalisten normien kustannuksella. Rikkomalla sosiaalisia normeja sopivissa rajoissa me ikään kuin osoitamme henkilökohtaisen voimamme: sosiaaliset normit eivät minua pidättele!

Kun tämä lisäksi tehdään yhdessä omien ystävien kanssa, muodostuu siitä vahva, porukkahenkeä voimistava tilanne. Me olemme yhdessä vahvoja ja autamme toisiamme rikkomaan sosiaalista normia! Meitä eivät säännöt pidättele!

Kun käymme sosiaalisia normeja vastaan, joudumme kohtaamaan myös omat ajatukset, joiden on tarkoitus varjella meitä itsemme häpäisemiseltä. Tämä ei ole aina helppoa. Ei ole kivaa heittäytyä, jos vain miettii sitä, kuinka itsestään tekee hölmön ja kuinka se tuhoaa uskottavuutemme muiden silmissä.

Tähän voi tarjota jonkinlaisena ratkaisuna omien ajatusmalliemme muuttamista:

Mitä jos ajatus “Mitä muut ajattelevat, jos hyppään mukaan hölmöilemään” muuttuukin muotoon “Mitä muut ajattelevat, jos hyppään mukaan pitämään hauskaa”?

Jälkimmäistä ajatusta saattaa seurata aivan erilainen tunnetila kuin edeltävää. Hölmöily on ehkä hölmöä, mutta hauskan pitäminen on ihailtavaa. Me ihailemme ihmisiä, jotka osaavat irroitella ja pitää hauskaa. Kyse on osin siitä, kuinka myymme ajatuksen itsellemme. Leimaammeko sen typeräksi hölmöilyksi, vai ihailtavaksi hauskanpidoksi?

Syvempi muutos tapahtuu ajattelumme taustalla olevia ajatusmalleja muuttamalla. Mitä tapahtuu, jos esimerkiksi ajatusmalli “Heittäytyminen on hölmöä ja laskee statustani muiden silmissä” muuttuukin muotoon “Heittäytyminen on viisasta, sillä se näyttää muille, että olen rohkea ja osaan pitää hauskaa”? Jälkimmäisen ajatusmallin avulla heittäytyminen onkin yhtäkkiä helpompaa, sillä silloin toimit heittäytyessäsi järkevästi.

Näitä ajatusmalleja ei muuteta uuteen uskoon aivan hetkessä, mutta ajan kanssa se on täysin mahdollista. Niitä kannattaa hioa jatkuvasti muun elämän ohessa, jolloin ne lopulta toivottavasti loksahtavat kohdalleen.

Koska heittäytymisvaikeuksien takana on hyvin usein pelko siitä, että vaikuttaa jotenkin hölmöltä, tyhmältä ja naurettavalta, voidaan miettiä myös seuraavaa ajatusta: Onko lopulta naurettavampaa heittäytyä hassuttelemaan vai jättää heittäytymättä siksi, että pelkää näyttää naurettavalta? Hyvin moni voisi nimittäin pitää jälkimmäistä huomattavasti naurettavampana kuin edellistä.

Heittäytymällä mukaan tilanteeseen vaikutat hölmöltä ainoastaan muiden epävarmojen ja/tai tuomitsemiseen taipuvaisten ihmisten silmissä. Sellaisten tyyppien mielipiteet taas kannattanee jättää pääasiassa omaan arvoonsa. Muille epävarmoille taas saatat olla jopa ihailun kohde: se tyyppi, joka uskaltaa tehdä sellaista, mistä he vasta haaveilevat!

3. Itsensä liian vakavasti ottaminen ei kannata

Kolmas ajattelutavan muutos, joka on helpottanut tilanteisiin heittäytymistä, on ollut turhasta tosikkoudesta ja vakavuudesta luopuminen.

