BK Kuinka käsitellä eroa

Tulin jätetyksi jokin aika sitten. Koska suhde oli tähän mennessä elämäni pisin ja ylivoimaisesti tärkein ja koska en itse olisi tuolloin halunnut erota, päätin reflektoida eroa rauhassa ja katsella miten asiat lähtevät sujumaan. Nyt kun fiilikset tuntuvat jälleen olevan mallillaan ja elämä soljuu miellyttävästi eteenpäin, haluaisin jakaa kanssanne kaiken sen, minkä olen tämän eron yhteydessä oppinut.

Kirjoitan tämän tekstin hyvin subjektiivisesta näkökulmasta, mutta jokainen samassa tilanteessa ollut pystynee samaistumaan tekstiin helposti. Koska minulla on onni työskennellä tunteiden parissa ja paljon kokemusta erityisesti tunne-elämän valmennuksesta, olen pystynyt helpottamaan eron käsittelyä kohdallani varsin paljon. Tahtoisinkin kokemuksieni lisäksi myös jakaa kanssanne osia siitä tiedosta, joka on oloani kovasti helpottanut.

Ensin tulen kertomaan erostamme ja fiiliksistäni yleisesti, sitten käsittelemme sitä, miksi eroaminen tuntuu usein niin pahalta, käymme läpi erojen yhteydessä usein tehtävät virheet ja käsittelemme vaikeista eroista yli pääsemistä. Puhumme myös siitä, millaisella asenteella erosta koituvan pahan mielen saa minimoitua ja mitä tunteistaan tulee ymmärtää, jotta eron käsitteleminen olisi kivuttomampaa.

(Olen sittemmin kirjoittanut erosta kirjan, josta olen saanut oikein mukavaa palautetta ja joka on koetty hyvin hyödylliseksi. Voit ostaa sen kolmen kahvikupin hinnalla verkkokaupastani.)

Erostamme yleisesti

purrMyönnän etten osannut odottaa eroa eikä sellaisen mahdollisuus ollut oikeastaan edes käynyt mielessäni. Näin ollen olin täydellisen yllättynyt sinä hetkenä, kun ravintolaillallisen jälkeen kotiin kävellessämme tyttöystäväni ehdotti eroamista.

Koska emme kumpikaan ole suuren draaman ystäviä, eron hetki sujui verrattain tahdikkaasti. Olimme molemmat surullisia, itkimme hieman, halailimme, puhuimme asiat selviksi, hän saattoi minut kotiin, vaihdoimme viimeisen suudelman ja lähdimme omille tahoillemme käsittelemään tapahtunutta. Ero tapahtui ystävyydessä ja molemminpuolisessa kunnioituksessa. Mitään pahaa ei lausuttu silloin eikä senkään jälkeen. Olemme yhä ystäviä, sillä mielestäni ihminen, jonka kanssa on pystynyt vakavasti seurustelemaan kelpaa myös suhteen päätymisen jälkeen vähintäänkin ystäväksi.

Eron syy oli meidän molempien mielestä täysin hyväksyttävä: Se, ettei tyttöystäväni ollut hetkeen kyennyt tuntemaan sitä liekkiä, sitä jännitystä, sitä kipinää joka liimaa parisuhteen osapuolet yhteen ja tekee yhdessäolosta muutakin kuin kaverillista. Itse kyllä tunsin tämän kipinän jatkuvasti, mutta tunteita ei voi käskeä ja kun tilanne oli mikä oli, näimme eroamisen järkevimpänä ratkaisuna.

Kuten omat ystäväni ovat jälkeenpäin maininneet, oli tilanteemme tietysti kaikin puolin korjattavissa oleva ja “sellainen josta kannattaa taistella”. Vaikka sinänsä uskonkin että mikä vain parisuhde on korjattavissa ja parannettavissa, en mielelläni itse ole parisuhteessa, jossa edes joudun epäilemään sitä, haluaako kumppanini yhdessäoloamme. Ymmärrän täysin vastakkaisenkin näkökulman, mutta meidän kohdallamme tämä näyttää olleen hyvä ratkaisu.

