Kuinka kelvata muille? Kuinka kelvata toiselle ihmiselle kumppaniksi tai ystäväksi? Miksi emme kelpaa? Nämä ovat yleisimpiä aiheita, joita käymme läpi valmennusasiakkaitteni kanssa.
Kun puhutaan kelpaamisesta, liittyy asiaan karkeasti ottaen kahdenlaista ajattelua. Toinen edustaa ominaisuuskeskeistä koulukuntaa ja toinen taitoperusteista koulukuntaa.
Ominaisuuskeskeinen koulukunta painottaa ihmisen ominaisuuksien merkitystä. Ajatellaan, että kelpaamiseen vaikuttavat ensisijaisesti suhteellisen pysyvät ominaisuudet kuten varakkuus, ulkonäkö, paino, status, ikä ja niin edelleen.
Taitokeskeinen koulukunta taas korostaa erilaisten taitojen merkitystä. Näitä ovat esimerkiksi sosiaalisuuteen tai resurssien hankintaan liittyvät taidot.
Molemmat koulukunnat ovat sinänsä oikeassa. Tutkimusten valossa niin ominaisuudet kuin taidotkin vaikuttavat siihen, kuinka hyvin muut kelpuuttavat meidät seuraansa tai esimerkiksi elämänkumppaneikseen. Metsään mennään kuitenkin siinä vaiheessa, kun ajattelu muuttuu ääripäistäväksi. Joko ominaisuuksien tai taitojen merkitystä aletaan pitämään äärimmäisen tärkeänä, kun taas vastakkaisen kategorian tärkeyttä ruvetaan vahvasti väheksymään.
Kuinka kelvata: Vältä ääripäistävän ajattelun ansaan lankeamista
Oman kokemukseni mukaan tällaista ääripäistämistä tapahtuu yleisemmin ominaisuuskeskeisen koulukunnan edustajien toimesta. Ääripäistävää ajattelua voidaan havainnollistaa seuraavalla lausahduksella:
Koska minulla on ominaisuus X ja Y, niin mikään määrä taitoja ei voi minua auttaa!
Esimerkiksi:
- Koska olen arka ja hiljainen, en tule löytämään itselleni kavereita, vaikka mitä tekisin.
- Koska olen vähävarainen ja matalasti koulutettu, ei minun ole mitään järkeä opetella taitavaksi keskustelijaksi, koska en kuitenkaan kelpaa naisille.
- Koska olen ylipainoinen ja vanha, ei minun ole mitään järkeä opetella karismaattiseksi, koska en kuitenkaan kelpaa miehille.
Ajattelu heijastelee sitä, että ollaan ikään kuin jo luovutettu. Ajatellaan, että mitään ei kannata tehdä, koska kuitenkaan ei onnistu. Tällainen ajattelu on brutaali ansa ja tehokas itseään toteuttava ennuste. Kun ajattelee, ettei onnistu kuitenkaan, silloin ei myöskään yritä eikä näe vaivaa, eikä silloin ainakaan onnistu. Ennuste käy toteen.
Vastakkaisen tyyppistä ääripäistävää ajattelua olen kohdannut äärimmäisen harvoin, mutta kyllä sitäkin on tullut vastaan. Siinä ihminen tuntuu ajattelevan, että koska hänellä on esimerkiksi erinomaiset sosiaaliset taidot, hän voi olla ihan millainen vain ja tehdä ihan mitä huvittaa. Olla esimerkiksi käymättä kuukauteen suihkussa tai pukeutua kuin linnunpelätti.
Tämä ajattelu heijastelee sitä, että omilla valinnoillaan ei olisi lainkaan seuraamuksia, sillä erinomaisten taitojen avulla voi kompensoida niistä aiheutuvat haitat. Itse koen, että näin ei ole. On aivan sama, kuinka erinomaiset sosiaaliset taidot omaa, jos ei ole kuukauteen käynyt suihkussa ja pukeutuu kuin laitapuolen kulkija. Vastaanotto ei todennäköisesti ole silloin erityisen aurinkoinen.
Totuus löytyy ääripäiden välistä
Niin tutkimusten kuin omien kokemustenikin valossa totuus löytyy jostakin näiden kahden ääripään välistä. On totta, että ominaisuutemme vaikuttavat siihen, kuinka muut suhtautuvat meihin. On myös totta, että taituruudellamme on suuri merkitys.
Kun kehitän itseäni, suosin itse kuitenkin pääasiassa taitokeskeistä ajattelua. Syy on siinä, että omiin taitoihin on keskimäärin helpompaa vaikuttaa kuin suhteellisen ominaisuuksiinsa. Toki taitojen kehittäminen vaatii toisinaan kovaakin vaivannäköä, mutta se on tuntunut minusta lopulta helpommalta kuin se, että yritän muuttaa esimerkiksi ulkonäköäni tai kehittää varallisuuttani.
Lisäksi koen, että nämä kaksi näkökulmaa eivät todellisuudessa suoranaisesti poissulje toisiaan. Vaikka meillä ihmisillä on usein kova kiusaus ajatella ominaisuutemme pysyviksi ja muuttumattomiksi, harva ominaisuus lopulta on sellainen. Hyvin harvassa ovat ne ominaisuudet, joita ei voisi edes osittain parannella taitojaan kehittämällä.
Esimerkiksi:
- Jos haluan itselleni enemmän varallisuutta, voin opetella yrittäjyyteen, liiketalouteen sekä uralla menestymiseen liittyviä taitoja.
- Jos haluan itselleni enemmän rohkeutta ja itsevarmuutta, voin opetella psykologisia taitoja, joiden avulla saan järjesteltyä ajatteluani uuteen uskoon.