Oli aika, jolloin monien muiden lailla pidin itseäni jotenkin tärkeänä tyyppinä ja saatoin loukkaantua, jos joku kehtasi nauraa minulle tai edes ystävällisesti piikitellä minua. Omanarvontunteeni oli paitsi matala, oli se myös sidottuna siihen, kuinka älykkäänä, viisaana, kunnianarvoisena, vakavasti otettavana ja hienona tyyppinä muut minua pitivät.

Jos joku vaikkapa jonkun vitsin, piikin tai loukkauksen muodossa kyseenalaisti jonkun ominaisuuteni, vedin siitä herneen nenään. “Ei minua saa kyseenalaistaa!

Tuollainen ajattelutapa oli tietysti paitsi hölmö, myös rajoittava. Kuinka uskaltaa tehdä mitään, mikä voisi osoittaa minun olevan vähän hölmö? Miten uskaltaa osallistua keskusteluun, jos voi paljastua, etten olekaan kovin älykäs? Miten heittäytyä, jos siinä piilee riski siitä, että minua pidetään outona?

Sittemmin asenteeseeni on onneksi tullut täyskäännös. Tiedostan, etten ole niin tärkeä kaveri, etteikö tekemisiäni saisi kyseenalaistaa tai naureskella niille. Minua todellakin saa toisinaan pitää hölmönä tai typeränä (varsinkin, kun toisinaan olen sitä).

Kun kykenee olemaan ottamatta itseänsä liian tosissaan, löytää mahtavan kyvyn; itselleen nauramisen. Ihminen, joka osaa nauraa itselleen kestää myös omalta kannaltaan hölmöt tilanteet paremmin. Tällainen tyyppi on myös huomattavasti mukavampaa seuraa muille ihmisille, sillä muut eivät joudu jatkuvasti varomaan sanomisiaan hänen seurassaan. Harvat jaksavat tyyppejä, jotka tosikkoutensa vuoksi loukkaantuvat kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta.

Let’s face it. Se, että olet heittäytynyt esittelemään olemattomia tanssitaitojasi tai yrität esittää suurtakin laulustaraa, vaikka laulutaitosi ovat merilokin tasolla, on usein oikeasti aika hemmetin naurettavan näköistä. Mutta hei, entä sitten? Hauskanpidon kohteena oleminen on jees, itselleen nauraminen on jees, eikä elämä ole niin hemmetin vakavaa.

Heittäytymällä innostat ujompia, hauskuutat muita ja valaiset heidän päivää. Heittäytyminen on palvelus. Miksi siis jättää se tekemättä?

4. Muutoksen hitaus on täysin okei

Vaikka sanonkin, että olen nykyään äärimmäisen hyvä heittäytyjä, toisinaan tulee vastaan tilanteita, joissa huomaan yhä olevani pikemminkin aloitteleva oppipoika, kuin minkään tason mestari. Olen esimerkiksi viime aikoina ollut useammin kerran bileissä, joissa käy räppiä tekeviä ihmisiä ja joissa harrastetaan freestyle-räppibättlejä.

Käsitteen ensi kertaa kuuleville: Freestyle-räppitaistelu tarkoittaa siis suurin piirtein sitä, että osanottajat improvisoivat räppiriimejä päästään ja pyrkivät tekemään niistä oivaltavasti piikikkäitä ja siten osoittamaan vastustajalle, että kuka onkaan korttelin kovin riimittelijä. Homma voi näyttää esimerkiksi tältä.

Henkilökohtaisesti riimittely on minusta todella hauskaa, mutta koska olen siinä täysi aloittelija ja aivan käsittämättömän huono, oli siihen mukaan heittäytyminen pitkään todella ahdistavaa ja pelottavaa.

“Mitä jos en keksi yhtäkään riimiä? Mitä jos päädyn sanomaan jotain täysin naurettavaa ja hölmöä?”

Koska pelot on kuitenkin tehty voitettaviksi, uskaltauduin viimein mukaan kokeilemaan ja hemmetin hauskaahan se oli. Olin todella huono ja jäädyin jatkuvasti, mutta hei, entäs sitten? Heittäytymisen pointtihan on se, että on hauskaa ja omille turvallisille mokailuille on kivaa nauraa. Vaikka olinkin huono, olen nyt kokemusta rikkaampi ja seuraavilla kerroille taas parempi ja rohkeampi.