Kaiken kaikkiaan olen hyvin tyytyväinen siitä, että olin osapuolena juuri tässä parisuhteessa ja kiitollinen kaikista niistä hyvistä hetkistä, jotka yhdessä koimme. Aidosti huonoja hetkiä meillä ei mielestäni edes ollut ja suhde oli muutenkin mielestäni kaikin puolin mielekäs. Fiilikset ovat jälkeenpäin oikein hyvät, ja kun aika vielä kultaa muistot, tulee näistä muistoista varmasti hyvinkin kultaisia.

Kuinka pääsin erosta yli “näin nopeasti”?

Vaikka mitään yleisesti hyväksyttyä aikaa mielenrauhansa eron jälkeen löytämiseen ei ole eikä tarvitsekaan olla, on todennäköistä, että löysin sen nopeammin kuin useimmat muut vastaavassa tilanteessa olevat. En tunne asiasta sen enempää ylpeyttä kuin syyllisyyttäkään.

Toki pidän eroa surullisena asiana yhä edelleen, mutta se ei millään tavoin piinaa minua päivittäin. Mikä tärkeintä, tämä on asia, johon voimme itse vaikuttaa hyvin paljon. Vaikka tunteita ei voi eikä varsinkaan kannata yrittää hallita, omalla asenteella voi tehdä erostaan joko surullisen mutta silti tavallaan kauniin ja kevyen tapahtuman, tai vaihtoehtoisesti aivan täyttä helvettiä molemmille osapuolille.

Arvelin jo jätetyksi tullessani, että ymmärrykseni tunteiden toiminnasta helpottaisi tapahtuneen käsittelyä ja kestämistä, mutta olen itsekin hieman yllättynyt siitä, kuinka paljon apua siitä oli. Vaikka ero surettaakin, en kokenut yhtäkään toivottoman synkkää hetkeä, enkä yhtäkään hetkeä jona en olisi muistanut, että kohta kaikki on taas paremmin. Olen äärimmäisen kiitollinen paitsi tietysti itselleni tunnemekaniikan opiskelusta, myös kaikille niille jotka ovat viimeisen kolmen vuoden ajan minua siinä valmentaneet, sillä tuo kaikki tieto sallii minun nyt suhtautua hyvin keveästi ja positiivisesti tilanteeseen, jonka voisi muissa olosuhteissa kokea hyvinkin synkkänä.

Myös kavereiden tuki tuntui kivalta. Vaikka useimmat lähimmistä ystävistäni, niin mies- kuin naispuolisistakin edustavat tukitoimissaan ehkä vähän epäperinteisempää linjaa (osanottamisen sijaan sain lukuisia ja lukuisia kutsuja lähteä baariin hakemaan uusia naisia. Jotain mitä en silloin halunnut tehdä), oli sitä tukea silti huiman mukavaa saada. En ihan oikeasti suosittele unohtamaan kaikkia ystäviään siksi, että istuu mieluummin kumppaninsa kanssa neljän seinän sisään suojautuneena. Saattaa tulla aika, jolloin ystävistä on hyvin paljon iloa.

Miksi eroaminen tuntuu pahalta?

Äskeinen otsikko olisi voinut olla myös “miksi eroaminen satuttaa”, sillä satuttaa-sanaa näyttävät käyttävän tästä hyvin monet. Molemmat otsikot ovat kuitenkin tavallaan valheellisia:

Ero itsessään ei satuta eikä tunnu pahalta. Sen sijaan eron yhteydessä tyypillisesti kokemamme ajatukset (koska tunnemme ajattelumme) taas voivat tuntua hyvinkin pahalta. Tällaisia ajatuksia ovat esimerkiksi:

“Meillä meni niin hyvin ja nyt oon taas yksin. Yksinäisyys on kamalaa…”

“Mitä jos en enää ikinä löydä ketään?”

“Mitä jos hän oli Se Oikea?”

“Mitä jos en löydä enää koskaan parempaa?”

“Kaikki on huonommin nyt kun jäin yksin.”