- Jos haluan itselleni paremman ulkonäön, voin opetella pukeutumiseen, karismaan, kuntoiluun, terveyteen tai kosmetiikkaan liittyviä taitoja. Nämä taidot, eivät ehkä varsinaisesti muuta itse ulkonäköäni, mutta ne muuttavat olemustani ja siten kompensoivat mahdollisia ulkonäön haasteita.
Joissain tapauksissa ominaisuutemme eivät toki oikeastikaan ole muutettavissa, mutta tämä on äärimmäisen harvinaista.
En kuitenkaan halua mennä taitokeskeisessä ajattelussa ääripäähän asti, sillä ominaisuuksien merkitystä ei voi poissulkea. Yleensä virhe kuitenkin tehdään toiseen suuntaan, eli ominaisuuksien kuten ulkonäön merkitystä korostetaan aivan liiaksi. ”Jos ulkonäössä on puutteita, niin sitä ei voi korvata yhtään millään!”
Tämä on laiskaa ajattelua. Taidot kuntoon laittamalla huomataan, että ulkonäkö (tai pitkälti mikä tahansa muu ominaisuus) vaikuttaa paljon ajateltua vähemmän.
Kertooko ominaisuuskeskeinen ajattelu vain minäpystyvyyden tunteen puuttumisesta?
Olen huomannut, että moni ihminen, jolla on haasteita seuran löytämisessä ja muille ihmisille kelpaamisessa, on yleisimmin juuri ominaisuuskeskeisen koulukunnan vahva kannattaja. Jotta heidät saa hyväksymään sen, että taidoillakin on suuri merkitys, joudutaan usein käymään kymmeniä minuutteja kestävä vääntö. Sen aikana nämä henkilöt esittävät pitkän listan syitä, joiden perusteella omia taitojaan ei kannata kehittää, sillä se on lopulta merkityksetöntä:
Koska minulla on ominaisuus X ja Y, niin mikään määrä taitoja ei voi minua auttaa!
Kun vääntö on saatu finaaliinsa, selviää yleensä, että he ovat olleet kaiken aikaa tietoisia siitä, että joo, tottakai, kyllähän mä nyt oikeasti ihan hyvin ymmärrän, että taidoilla on merkitystä! Emmä ihan tyhmä ole!
Tässä vaiheessa on minun vuoroni ihmetellä. Miksi asiasta piti ensin vääntää näin kovasti, jos olimmekin koko ajan samaa mieltä?
Tässä kohti päästään yleensä tärkeän oivalluksen äärelle. Ihminen kyllä ymmärtää, että taitoja kehittämällä voisi saada tuloksia, mutta hän myös ymmärtää, että taitojen kehittäminen ei ole ilmaista. Päinvastoin, hän tietää sen vaativan vaivannäköä, rahankäyttöä, riskien ottamista, itsensä alttiiksi asettamista esimerkiksi arvosteltulle tai torjutuksi ja niin edelleen. Hän tietää, että taitojen kehittäminen vaatii yleensä pahan mielen kohtaamista.
Asiasta piti käydä hirvittävä vääntö, sillä ihminen ei ole halunnut joutua kohtaamaan sitä, että hänen pitäisi oikeasti alkaa näkemään vaivaa. On helpompaa takertua kaikenlaisiin tekosyihin kuin alkaa oikeasti harjoittamaan taitojaan.
Kynnys pahan mielen kohtaamiseen on osalla ihmisistä varsin korkea. Toisille paha mieli on ihan arkinen ja helpostikin kohdattava juttu, mutta toiset pakoilevat sitä jopa äärimmäisyyksiin asti.
Tärkeä oivallus on myös se, että ihmisellä saattaa olla varsin matala minäpystyvyyden taso. Minäpystyvyyden kokemuksella tarkoitetaan ihmisen uskoa siihen, että hän pystyy toteuttamaan tavoitteensa onnistuneesti. Käytännössä siis uskoa omaan onnistumiseensa.
Moni henkilö, jolla on esimerkiksi kelpaamisen kannalta riittämättömät taidot on oppinut ajattelemaan, että hän ei voisi oppia niitä, vaikka kuinka yrittäisi. Yleensä taustalla on esimerkiksi pitkä sarja aiempia epäonnistumisia, joiden perusteella on vedetty johtopäätös, että yritykset kehittää taitojaan tulevat päätymään epäonnistumiseen myös tulevaisuudessa. Miksi siis edes nähdä vaivaa, panostaa resursseja ja vieläpä kohdata pahaa mieltä, jos se ei kuitenkaan johda onnistumiseen?
Tämä on sinänsä looginen, mutta harmillinen johtopäätös, sillä se on harvoin paikkaansapitävä. Yleensä ihmiset epäonnistuvat siksi, että yrittävät liian vaikeita asioita, tekevät sen väärissä tilanteissa tai eivät saa oikeanlaista tukea oppimisen matkalleen.
Harva pääsisi peruskouluakaan läpi, jos ei koskaan saisi tukea opettajilta, koulunkäyntiavustajilta, luokkakavereiltaan tai vanhemmiltaan. Ihan sama pätee myös muiden taitojen oppimiseen. Kun yritämme oppia täysin omin voimin jotakin varsin haastavaa, ei ole mikään ihme, että epäonnistumme kerta toisensa jälkeen!
Oikealla tavalla tuettu ihminen, joka osaa valita juuri sopivan haastavia oppimistilanteita, oppii kyllä. Ja tekee sen vieläpä varsin tehokkaasti. Jos omassa elämässä ei ole tällaista tukea tarjoavia rakenteita, niin voit aina tutustua esimerkiksi minun valmennukseeni tai esimerkiksi sosiaaliseen suorituskykyyn ja ahdistukseen liittyvään verkkokurssiini.
Joka tapauksessa, paljon tsemppiä!
Rakkaudella,
Jevgeni