Ja kukapa tietää millainen on seuraava tilanne, joka laittaa heittäytymiskykyni äärimmilleen? Yksi elämän ihanuuksistahan on juuri se, että välillä vähän ahdistaa ja jännittää ja pelottaa, minkä jälkeen itsensä ylittäminen tuntuu tuplasti paremmalta.

5. Kuinka harjoitella heittäytymistä?

Heittäytymisessä on lopulta kyse rohkeudesta. Uskallatko revitellä muiden mahdollisista reaktioista huolimatta?

Rohkeus taas ominaisuus, joka kehittyy harjoittelemalla. Varmin tapa hankkiutua eroon uimahyppypelosta on tehdä uimahyppyjä, varmin tapa hankkiutua puhumisen pelosta on pitää puheita ja varmin tapa hankkiutua eroon heittäytymisen pelosta on heittäytyä.

(Olettaen toki, ettei näitä taitoja harjoitellessa onnistu aiheuttamaan itselleen jonkinlaista vahinkoa, joka pikemminkin pysäyttää kehityksemme kuin edistää sitä.)

Kyse on tottumuksesta ja ja taitojen kehittymisestä. Taitavalla uimahyppääjällä on vähemmän aihetta pelkäämiseen kuin aloittelijalla. Hän voi luottaa tilannetajuunsa ja taitoihinsa. Luottamus taas toimii pohjana itsevarmuudelle. Sama pätee myös sosiaalisiin taitoihin ja tilanteisiin.

Tyypillisin pelkojen hoitokeino on ns. altistuminen, jossa pelottavaa asiaa aletaan harjoittelemaan, siirtyen pikkuhiljaa helpoista harjoitteista aina vain vaikeampiin. Esimerkiksi uimahyppyjä voi harjoitella hyppien ensin yhdestä metristä ja kun se ei enää pelota, siirrytään hyppimään kolmesta, viidestä, seitsemästä ja lopulta kymmenestä metristä.

Heittäytymisen pelkoa voi lähestyä samoin. Jos esimerkiksi lauluun liittyminen pelottaa, mukana voi aluksi vaikka vain hyräillä. Kun se alkaa tuntua helpolta, voi tapailla jo hieman sanoja hiljaisella äänellä. Kun tähänkin tottuu, voi antaa äänensä jo kuulua. Jos yksin hoilailu tuntuu liian kuumottavalta, mukaan voi ottaa ensin pari kaveria, sitten enää yhden ja lopulta kokeilla jo yksin lavalla oleilua.

Lopuksi

Kun aikoinaan itse kyselin neuvoja heittäytymiseen, olivat neuvot usein luokkaa “ei siinä oo mitään vaikeaa, menet vain ja teet!”.

Tuo neuvo on tavallaan loistava, tavallaan todella huono. Siinä vaiheessa kun heittäytyminen on muuttunut helpoksi ja luonnolliseksi, voi olla vaikea muistaa, että mikä siinä alunperin olikaan niin vaikeaa. On totta, ettei heittäytymisessä ole todellisuudessa mitään pelättävää, mutta jos harjoitusta on todella vähän, tätä voi olla todella vaikea uskoa. Tällöin yllämainitun kaltainen neuvo ei ole kovin hyödyllinen.

Heittäytymistä, kuten mitä tahansa pelottavaa asiaa, kannattaa mielestäni lähestyä kevyellä, myönteisellä otteella. Itselleen voi myöntää että asia ahdistaa, olla ottamatta liikaa paineita sen harjoittelusta, muttei myöskään päästää itseään liian helpolla, sillä silloin tuloksia on yleensä turha odottaa.

Toivotan menestystä ja hyvää mieltä harjoitteluun!

Rakkaudella,

Jevgeni

(Teksti “Kuinka heittäytyä sosiaalisissa tilanteissa: 5 vinkkiä!” on julkaistu