“Kukaan ei rakasta mua.”

Pyörittelemällä mielessä näitä ja vastaavia ajatuksia kerta toisensa jälkeen, syöksemme itsemme yhä uudelleen ja uudelleen alhaiseen mielentilaan ja aiheutamme itse itsellemme pahaa mieltä. Ajatuksia tietysti tulee eikä niitä tarvitsekaan estää. On vain ymmärrettävä se, että ne ovat vain ja ainoastaan ajatuksia, vieläpä valheellisia sellaisia.

Väitteet kuten “kukaan ei rakasta mua” ja “mitä jos en enää koskaan löydä ketään oon ikuisesti yksin” voivat tuntua hyvinkin todenperäisiltä silloin, kun olemme alhaisessa mielentilassa, mutta näyttävät lähinnä naurettavilta silloin, kun tarkastelemme niitä hyvästä olosta käsin.

Lisäksi “aika parantaa haavat” ja voimme tilanteessa kuin tilanteessa olla täysin varmoja siitä, että ajan myötä näitä ajatuksia tulee yhä harvemmin ja harvemmin ja pahan mielen määrä tällä tavoin vähenee.

Muistan aiemmista eroistani tilanteita, joissa vaikkapa istuttuani bussissa jotain rakastunutta paria vastapäätä saatoin ajatella kuinka “mullakin oli tollaista vaan eipä oo enää, nyt kaikki on huonosti, oon niin yksin…”. Tällä kertaa tiesin kuitenkin näiden ajatusten valheellisuuden ja osasin olla kiusaamatta itseäni uskomalla niihin.

Vaikka osasinkin välttää yllämainitun kaltaisia selkeästi hölmöjä ajatuksia, jotkin asiat eroamisessa olivat kovin ankeita minullekin. Omasta mielestäni surettavimpia asioita erossa kuin erossa on esimerkiksi yhteisten juttujen, sanojen, vitsien, hellittelynimien ja vastaavien katoaminen. Vaikka tiedänkin että seuraava suhde tuokin mukanaan taas omansa, tiedän myös etten koskaan enää saa takaisin niitä, jotka katoavat äskeisen suhteen mukana.

Vaikealta ja epäluontevalta tuntuu myös ajan viettäminen entisen kumppaninsa kanssa, kun aiemmin sallitut hyväilyt ja lähellä olo eivät yhtäkkiä olekaan entisellä tavalla sallittuja.

Kuten myös se, että suhteen ohella menevät myös odotukset yhteisestä tulevaisuudesta, suunnitelmat ja toiveet.

Yhdessäolon symbolien katoaminen. Kumppanille kuuluvien tavaroiden katoaminen asunnostani. Se hetki, kun pyyhin eteisen liitutaululta yhdessä piirtämämme nimikirjaimilla koristellut sydämet.

Hyvin outoa on nukkua yksin, kun tuntuu että vierestä puuttuu joku.

Erityisen vaikeaa alussa on se, että jokainen asia, kaikki toiminta, jota on joskus tullut tehtyä yhdessä, muistuttaa menetetystä kumppanista.

Myös jonkinlainen epäonnistumisen tunne värjöttelee jossain taustalla. Ilmeisesti sitten koen tälläkin kertaa epäonnistuneeni parisuhteessa. Mutta hei, sitä sattuu. Kenenkään ei tarvitse potkia itseään päähän tällaisessa tilanteessa. Aina ei voi onnistua.

Voiko sydän särkyä?

Usein kuulee käytettävän eri versioit kielikuvasta “särkynyt sydän”. Vaikka jokainen tajuaakin tämän olevan nimenomaan kielikuvan ja että kenenkään sydän ei oikeasti särky, useimmat yhä edelleen uskovat siihen, että ihminen voi jollain tavalla mennä rikki.

Ei voi. Riippumatta siitä mitä meille tapahtuu, olemme aina täydellisen ehjiä, hyviä ja rakastettavia. Ajatuksemme ja ajatusmallimme voivat mennä hetkeksi sekaisin ja alkaa heijastelemaan täysin olemattomia asioita. Voimme tämän seurauksena sukeltaa tavallista useammin alhaiseen mielentilaan, voimme kokea pahaa mieltä, elämänhallinnan menetystä ja niitä kaikkia lukuisia lieveilmiöitä mitä tästä kaikesta seuraa. Ja kaikesta huolimatta sisimmässämme olemme ehjiä.

Kukaan ei voi särkeä sydäntäsi. Ainoa, mihin toisella ihmisellä on valta, on toimia tavalla, joka on vastoin toiveitasi, minkä seurauksena ajattelet jotain kielteistä ja aiheutat itsellesi pahan mielen. Vaikka sinulla on paha mieli, rikki et ole. Vain alhaisemmassa mielentilassa kuin yleensä. Ja se menee ajallaan ohi, halusit sitä tai et.

Olen tehnyt mielenkiintoisen havainnon esimerkiksi asiakkaideni kanssa (kuten myös ystävieni ja muidenkin) heidän eroistaan keskusteltuani. Tämä saattaa kuulostaa hyvinkin radikaalilta, mutta monet ihmiset haluavat “olla rikki”. Miksi?

Koska he tietoisesti tai alitajuisesti  uskovat siihen, että mielenrauhassa oleminen suhteen päätymisestä huolimatta kertoo siitä, että he ovat tunteettomia, kylmiä tai että suhde ja kumppani eivät merkinnetkään heille mitään. Koska kukaan ei halua uskoa itsestään tuollaista, on vaihtoehtona lietsoa itseään syvemmälle alhaiseen mielentilaan.

Vastaavasti teemme eroista itsellemme vaikeampia omaksumalla mihinkään perustumattomia uskomuksia kuten

  • “mä en ole rakastettava” (“Hän jätti mut koska ei rakasta mua eli mä en oo rakastettava”)
  • “mä olen ihan paska tyyppi” (“Eihän hän muuten olisi mua jättänyt”)
  • “mä en koskaan löydä ketään” (“Näkeehän sen kun kaikki mun suhteet on epäonnistuneet!”)

Luonnollisesti tuollaisia päässään pyörittelemällä itselleen saa aiheutettua aiempaakin huonomman mielen.

Mitä oikeastaan on eroaminen? Sitä, että kaksi ihmistä päättää jatkossa viettää vähemmän aikaa keskenään tai viettää sitä eri tavalla. Piste. Se ei kerro mitään siitä, että emme olisi jotenkin rakastettavia tai hyviä ihmisiä eikä siitä, löydämmekö koskaan ketään vai emme. Tapamme liittää älyttömiä väitteitä muutoin neutraaliin tapahtumaan taas näyttää johtavan vain lisääntyneeseen pahaan mieleen.

Mitä eron yhteydessä tehdään usein väärin?

Tähän osioon haluaisin listata muutaman sellaisen teon, joita ei eron yhteydessä kannattaisi oikein missään tapauksessa tehdä, mutta joita tehdään silti suurissa määrin.

1. Kostaminen

Kovin paljon näkee tätä “Sä satutit mua joten mä kostan sulle!”-meininkiä. En tarkoita tällä edes mitään radikaalia jenkkileffatavaraa, jossa käydään potkimassa entisen kumppanin autosta ajovalot sisään, vaan jokaiselle tuttuja pieniä tapoja rangaista toista, kuten esimerkiksi:

  • Välien katkaiseminen “koska et sä ansaitse olla mun seurassa”.
  • Mykkäkoulut. “No en rupee edes puhuu sulle ku oot tommonen mulkku”.
  • Verbaalinen vittuilu ja alistaminen. “Ai sä jätät mut no mäpä kerron nyt KAIKEN mikä sussa on vikana!”

Todellisuudessahan tuollaisten harjoittaminen kertoo vain omasta epäkypsyydestämme. Siitä, ettemme ymmärrä itseämme senkään vertaa hyväksyäksemme sen, ettei paha olomme ole yleensä entisen kumppanimme syytä ja erityisesti sitä, että kostaminen vain pahentaa ehkä jo valmiiksi tulehtunutta tilannetta. Ja harvoinpa se tyydytystäkään oikein tuo. Ainakaan jälkeenpäin.

2. Syyllistäminen

Olen pari kertaa ollut jättävä osapuoli ja kokenut toisen ihmisen jättämisen kummallakin kerralla aivan hirvittävää syyllisyyttä tuottavaksi toiminnaksi. Itselleni näin ei ole onneksi tapahtunut, mutta voin vain kuvitella kuinka epämiellyttävää on sen päälle tulla syyllistetyksi myös muista asioista. Muiden ihmisten erojen yhteydessä olen törmännyt mm. tällaisiin:

  • “On sun syytä että nyt mun lapsilla ei oo isää!”
  • “Sä teet musta onnettomimman ihmisen maan päällä!”
  • “Mä oon varma että menetän työkykyni tän takia.”

Vaikka alhaisessa mielentilassa tekee ja puhuu hölmöjä asioita ja se on täysin luonnollista ja ymmärrettävää, on ikävää että aikuinen ihminen haluaisi aiheuttaa aiemmin tai yhä rakastamalleen ihmiselle sen enempää pahaa mieltä.

3. Entisen kumppanin vikojen julistaminen maailmalle

Ihmettelen hieman sitä, kuinka yhtenä hetkenä rakkaasta ihmisestä on toisena hetkenä ehtinyt tulla jonkinlainen vihollinen, jonka varjopuolet ja nolot piirteet on julistettava maailmalle. “Nii, kuvitelkaa millasen ***** idiootin kanssa olin tän kaiken ajan!”.

Jotkut parisuhdeneuvojat (tai mitä ikinä lienevätkään) ja eroamisoppaat jopa kehottavat entisen kumppanin kaikentasoiseen epäinhimillistämiseen ja tuomitsemiseen, sillä ihmisestä, jonka on silmissään muuttanut hirviöksi on helpompaa päästä yli. Itse pitäisin hirveänä sitä ihmistä, joka tuollaiseen lähtee mukaan. Ihmisen, jota on jossain vaiheessa rakastanut muuttaminen hirviöksi siksi, että pääsisi itse hänestä helpommin yli ei ole mitään muuta kuin täyttä kusipäisyyttä.

Vaikeat erot

Noh, helppoahan minun on täältä huudella, kun olen eronnut todella hyvästä ja kaikin puolin toimivasta suhteesta. Eroprosessikin oli helppo. Mutta entäs kaikki ne, joiden tilanne on ollut hyvinkin päinvastainen? Pitäisikö heiltäkin odottaa zen-tason reagointia?

Sinänsähän tunteissa, edes kielteisissä ei ole itsessään mitään vikaa. On täysin okei olla surullinen, vihainen tai pettynyt. Tunteita ei tarvitse yrittää vältellä, peittää tai korjata (mm. siksi, että nopein tapa päästä niiden yli on niiden hyväksyminen). Ne korjaantuvat ajallaan itsestään.

Kuitenkin alhaisessa mielentilassa olemisessa piilee se todellinen vaara,  että tekee jotain sellaista, mitä myöhemmin katuu. Kun olemme alhaisessa mielentilassa, ajattelumme ei ole terävimmillään, jolloin huonokin idea voi vaikuttaa toteuttamisen arvoiselta. Pahaa mieltä saa tuntea, siitä itseään ei tarvitse syyllistää. Kannattaa vain muistaa se, että alhaisessa mielentilassa koettuja ajatuksia ei kannata ottaa todesta ja minkäänlaisia ideoita ei kannata laittaa täytäntöön.

Kannattaa myös muistaa, että pahan mielen aikana koko maailmankuvasi on hetkellisesti tavallista synkempi. Maailma näyttäytyy tuolloin hyvin synkkänä ja ikävänä paikkana. Tästä taas on helppoa syyttää entistä kumppaniasi, “sun takia kaikki on nyt huonosti!”. Ei ole. Kyseessä on vain jokaiselle ihmiselle ominainen sähkökemiallinen reaktio aivoissa, jonka kielteiset ajatukset laukaisevat ja joka menee ohi omia aikojaan.

Uskomalla alhaisen mielentilan ajatteluumme voimme ainoastaan pahentaa oloamme. On tarpeeksi ikävää tuntea pahaa mieltä aiempien tapahtumien vuoksi. Mutta se, että itse syventää pahaa oloaan esimerkiksi katumalla tai vihaamalla entistä kumppaniaan tai suhdettaan on jo täysin tarpeetonta itsensä pahoinpitelyä.

No, tämä käy järkeen. Mutta mitä jos kokee, ettei vain pysty olemaan vihaamatta? Mitä jos yrityksestään huolimatta ei vain osaa antaa anteeksi?

Ylivoimaisesti paras tapa on yksinkertaisesti se, että hyväksyy tunteensa. Itseään ei tarvitse potkia päähän siksi, että kokee olevansa jotenkin tunne-elämältään epäkypsä tai muuten vain hölmö. Vaikka jokaisen ihmisen tunteet toimivat melko lailla samalla tavalla, ovat temperamenttimme kuitenkin erilaisia. Jonkun on helppo päästää tunteista irti, jonkun taas hyvin vaikeaa. Niin tai näin, lopulta tunteet, niin kielteiset kuin myönteisetkin menevät ohi ja korvautuvat toisilla. Tämä kannattaa pitää mielessä synkimpinäkin hetkinä.

Ikävät teot ja tapahtumat eivät myöskään tee hyviä hetkiä tekemättömiksi, vaikka mielikuvasi toisesta henkilöstä olisikin myöhemmin muuttunut. Tapahtumahetkellä kaikki oli hyvin ja sellaisena se tulisi muistaakin.

Ehkäpä kuulostan nyt jonkinlaiselta pyhimyskokelaalta, mutta uskon vakaasti tähän: Ei pidä tuntea vihaa vaan kiitollisuutta siitä mikä toimi ja antaa anteeksi sen, mikä ei toiminut.

Tarvitseeko rakkautta kieltää?

En usko siihen, että eron yhteydessä rakkauden pitäisi jollain tapaa “kuolla pois”. Vielä vähemmän kannatan sitä, että jotkut yrittävät tappaa rakkautensa, jotta eivät kärsisi siksi, etteivät saa enää vastakaikua. Näen rakkauden absoluuttisen kauniina ja hyvänä asiana, riippumatta siitä, miten sen kohde siihen vastaa. Rakastamisessa ei ole mitään väärää tai hölmöä, vaikka emme vastakaikua saisikaan.

Tässä kohtaa on nostettava esiin ns. Tosirakkauden ja Ehtorakkauden ero. Esimerkiksi äidit näyttävät pääosin rakastavan lapsiansa ehdoitta. Riippumatta siitä mitä lapsi tekee, häntä rakastetaan silti. Ihmissuhteissa toimimme kuitenkin usein hyvin erilaisella tavalla. Asetamme rakkaudellemme ehtoja: Kumppanin on käyttäydyttävä kuten haluamme. Jos näin ei tapahdu, rakkaus – tai vähintään rakastava käytös – otetaan hetkeksi pois:

Jäikö vastapuolelta ruokareissu ja roskapussien vieminen väliin? Tiuskitaan sille vähän!

Sanoiko jotain väärää? Mykkäkoulu päälle!

Venähtikö tyttöjen/poikien ilta luvattua pidemmäksi? Kuulee kunniansa kun tulee kotiin!

Kävikö vastapuoli vähän paneskelemassa luvatta muita? Jätetään se ja laitetaan välit poikki!

Kun tulemme haluamattamme jätetyiksi, saattaa reaktio olla juuri tällainen “Aha se teki mulle paskamaiset, kieltäydynpä rakastamasta sitä!”. Ehkä joku kokee tämä eri tavoin, mutta itselleni tulee tuollaisissa tapauksissa mieleen, onko sitä todellista rakkautta missään vaiheessa ollutkaan.

Miksi muuten puhun tästä? Siksi, että olen aina kokenut eron käsittelyn paljon helpommaksi, kun en joudu väkisin kieltämään itseäni rakastamasta. Mikäli rakkaus katoaa itsestään, kuten se joskus tekee, fine. Mikäli ei, on täysin okei että tunnen sitä, vaikken vastakaikua saisikaan.

Rakastaminen ei automaattisesti tarkoita sitä, että haluaisi edelleen olla yhdessä toisen kanssa, mutta se ei ole myöskään jotain, jonka tarvitsisi kadota noin vain.

Mitä opit suhteen aikana?

Tämä viimeinen osuus liittyy osittain eron läpikäymiseen, mutta myös tulevaisuuteen, seuraavaan kumppaniisi. Melko yleistä näyttäisi olevan se, että päätyy kerta toisensa jälkeen samanlaiseen suhteeseen joka lopulta kaatuu samoihin ongelmiin. Psykologia tarjoaa tähän lukuisia selityksiä, mutta me emme menen niihin. Sen sijaan listaan muutaman kysymyksen, joiden avulla saat selkeyttä siihen, millaisen ihmisen kanssa kannattaa tai ei kannata miettiä seuraavaa suhdetta.

Mitä tulet kaipaamaan äskeisessä kumppanissani eniten? Olisivatko nämä niitä ominaisuuksia, joita olisi hyvä löytyä myös seuraavasta kumppanista?

Mitä tulet kaipaamaan äskeisessä suhteessasi eniten?

Mistä luovut mielelläsi äskeisessä kumppanissa? Mitkä olivat sellaisia kumppanin ominaisuuksia, joita et haluaisi löytyvän seuraavasta kumppanistasi?

Mistä luovut mielelläsi äskeisessä suhteessasi?

Mitä äskeinen kumppani/suhde opetti sinulle?

Mitä opit itsestäsi? Mitä opit suhteista yleensä?

Miten suhde sujui? Mistä olet ylpeä? Mitä tekisit toisin?

Mitä tunteita tai ajatuksia läpikäyt tällä hetkellä?

Mitä tunteita tai ajatuksia epäilet itselläsi olevan, mutta joiden et salli nousta pinnalle, sillä koet niiden olevan jollain tapaa vääriä tai perusteettomia?

Mistä luopumisen koet vaikeimmaksi? Miksi?

Lopuksi

Kaiken kaikkiaan en pidä eroamista niin synkkänä ja ikävänä asiana,  kuin minä se kulttuurissamme käsitetään. Toki se on ikävä, usein kivulias prosessi joka on kuitenkin osa elämää ja joka on käytävä lävitse, jotta elämässään pääsee eteenpäin. Vaikka se onkin jonkin mahdollisesti kauniin vaiheen loppu, sisältyy siihen myös lupaus seuraavasta, myöhemmin tulevasta hyvästä. Lopuksi vielä muutaman lauseen tiivistelmä kaikesta äskeisestä:

  • Asenteemme sekä ymmärryksemme tunteiden toiminnasta voi helpottaa eron käsittelyä hyvin paljon.
  • Kiitollisuus ja anteeksianto tekee käsittelystä helpompaa kuin katumus, viha ja katkeruus.
  • Jos kielteisiä tunteita tai pahaa oloa tuntee, se on täysin okei eikä siitä tule potkia itseään päähän.
  • Kielteisyys ja paha olo menevät ohi ajan kanssa, niille ei tarvitse tehdä tietoisesti mitään.
  • Rakkaudessa ei ole mitään väärää, vaikka suhde olisikin ohi. Rakkautta ei tarvitse tappaa.
  • Ero ei satuta meitä. Eron yhteydessä kokemamme ajatukset taas satuttavat.
  • Emme voi mennä rikki eikä “sydän voi särkyä”. Vaikka olisimme kuinka syvällä alhaisessa mielentilassa tahansa, olemme silti hyviä, ehjiä ja rakastettavia.
  • Paha mieli menee lopulta ohi. Aina ja poikkeuksetta.

Ja hei. Seuraava kerta menee varmasti paremmin ;)

Rakkaudella,

Jevgeni